Kirjailija Antti Hurskainen ei enää pyöräile. Tämä on essee alistumisesta.
Totuttelin keväällä ajamaan polkupyörällä, vaikka en olisi halunnut. Pitäisin hikiurheilun ja sivistyneen paikasta toiseen siirtymisen mieluiten erillään toisistaan. Arkipyöräilyssä nämä yhdistyvät, ja kauluspaidan märkä selkä ilkkuu kantajalleen.
Ajoin polkupyörällä viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Sitten muutin maakunnasta Helsinkiin ja huomasin, että kaupunkiliikennettä on.
En kokenut tarvetta problematisoida kielteistä pyöräsuhdettani ennen koronapandemiaa. Bussit, raitiovaunut ja metro muuttuivat pakkoaltistuskopeiksi. Työhuoneelleni on kuusi kilometriä matkaa, joten ratkaisu oli löydettävä. Ostin käyttöoikeutta kaupunkipyöriin, hammasta purren.
Totesin Alepa-fillarit miellyttäviksi ohjata ja Helsingin ”pyöräilykaupungiksi”. Kaikkialta löytyy erilliskaistoja, joista osa on tehostemaalattu punaisella. Kun näppäilin tunnukseni ja pin-koodini, olin normaalitasoni ylittävällä tavalla osa kaupunkikulttuuria. Pyörän koriin mahtui noutoruokaa tai Kraftwerk-vinyyli läpikuultavassa pussissa. ”Tour de France” Florian Schneiderin muistolle.
HSL:n keväisissä kaupunkipyörämainoksissa ei näkynyt pyöriä. Ne oli photoshopattu pois. Hymyilevät ihmiset leijuivat kädet ojennettuina – eikö kesä ilman fillareita näyttäisi oudolta?
Ehkä mainostoimistoihin päästään lukemalla semiotiikkaa. Opitaan tietämään Ferdinand de Saussuren ja Roland Barthesin kantapäiden kautta, että denotaatio on selkeä asia mutta konnotaatio vaikeampi.
Ihmisten mielenyhtymiä voi ohjata mutta ei hallita. Luultavasti HSL ei halunnut viitata kuolemaan. Hyvät aikeet eivät estäneet minua ajattelemasta pelkkää kuolemaa aina, kun näin mainosten leijuvat kaupunkipyöräihmiset.
Jos haamukipu on kipua amputoidussa raajassa tai poistetussa hampaassa, ajajansa alta kadonnutta pyörää voisi kutsua haamupyöräksi. Ellei käsite viittaisi jo muuhun. Toukokuun lopulla, kesken fillarihurmokseni, kääntäjä Tarja Roinila menehtyi pyöräilyonnettomuudessa.
Roinilan kuolinpaikalle Herttoniemeen ilmestyi valkoiseksi maalattu haamupyörä. Helsingissä vastaavia on nähty ainakin Maunulassa vuonna 2011 ja Taka-Töölön Tukholmankadulla vuonna 2015, kun autoilija kiilasi pyöräilijän hengiltä.
Tiettävästi maailman ensimmäinen haamupyörä asetettiin näytille St. Louisissa vuonna 2003. Virallisia ohjeita ei ole annettu. Samanlaisia kuultavia muistopyöriä on silti nähty satoja ympäri maailmaa. Pyöräyhteisö pyrkii vainajan kunnioittamisen ohella muistuttamaan liikenteen vaaranpaikoista.
Haamupyörässä on joskus ollut värejä. Se jähmettyy katukuvaan haaleana, näkymättömyyden välivaiheena ja katoaa lopulta. Kaupunkipyörämainos vihjaa, että jokainen pyörä on potentiaalinen haamupyörä. Elokuussa 2018 tarvittiin vain puomi ja huonoa onnea. Toimittaja Perttu Häkkinen piti kiinni tyhjästä kolmenkymmenen kilometrin tuntivauhdissa ja menehtyi.
”Nähdään pian!” Alepa-fillari toivottaa, kun sen palauttaa aseman telakkaan.
Olin liikkeellä varhain. Huomasin, että perässäni tuleva raitiovaunu ajoi kovempaa kuin minä, ja väistin tyhjälle jalkakäytävälle. Annoin seiskan mennä ja valmistauduin kääntymään Snellmaninkadulta Rauhankadun alamäkeen. Kaupunkipyörien palautuspiste Säätytalon takana näkyi jo.
Vauhtia oli paljon, kun huomasin variksen, jonka poikasen olin ohittanut liian läheltä. Siivet osuivat kypärääni, ja ensimmäisen rääkäisynsä lintu päästi vasta yrittäessään nokkia minua. Panikoiduin ja yritin hätistää. Ohjaustanko kääntyi ja törmäsin pysäköidyn auton takakulmaan.
Ensin varmistin, että varis oli poissa. Näin sen asettuneen liikennemerkin päälle selkä minuun päin. Sylkäisin verta ja kappaleen etuhammasta, jota en enää purrut kuvainnollisesti. Luokseni rynnännyt ohikulkija otti taka-askeleen nähtyään kasvoni. Potkin auton takavalon osia pois tieltä, palautin vääntyneen pyörän, selvitin auton omistajan, otin yhteyttä, järjestelin.
Vasta työhuoneelle onnuttuani aloin täristä. Pyöräkypärän etuosassa, linjassa ruhjoutuneiden ylähuulen ja leuan kanssa, oli syvät lommot. Jäi näkemättä, miten kallo olisi kestänyt.
Reiden, säären, olkapään, nilkan ja kasvojen ruhjeet parantuivat. Jäljelle jäi pelko, kosketeltava sekin. Olen ollut suurimman osan aikuisesta elämästäni ahdistunut mutta ani harvoin peloissani. Ahdistuksen olomuoto on kaasu, korkeintaan neste. Kun kuvittelee tavoittavansa ahdistuksen syyn, ote lipeää ja kaikki muuttuu esseeproosaksi.
Pelko taas on kiinteää. Arakno- tai agorafobia voi psykoterapiassa avautua kohti hankalaa äitisuhdetta, mutta pintatasolla kaikki on selvää: pelkäät hämähäkkejä, pelkäät avoimia paikkoja. Pelko on hallittavissa pelon kohteen välttelyllä, minkä vuoksi elämästä voi tulla akrobaattista. Silti pelon yksinkertaisuudessa on jotain tyynnyttävää. Lapsikin osaa pelätä, vain kulttuuriolento ahdistua.
Pelkään ajaa polkupyörällä. Voisin lisätä tiedon ansioluettelooni tai terveystarkastuksen perustietoihin pituuden ja silmien värin viereen. Törmäys vahvisti piilevät epäluuloni. Se, että voisin sukkuloida kaduilla lähes yhtä nopeasti kuin autot mutta ilman moottoria, on liian hyvä ajatus ollakseen totta. Kööpenhaminaa ei ole olemassa. Pyöräily on utopiaa, ollut aina.
John Starley kehitti 1880-luvulla pyörämallin, jossa polkimet olivat kiinni rungossa. Starleyn innovaatiota kutsuttiin ”turvapyöräksi”, koska tasapaino oli helpommin pidettävissä kuin ”penny-farthing” -prototyypeissä, joiden etupyörät olivat jättimäisiä. Turvapyörän turvallisuus on silti näennäistä. Ihminen on suunniteltu kävelemään ja juoksemaan. Kun vauhdit ylitetään kepulikonstein, tulee päästöjä tai uhreja.
Nykyiset kaupungit on rakennettu moottoriliikenteen ja kävelyn ehdoilla. Pyöräkaistat ovat lopulta laadukkaita purukumivirityksiä. Niin kauan kun autoilua ei kielletä kokonaan, pyöräilijä on leijuva käsiensä ojentaja. Jalankulkija loikkaa sivuun, autoilija tuntee tömähdyksen ja joku lentää tangon yli. Polkupyörä on samanaikaisesti liian suuri ja pieni mukulakivikadulle. Nopea ja hidas, rautaa, joka vääntyy.
Ennen korona-aikaa maailmassa harrastettiin terrori-iskuja ja niistä uutisointia. Tähän palataan vielä. Pakettiautot ajavat väkijoukkoon, pommi räjähtää tai incel lähtee aseen kanssa kouluun. Veriteon jälkeen poliitikon tai rehtorin tehtäväksi jää linjata, että emme saa antaa pelolle valtaa.
Toimin uhallani päinvastoin: valtuutan pelkoa. Annan pelolle aavistuksen enemmän kuin se ansaitsisi. Alistun. Opin säännöt lapsena, kun en ollut ahdistunut vaan pelkäsin väkivaltaa. Kävin suomalaista peruskoulua. Teinivariksille piti antaa kolme karkkia, jos ne pyysivät yhtä.
Ihminen, joka kykenee olemaan antamatta pelolle valtaa, ei edes ole peloissaan. Ilmaus on osuva monikko- ja omistusmuotoineen. ”Olet peloissasi” eli pelkoja on monta silloinkin kuin niitä näyttää olevan yksi. Näen polkupyörän ja variksen peilitalossa. Ne ovat omiani, monistan kotikäyttöön.
Yhdysvaltalaiskirjailija David Foster Wallace kuvaa pelon yksityisesti sikiävää olemusta kesken jääneessä romaanissaan The Pale King (2011). Hallitsemattomasta hikoilusta kärsivä henkilöhahmo hokee koulun wc-tiloissa Franklin Rooseveltin virkaanastujaispuheen riviä: ”Ainoa asia, jota meidän on syytä pelätä, on pelko itse”. Hän pitää presidentin aforismia hyödyttömänä.
Jos pelon kohteen takaa paljastuu ydinpelko, eikö pelättävää silloin riitä loputtomiin? Polkupyöräpelon selättäminen pakottaisi muistamaan, että pelättävänä on edelleen pelko, superpallo, jonka liike ei pysähdy.
Rooseveltin lausahdus häivyttää rajaa pelon ja ahdistuksen väliltä. Vastuullinen valtiomies listaisi pelkäämisen arvoiset asiat: ekokatastrofi, kulkutaudit, lama. Näiden alle muserrumme tai emme! Ahdistus alkaa, kun konkretiasta luopuu.
Pelko on betoniporsas Säätytalon edustalla. Pelko on voimasointu, Iron Maidenin Fear of the Dark, ikäpolveni poikalasten suosikkilaulu möröistä. Kauhu on ennen muuta keskenkasvuisten genre. Ahdistuksen runous vie mukanaan myöhemmin, jos vie.
Törmäyksestäni on useita viikkoja, mutta aivoni kertaavat tapahtumakulkua aktiivisesti. Spiraali kiertyy kohti kypärän ja kadun kohtaamista. Pelko pitää minua tyhmempänä kuin olen ja puhuttelee Bruce Dickinsonin äänellä. Ymmärtäisin vähemmälläkin toistolla jättää pyöräilemättä, mutta pelko vääntää rautalangasta. Tällainen pamahdus, muistatko?
Novellisti John Cheever oli alkoholisoitunut kaappihomo, jota ahdisti. Päiväkirjoissaan ja kirjeissään Cheever puhuu torakasta. ”Cafard” on runoilija Charles Baudelairen kehittämä ilmaus selittämättömälle alakulolle. Cheever saattoi herätä toiveikkaana, mutta jo aamupäivän epäonnistuneen kirjoitussession aikana alkoi kuhista aivoissa. Torakan rapina pakotti sekoittamaan ensimmäisen dry martinin ennen lounasta. Kierre syveni, ja pian torakoita oli kaikkialla. Lasi kädessä sammuminen vastasi väliaikaista tuholaistorjuntaa.
Torakka viihtyy pimeässä. Uhri voi yrittää paeta mutta pakkaa muutaman reppuunsa. En ollut omankaan laukkuni sisällöstä varma, kun kohtasin variksen, pelon eläimen. ”Corneille” näkyy ja tuntuu.
Myös lokit, tiirat, rastaat ja pöllöt käyttäytyvät aggressiivisesti loppukeväästä, kun poikaset opettelevat lentämään. Vaikka kalalokkeja pidetään etenkin merenrantakaupungeissa maanvaivana, näiden olemus on elegantti, lumenvalkea. Pöllön kohtaa vain rengastaja, rastaan raivo ei tee vaikutusta.
Varis huokuu lihasvoimaa. Goottien mytologisoimaan korppiin verrattuna se vaikuttaa duunarilta. Mustan pään ja siipien väliin jää harmaa, tanakka keskivartalo, hihattomat haalarit. Nokka on lyhyt ja vahva. Varis on Joe Pesci, rasittava mutta ponnekas tappaja. Poliitikoista se muistuttaa eniten Mauri Pekkarista.
Variksen pelottavuuden maksimoivat äly ja pitkä ikä. Aivot ovat linnun kokoon nähden suuret ja jakautuvat erikoistumisalueisiin. Varis voi elää yli kolmekymmentävuotiaaksi. Vuosien varrella oppii haistamaan pelon tai liian vapautuneen kaupunkipyöräilyn.
Poika ja varis (1884) on Gallen-Kallelan jännitteisin maalaus. Pojan lähitulevaisuus näyttää mustanharmaalta. Antifasistien Varisverkosto taas ei onnistu nousemaan nimensä tasolle vaan kantelee väärämielisistä internetin tuomioistuimille. Ei kovin varismaista toimintaa.
Onneksi variksella, linnulla, ei ole arvoja. Se puolustaisi niitä vielä ydintuhon jälkeen. Variksen raakunta on yksiulotteista ja vastaansanomatonta. Pelon kaltaista.
Helsingin Sanomat julkaisi postuumisti Tarja Roinilan esseen, jossa hän kirjoittaa kielten oppimisen kokemuksistaan. Roinila mainitsee ohimennen että ei muista, millaista oli oppia ajamaan polkupyörällä.
Esseeseen syntyy haamukohta, vaaleana hohtava. Konnotaatiot eivät pysy etenkään vainajan kontrollissa. Ajattelen lopputekstin lukemisen ajan, pelkäsikö Roinila pikkutyttönä alamäkiä, tai aikuisena Herttoniemessä. Miten paljon varista joutuu ajattelemaan ennen kuin lintu päättää puolestasi? Roinilan tapauksessa likaisen työn teki kääntyvä rekka.
Muistan, millaista oli oppia olemaan ajamatta polkupyörällä. Pelon käytännöllisyyttä on opetuksen antaminen. Varis ja pyöräkypäräni Rauhankadun kiveyksellä alleviivasivat: älä tule lähelle satulaa, älä polkaise kolmenkymmenen kilometrin tuntinopeuteen. Selviytymisen lisäksi onneni on, että pyöräily ei ollut minulle tärkeää. Saatoin leikata sen elämästäni suhteellisen helposti ja haudata jätteet.
Hankalampaa on esimerkiksi niillä, jotka pelkäävät poliisia tai omaa puolisoa. Opetusta ei niin vain noudateta, jos vaatimuksena on piiloutuminen elämältä.
Olisi tehnyt mieli heittää irronneella soittokellolla varista, mutta pelko sai minusta liian kuuliaisen oppilaan. Toista on ahdistuksen kanssa. Torakka ei opeta mitään selvärajaista ja kiistää olevansa opettaja. Ahdistus sivistää piinaamalla, antaa kirjastokortin ja aikaa. Pelko hakkaa kertotaulut päähän puolessa tunnissa.
Ainoa asia, jota meidän on syytä pelätä, on se, että emme huomaa, milloin kannattaa totella pelkoa. Kraak, kraak.
Antti Hurskainen
EDIT: Otsikkoa muutettu 26.6.2020
