Hyppää pääsisältöön

Ari Nummisen tie duunarista tanssijaksi – ”Sitä koko ajan peitteli isoja koneasentajan käsiään, mutta sitten päätin, että herranjumala minähän olen tanssija”

Karjalaishäissä äiti tanssi polkkaa kipinät sinkoillen ja isä vei katsomaan Puna-armeijan esiintyjiä, mutta vasta Tanssiteatteri Raatikon Isadora Duncanille omistettu teos pudotti työmiehen hanskat ja muutti elämän suunnan. Koreografi ja tanssinopettaja Ari Numminen loikkasi koneasentajan sorvin äärestä nykytanssiin.

Ari Nummisen tie tanssijaksi ei ollut kaikkein ilmeisin, eikä kotikonnuilla Hattulan Nihattulassa paljon balettia tanssittu 60- ja 70-luvuilla. Ari arvelee, että jollain tavalla tanssi oli silti hänessä olemassa jo pikkupojasta lähtien.

– Isä oli vienyt meitä Hämeenlinnaan katsomaan Puna-armeijan kuoroa ja tanssijoita ja muistan, että se teki jotenkin ison vaikutuksen. Ja äidin suvun karjalaisissa häissä jotenkin aina odotettiin, että äitini ja hänen serkkunsa tanssivat polkkaa. Minulla on sellainen muistikuva, että heillä vain kipinät lensivät jaloista.

Nihattulan kylän perinteenä oli, että pojista tuli yleensä putkimiehiä. Näin elätti perheensä myös Arin isä, ja veljestäkin tuli alan ammattilainen. Ari päätyi ammattikoulun kautta koneasentajaksi ja töihin Espoon Otaniemen koneenrakennuslaboratorioon.

Ari koneasentajana Otaniemen koneenrakennuslaboratoriossa vuoden 1980 kieppeillä.

Ajatus taidemaailmasta tuntui kaukaiselta, mutta parikymppisenä kaikki muuttui. Ammattiosaston kassassa oli rahaa ja työpaikan miesväki suunnitteli virkistysmatkaa ruotsinlaivalle, mutta naiset päättivät satsata rahat kulttuuriin.

Esiintymään tilattiin Tanssiteatteri Raatikko. Raatikon Isadora Duncanille omistettu teos teki Nummiseen lähtemättömän vaikutuksen.

– Jumankauta se kolahti niin, että menin täysin mykäksi. Jälkeenpäin tajusin, että tuo on se, mitä minä haluan. Menin Helsingin tanssiopistoon ja kysyin, että saako täältä semmoista Tommi Kitti -tanssia. Toimistolla pyysivät näyttämään, mitä se on, ja vääntelehdin sitten heille siinä. He totesivat, että tarkoitat varmaan modernia tanssia, johon vastasin, että joo.

Ari aloitti modernin tanssin opinnot, teki edelleen töitä koneasentajana ja sanoo, että lopulta pisti tanssiopintoihin kaikki rahansa.

– Aina kun meillä oli ruokis, niin treenasin, pidin kiinni sorvista ja venyttelin.

Tuohon aikaan Helsingissä toimi lähinnä oopperan baletti, kaupunginteatterin tanssiryhmä ja Raatikko, jotka kouluttivat omat tanssijansa. Ari pääsi koetanssin kautta Raatikkoon ja sitten myös Jorma Uotisen johtamaan Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmään.

Metallimiehestä oli muotoutunut tanssija. Vastaan tuli myös ennakkoluuloja.

– Päädyin muutamaankin otteeseen keskusteluihin, joissa joutui olemaan jotenkin nolona siitä, että on tanssija. En kuulunut enää tuttuun ja turvalliseen työläisyhteisöön, enkä myöskään oikein siihen taideyhteisöönkään. Sitä koko ajan peitteli isoja koneasentajan käsiään, mutta sitten päätin, että herranjumala minähän olen tanssija.

80-luvulla alkoi ankara tanssitreenaus työn ohessa. “Ihan fyysinen kaverihan tuossa kuvassa on. Kyllä siitä voisi jotain tulla. Selkä taipuu, kun vähän kepillä hakkaa.”

Pikkuhiljaa tanssija Nummisesta tuli myös koreografi ja oma kädenjälki alkoi muotoutua. Teosten aiheissa miehisyydestä ja omien kokemusten purkamisesta on kuljettu laveammille laitumille, isompiin aiheisiin.

Nykyään Nummista ei miehenä olemisen tutkiminen enää kiinnosta yhtään.

– Mies on niin epäkiinnostava tutkimuksen kohde kuin olla ja taitaa. Nykyään tykkään tehdä enemmän impressioita, keskiössä ei ole sukupuoli, vaan ylipäätään ihminen ja evoluutio.

Arin viime aikojen töitä on nähty esimerkiksi Linda Wallgrenin kanssa toteutetussa Sunnuntaissa, tanssiteatteri Tsuumin Poijussa tai KokoTeatterin esityksessä Nostalgia – Neljän sammakon vaellus.

Nummisen musiikilliseen maailmaan istuvat niin etydit, oopperat, musikaalit, iskelmät kuin haitarinsoittokin. Tanssiteatteri Tsuumin kanssa on syntynyt useita yhteisiä teoksia ja Hannu Kellan kanssa Ari on esittänyt vanhoja työväenlauluja. Matkan varrelle mahtuu yhteisiä töitä esimerkiksi Ismo Alangon tai Kimmo Pohjosen kanssa.

On tehtävä sitä mitä rakastaa

Ari Numminen on eittämättä yksi suomalaisen nykytanssin omaperäisimmistä ohjaajista ja koreografeista. Työuraan mahtuu myös vuosia tanssin läänintaiteilijana Pohjanmaalla ja Pohjois-Karjalassa.

Suuri intohimo on alusta lähtien ollut myös tanssin opettaminen, ja Ari toimikin pitkään Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelman tanssin lehtorina. Oman taiteellisen työnsä ohella Ari opettaa nykyään mm. Suomen Teatteriopistossa Tampereella.

Katsoessaan tanssivaa itseään kuvassa Ari sanoo, että valokuvan nuoren miehen sama intohimo ja palo elää hänessä edelleen.

– Sama heittäytyminen liikkeeseen näkyy tuossa. Välillä intohimo meinasi kuolla, mutta mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä enemmän rakastan tanssitaidetta. Kuvassa se rakkaus on vasta tulossa, ja sitten on saanut tehdä sitä, mitä rakastaa. Ei se palo ole mihinkään hävinnyt.

Huoleton kesäpäivä Tampereen Sorsapuistossa ja sukupolvien ketju: Ari ja ensimmäinen lapsenlapsi.

Valokuvien kautta kuljettu matka on vienyt Hämeestä Helsinkiin ja halki Suomen teattereiden ja tanssiryhmien mukana. Päädymme Tampereen Sorsapuistoon, jossa Ari istuu rantalaiturilla ensimmäisen lapsenlapsensa Liljan kanssa.

– Menossa on merkittävä ja uusi elämänvaihe. Sitä haluaa kantaa vastuuta ja pitää huolta uusista ihmisistä, ja samalla ajatukset muuttuvat laajemmiksi, pois oman navan ympäriltä.

Kuudetta kuvaa ei vielä ole otettu. Siihen Ari kuvittelee kirkkaan taivaan, puhtaan ilman ja talvet, jotka ovat tulleet takaisin. Ehkä jossain soi tuulen ja linnunlaulun takaa kaihoisa fado. Ja kuvassa tanssii Ari Numminen. Jos parikymppinen koneasentaja taipui sissone-hyppyyn, niin aivan yhtä hyvin loikan tanssin tulevaisuuteen voi ottaa myös 61-vuotias.

– Se liike voisi lähteä keskivartalosta, kannatettua ja samalla melko rentoa. Tekisin voimakkaita linjoja erityisesti käsivarsilla. Ei kuulosta pahalta.