Hyppää pääsisältöön

"Teiltä menee maine, jos näin hirveitä kappaleita julkaistaan" – Tällaisilla ohjeilla Bad Vugum -levy-yhtiö käynnisti CMX:n uran

Kolmen opiskelijan Oulussa aloittama pienlevy-yhtiö Bad Vugum jätti ison jäljen suomalaisen vaihtoehtorockin historiaan. 1980-luvulta 2010-luvulle toimineesta yhtiöstä tuli mielenkiintoisen ja omaperäisen materiaalin kätilö. Vugumista ponnistivat maailmalle muun muassa Circle, Radiopuhelimet, Aavikko, CMX, Deep Turtle ja Cleaning Women. Kulttuuricocktail esittelee legendaaristen pienlevy-yhtiöiden tulisieluisia perustajia.

Kari Heikonen saapuu Elokuva-arkiston entiseen Orion-teatteriin, jossa hän on käynyt vuosia useita kertoja viikossa. Heikonen on filmihullu, mutta hänellä on takanaan myös merkittävä ura suomalaisen marginaalirockin kätilönä.

Äärimmäisyyksien koettelua ja tavoittelua

Kari Heikonen ei keksi mitään erityistä syytä sille, miksi juuri hänestä tuli marginaalimusiikin levymoguli. Heikonen ei itse soita mitään instrumenttia eikä siis ollut bändeissä mukana. Hän sanoo päätyneensä levy-yhtiöalalle lapsuudesta ja nuoruudesta huolimatta.

– Meillä kotona ei soinut musiikki, paitsi äidin Roger Whittakerin vihellyslevyt. Kaikki omat ekat levyt oli Hurriganesia, niinkuin kaikilla pikkupojilla siihen aikaan 70-luvulla. Punk oli sitten ensimmäinen varsinainen niskavillojen nostattaja ja herätys, kertoo Kari Heikonen.

Ouluun opiskelemaan 1980-luvulla muuttanut Heikonen alkoi järjestää yliopistolla keikkoja ja tutustui Radiopuhelimien edeltäjän Kansanturvamusiikkikomission soittajiin.

Oppipoikana punk-firmassa

Kari Heikonen harjoitteli alaa “apumiehenä” oululaisessa hardcore punk -firmassa Barabbas-recordsissa, jonka talliin hän sai ujutettua Kansanturvamusiikkikomission. Oppi oli tarpeen, sillä muuten Heikonen olisi säikkynyt yrittäjyyden virallista puolta.

– Barabbas-recordsissa sai vähän kuin varkain tietoja siitä, miten helppoa levy-yhtiön pito onkaan. Mistä kysytään levyn prässäämisen tai levyn kansien painattamisen hintoja. Tämmösiä käytännön pikku vinkkejä.

Nuoret miehet lainasivat kirjastosta kirjanpidon oppikirjoja.

– Lattialla kontaten laitettiin harjoituksena ruutupaperille mielikuvitusnumeroita ja tajuttiin että mikäs siinä, ruvetaan tekemään.

Heikonen käynnisti vuonna 1987 Bad Vugumin Antti Penttilän ja Jyrki Raatikaisen kanssa, joista jälkimmäinen oli Kansanturvamusiikkikomission hajoamisen jälkeen mukana perustamassa Radiopuhelimia vuonna 1986. Bad Vugumin perustamisen syy oli saada Radiopuhelimien levylle kustantaja.

Radiopuhelimet meni kuitenkin nopeasti oululaistataustaisen Kauko Röyhkän suosituksesta isommalle levymerkille Eurosille. Mutta Radiopuhelimien EP:t olivat tuottaneet sen verran rahaa, että tuli idea julkaista lisää hyvää musiikkia.

– Tämä vaikutti niin lupaavalta harrastukselta, että aletaas hankkimaan lisää bändejä, muistelee Kari Heikonen

Ensimmäiset buukkaukset

Heikosen mukaan Bad Vugum etsi talliin sellaista hyvää musiikkia, mitä muut eivät tajunneet julkaista. Punk-auktoriteetti Miettisen Nixon-klubilta löytyi “mielipuolinen” a cappellana huutava Paska. He saivat myös houkuteltua mukaan diggailemansa bändin CMX:n, josta tuli pian Bad Vugumin hittituote.

– Laitettiin myös Rumba-lehteen ilmoitus, jossa etsimme bändejä ja tekijöitä, jotka haluaisivat julkaista. Kykyjenetsintäoperaation ensimmäinen hankinta oli räkäinen lo-fi-bändi Liimanarina Tampereelta, sanoo Heikonen

Liimanarinan levy kuulostaa rupiselta treenikämppädemolta, koska oli sellainen!

Liimanarina oli Heikosen mukaan jälkeenpäin katkera siitä, että Bad Vugum julkaisi heidän rupisen treenikämppävideonsa eikä studioäänitystä.

Bad Vugumin johto ei piitannut artistiensa vittumaisuudesta tai hankaluudesta, kunhan lopputulos oli sellainen, josta saattoi olla ylpeä.

– Haastatteluissa muiden indielafkojen edustajat yleensä sanoivat, että musiikillisten kriteerien ohella artistien pitää olla hyviä tyyppejä, joiden kanssa tulee toimeen. Meitä tämä hämmästytti suuresti. Me taas ajateltiin, että sillä nyt viimeksi on mitään väliä, jos muuten ollaan taiteen voiton puolella. Saa olla millainen rääväsuu hyvänsä, sanoo Kari Heikonen

Raaistunut estetiikka

Liimanarinan tapaiset rajut lo-fi-esitykset kuulostavat radikaaleilta. Heikosen mukaan tämä ei ollut kapina-asennetta, vaan osoitus siitä että tämä kuulosti heidän “raaistuneissa korvissaan” aidosti hyvältä. Tällainen raaka estetiikka ei kumma kyllä tuolloin 90-luvulla estänyt levyjen soittoa radion erikoisohjelmissa.

Samanlainen esimerkki on Aavikko-yhtyeen ensimmäinen EP, joka myöskin oli erittäin vaikuttava lo-fi -treenikämpädemo. Bändi teki samasta huolitellumman studioäänityksen.

– Mitäs me nyt tehdään, kun molemmat on hyviä. Ratkaisimme dilemman siten, että julkaisimme materiaalin kahdessa formaatissa: 7-tuumaiselle vinyylille raakademot ja cd-ep:lle studiosessiot. Ja oltiin äärimmäisen tyytyväisiä semmoisen keksimiseen.

Natisuta Hetekata narautti noise-ekspertit

Heikonen tiedostaa raaistuneen noise-estetiikan vaarat. Mistä tahansa voi syntyä sisällöllisesti tyhjä muoti. Noise rock kehittyi yhä vapaamuotoisemmaksi meteliksi. Maailmalta alkoi kuulua viestiä, että Bad Vugumin noise-punkit ym. alkoivat olla vanhanaikaisia nykyavantgarden rinnalla.

Mistä tahansa voi syntyä

sisällöllisesti

tyhjä muoti.

– Viimeinen pisara oli eräs uusiseelantilainen avantgarde-zine, joka oikein pääkirjoituksessaan hehkutti free noisen ylivoimaisuutta noise rockin kliseisyyteen verrattuna. Parhaaksi todisteeksi se kertoi, että rokata osaa kuka tahansa feikkihuijari. Mutta free noisen perusominaisuuksiin kuuluu se, ettei sitä ole edes mahdollista feikata uskottavasti. Tai jos joku edes kehtaa yrittää, hän paljastuu heti, koska sen kuulee musiikin epäaitoudesta.

Ärsyyntynyt Heikonen ja muusikot innostuivat baarikeskustelun jälkeen organisoimaan käytännön pilan. He järjestivät humalaisen äänityssession, jossa Radiopuhelimien ja Jolly Jumpersin muusikot äänittivät meteliä ja kolinaa. Heikonen kehitti fiktiivisen taustatarinan japanilaisesta vaihto-opiskelija porukasta, joka oli muka tehnyt Suomessa free noise -musiikkia. Projektille annettiin nimi Natisuta Hetekata.

Häikäilemätön pila meni maaliin, kun arvostettu amerikkalainen Majora Records halusi julkaista känniräminäsession LP:nä ja uusseelantilainen asiantuntija kehui Oulun japanilaisten free noisea.

Heikonen intoilee Sweetheart -yhtyeestä, joka käynnisti muun muassa Janne Westerlundin uran. Westerlund on tehnyt merkitävän soolouran ja soittaa nykyään Circlessä ja Plain Ridessa.

Avantgarde-rockbändi Circlen alku

Bad Vugumilla uransa aloittanut avantgarderockbändi Circle on ollut levy-yhtiön kohokohtia. Ensimmäinen tupla-albumi Meronia (1994) on muodostunut junnaavan avaruuspsykedelian ja hypnoosirockin kanonisoiduksi klassikoksi.

Vaikka Heikonen käytti taiteellisen portinvartijan valtaa, hän antoi taiteellisen vapauden bändeilleen studiossa. Hänen mukaansa levy-yhtiö pyrki lähinnä auttamaan bändejä ja tarjoamaan rakentavan kriittistä näkökulmaa levytyksen julkaisuun. Taiteellinen vapaus ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että kaikki olisi julkaistu.

– Jos studiosession tulos ei ollut tarpeeksi laadukas, yritimme kysyä, että haluatteko välttämättä julkaista tällaista, selittää Heikonen

Circle: Kyberia (1994); ohjaus Mika Taanila.

CMX:n hylätyt biisit

Vugum-historian eniten myyneen orkesterin CMX:n studiosessiosta 1991 syntyi neljä biisiä, joista yhtiön kolmimiehinen raati oli kauhuissaan.

– Kerroimme bändille, että oletteko te miettineet, että teiltä menee maine, jos näin hirveitä kappaleita tulee EP:llä ulos. Että minimoitaisiinko vahingot ja julkaistaisiin vain kaksi siedettävintä biisiä? muistelee Kari Heikonen.

CMX tuntui hyväksyvän ratkaisun, mutta se jäi kuitenkin selvästi harmittamaan, mikä tuli myöhemmin ilmi lehtihaastattelussa. CMX kehui, että isolla EMI:llä artistilla on enemmän päätäntävaltaa kuin pienellä Bad Vugumilla, jossa piti alistua kolmen henkilön neuvoston päätäntävaltaan. Yhtyen mukaan he eivät saaneet hillitympiä biisejä levylle, vaan piti noudattaa yhtiön hardcore-politiikkaa.

Bad Vugum iski virnuillen takaisin, ja julkaisi EP:n Musiikin ystävälliset kasvot, joka sisältää nämä kommentit printattuna sekä aiemmin hylätyt biisit.

– Levymerkiksi vaihdoimme pilke silmäkulmassa Sad Vugumin, niin surkeasta tavarasta oli meidän mielestä kyse.

Heikosen mukaan CMX otti pilan huumorilla vastaan.

Bad Vugumin julkaisemalle musiikille on vaikea löytää yhtä yhteistä genrenimittäjää. Noise rockin, rankan rokin ja punkin lisäksi listalla on heviä ja “elektroniikkapuolen jynkytystä”, avantgardehäröilyä ja krautprogea. Johtokolmikko kuitenkin huomasi pian, että ihan perinteisin tavara ei heitä innostanut, vaikka julkaisuissa oli helppotajuisempaakin, kuten Generatorsin tapainen funkrock-bändi.

– Pähkäiltiin että pitäisi olla vähintäänkin jonkin verran omaperäistä. Jotkut olivat suoranaisia edelläkävijöitä.


"Sitten oli

äärimmäistä

tavaraa joka ei meillekään ollut kovin helppoa

sulateltavaa."

Pahimmankin kolinan suhteen huomattiin, että kyllä tässä on rytmin puolella jotain grooven tapaista. Ei ollut pelkkään maalailuun taipuvaista tavaraa, mutta ei myöskään ankeata normirokkia.

Bad Vugum ei antanut vakiintuneiden professionaalisten studiosiisteyden kriteerien vesittää raakaa taiteellista ilmaisua. Heikonen kuvaa makunsa kehittyneen punk rockin raakuuden estetiikasta Talking Headsin ja Captain Beefheartin suuntaan. Levy-yhtiön nimikin tuli Captain Beefheartin biisin lyriikasta. Teknisesti karulla lo-fi -puolella oli The Fallin diggailua takana.

Levy-yhtiön toimisto makuuhuoneessa

Kun yksi jäsenistä asui Tampereella ja toisella ei ollut tilaa, levy-yhtiön toimisto ängettiin Heikosen makuuhuoneeseen. Nimellinen toimitusjohtajuus lankesi Heikoselle, mutta kaikki päätökset tehtiin yhdessä.

– Kaikki valtavat pahvilaatikkomäärät tungettiin mun eri asuntojen nurkkiin.

Bad Vugum ei maksanut omistajilleen palkkaa. Se olisi kaventanut taiteellista riskinottoa, koska se olisi aiheuttanut tarkempaa kulutarkkailua ja kaupallisen menestyksen laskelmointia.

"Aina tuli nimittäin sen verran

haasteellisia

tapauksia, että niistä ei saanut ikinä sijoitettuja rahoja takaisin."

– Ensimmäiset 6-7 vuotta nimittäin elätin itseni kääntämällä ja tekstaamalla sarjakuvia – vaikka niillä tienasin keskimäärin vähemmän kuin työttömät.

Kun sarjakuvahommat loppuivat, Heikonen ja kumppanit keksivät uuden konstin rahoittaa elämää.

– Aloimme kierrättää vakitöissä käyviä kavereita firman virallisina toimitusjohtajina, jottei minua laskettaisi virallisesti yrittäjäksi, vaan kelpaisin työttömäksi työnhakijaksi ja korvauksien saajaksi. Siihen aikaan Oulun työllisyystilanne olikin niin huono, että viiden seuraavan vuoden aikana olin vain puoli vuotta työllistettynä käännöstöissä yliopistolla. Käytännössä valtio siis sponsoroi Suomi-musan laadun takaamista ja maineen leviämistä, selittää Heikonen

Vastineeksi riskiprojekteihin satsaamiselle menoissa kitsasteltiin, jotta toiminnan jatkuminen ei vaarantuisi.

– Firman ainoa tietokone sijoitettiin Tampereelle, koska siellä oli ainoa henkilö, joka osasi sitä käyttää. Studiossa ei haluttu hioa liikaa, koska se olisi maksanut liikaa ja saattanut kostautua taloudellisesti.

BBC:n John Peel kummisetänä

Bad Vugumin indiebändit murtautuivat kansainväliseen tietoisuuteen BBC:n vaikutusvaltaisen musiikkitoimittajan John Peelin (1939–2004) huomion myötä. Peel oli kutsuttu Suomeen tutustumaan suomalaiseen musiikkitarjontaan Leville musiikkivientitapahtumaan vuonna 2001. Tulos oli yllättävä eikä isoille tekijöille mairitteleva. Isojen kotimaisten levy-yhtiöiden tarjonta ei nimittäin kiinnostanut Peeliä lainkaan, vaan kaiken nähnyt musiikkitoimittaja innostui pikkuyhtiön omaperäisistä bändeistä.

– Peel oli alusta alkaen Vugumin suurimpia luottomiehiä. Hän soitti lähes kaikkia julkaisujamme sekä brittiohjelmissaan että Radiomafiassa ja kutsui historiallisesti peräti kolme Vugum-bändiä tekemään ns. Peel-sessiot BBC:lle (Deep Turtle, Circle ja Aavikko), mainitsee Heikonen.

Peel-sessiot olivat musiikkiympyröissä hyvin haluttu ja merkittävä esityspaikka. Isoista bändeistä ainoastaan The Beatles, The Rolling Stones ja Oasis eivät olleet tehneet Peel-sessiota. Peel kutsui myös Vugumin talliin kuuluvan Mieskuoro Huutajat Meltdown-festivaaliin Royal Festival Halliin Lontooseen vuonna 1998.

Sukset ristissä ja uusi alku

Aivan kuten bändeissä yleensä käy, jossakin vaiheessa levy-yhtiön sisällä tuli hankauksia. Hienon julkaisurupeaman jälkeen 2000-luvun alussa Bad Vugumin omistajat riitautuivat.

– Kiistaa tuli rahankäytöstä, omien yhtiölainojen ottamisesta, firman tulevaisuuden politiikasta ja kaikenlaisista yksityiskohdista, jopa postimyyntikatalogien sanavalinnoista. Kinastelimme koko ajan, ja piti miettiä miten tämä firma pilkotaan ja kukin voi jatkaa omilla tahoillaan.

Heikonen osti lopulta firman muilta.

– Muut olisivat halunneet jättää pikkulevyt ja singlet pois sekä liian vaikeat ja riskaabelit orkesterit, mutta se oli juuri sitä, mitä Bad Vugum oli alunperin. Olin valmis ottamaan taloudellisesti takkiin, että pääsisi koettamaan taas puhtaalta pöydältä

Heikonen pisti ilman pääomaa pystyyn BV2 Produktionsin, jonka ensimmäinen bändi oli omatekoisilla soittimilla soittava Cleaning Women. Cleaning Womenista tuli sittemmin arvostettu mykkäfilmien säestäjä.

– Näin bändin keikoilla ja se toimi loistavasti. Vugumille sitä pidettiin jo liian riskaabelina, joten julkaisin Cleaning Womenin ensimmäisen Pulsator-levyn itse. Vanhalla Vugumilla oli sen verran luotettava maine, joten sain kaikki studiot ja prässäämöt velaksi.

Onneksi levy meni hyvin kaupaksi ja vuodessa ison projektin kulut oli maksettu.

Elämäntyöstä luopuminen

2000-luvulla Heikosen BV2 Produktions julkaisi jopa hiphoppia, kuten Kaucas-yhtyettä.

Bad Vugumin keikkajulisteita 2
Bad Vugumin bändien keikkajulisteita. Bad Vugumin keikkajulisteita 2 Kuva: Kari Heikonen Bad Vugum

2010 Heikonen päätti lopettaa BV2 Produktionsin. Hän koki että netin aikakaudella hänen asiantuntemuksensa ei riitä enää kilpailemaan nettitarjonnan kanssa. Musiikin maailma ja levityskoneistot olivat muuttuneet.

– Ei myöskään ollut pakkoa tai sosiaalista tarvetta julkaista levyjä, jotka eivät muuten olisi päässeet julki. Bändit saavat julki musiikkinsa muuta kautta. On helpottavaa, että vihdoinkin tämä maailma toimii ilman meitäkin.


"Suurin palo oli jo ohi.

Omassa henkilökohtaisessa elämässä oli myös niin pahoja toimeentulovaikeuksia, että olisi ollut liian riskaabelia jatkaa."

Kari Heikonen teki paljon henkilökohtaisia uhrauksia saadakseen mieleistään musiikkia maailmalle.

– Ei kaduta, tämä oli hieno matka, hän sanoo virnistäen.

Toimittaja: Olli Kangassalo
Kuvaaja/leikaaja: Tero Nikulainen
Graafikot: Johanna Aulén, Antti Ollikainen


Musiikkivideot:

Sweetheart: Life among cannibals (1994); ohjaus Kimmo Schroderus.
The Leo Bugariloves: Viiden tuulen lakki (1995); ohjaus Tuija Karén.
Circle: Crawatt (1993); ohjaus Jorma Mehtonen.
Circle: Kyberia (1994); ohjaus Mika Taanila.

"Teiltä menee maine, jos näin hirveitä kappaleita julkaistaan" – Tällaisilla ohjeilla Bad Vugum -levy-yhtiö käynnisti CMX:n uran

“Olen viettänyt elämäni parhaat vuodet teippirulla kädessä pakkaamassa levyjä“ Ektro Recordsin marginaalisuus on vaatinut uhrauksia Jussi Lehtisalolta

Epäonnistuminen tuottaa hyvää taidetta – Vaikka Spotify tuhosi liiketoiminnan, Sami Sänpäkkilä ei suostu hautaamaan Fonal-levy-yhtiötään

"Kasetti pakottaa kuuntelemaan, koska ei viitsi alkaa kelailemaan" – Arwi Lindin levyvaltakunta on täynnä radioon kelpaamattomia helmiä