Hyppää pääsisältöön

Laura Frimanin kolumni: Mökki, palju ja trampoliini eli näin luovuin periaatteistani

Toimittaja Laura Friman
Toimittaja Laura Friman Kuva: Kuvaaja Joonas Josefsson Laura Friman

Korona laukaisi Laura Frimanissa pakkomielteen toteuttaa suomalainen unelma: ostaa mökki.

”Mites tää kevät? Onko ollut mökkinäytöillä ruuhkaa?”

Seison forssalaisella laiturilla ja kuulen oman ääneni, mutta en tunnista sitä. En ole oma itseni. Puhun näin teennäisesti vain yhdelle ammattikunnalle: kiinteistönvälittäjille.

Kiinteistönvälittäjät vihaavat itseään, asiakkaitaan ja elämäänsä ja puhuvat surkeasti istuvien tekokuitupukujensa sisältä mitä tahansa soopaa, jotta asiakas tekisi siedettävän tarjouksen ja kiinteistönvälittäjä pääsisi vihaamaan itseään, asiakkaitaan ja elämäänsä jollekin toiselle laiturille, johonkin toiseen säälittävään kehyskuntaan. (Tiedän tämän kaiken, koska isäni on eläköitynyt kiinteistönvälittäjä.)

Nyt välittäjä kertoo kärsivällisesti, mutta selvästi kyrpiintyneenä, että uutiset koronakevään mökkimarkkinoita kiihdyttävästä vaikutuksesta ovat vahvasti liioiteltuja. Kerron lukeneeni pankkivirkailijan haastattelun, jossa siteerattiin eksakteja hakemusmääriä. Eivätkö ne muka ole nousseet?

”Ei, ei, ei”, kiinteistönvälittäjäkyborgi toteaa rehvakkaasti ja läimäyttää kieltosanojen tueksi rystysillään muovikansiollista esitteitä.

”Ei nämä mökkiostokset kuitenkaan mitään hetken mielijohteita ole. Eihän yksikään perhe päätä, että jaahas korona, ei pääse ulkomaille, niin ostetaan sitten vaikka mökki.”

Nielaisen ja nyökkään. Ei tietenkään. Paitsi että me olemme juuri se perhe.

Mökki-idea muovautuu hetkessä. Samana päivänä, kun pääministeri Sanna Marin ministerikoplineen kutsuu Suomen vastaanottimien äärelle kuulemaan, kuinka Suomi suljetaan pandemiauhan edessä, suuntaamme sattumalta myöhäiselle hiihtolomalle kivaan, nykyaikaiseen vuokrahuvilaan.

Niin kova on halumme saada mökki, mikä tahansa mökki, juuri täksi kesäksi.

Maan sisäistä matkustamista ei ole vielä ehditty demonisoida tarpeeksi, ja Uudenmaan rajat ovat auki. On ihanaa seurata pelottavaa tiedotustilaisuutta ja kriisin epävarmoja ensipäiviä keskeltä metsää.

Se synnyttää meissä harhaisen tunteen siitä, että olemme enemmän turvassa kuin koskaan. Mökki vuorautuu ympärillemme helliväksi kohduksi. Kohduksi, jossa on induktioliesi ja kookas televisio. Me haluamme tällaisen piilopesän pysyväksi tukikohdaksi.

Idea on eksoottinen: esimerkiksi minun tai puolisoni vanhemmilla on yhteensä nolla kesämökkiä. Kun muut valittelevat, miten juhannuksenviettopaikka pitää valita monen sukumökin väliltä, me mietimme kuumeisesti, miten keskikesää juhlisi Helsingin autiossa ydinkeskustassa.

Olemme impulsiivista sorttia, joten jahti alkaa saman tien. Kevään aikana opin pitkän listan sanoja, joista vain muutaman olen kuullut aiemmin: kantovesi, porakaivo, harmaavesijärjestelmä, imeytyskenttä, umpisäiliö. Vuokratontteja, tiemaksuja, kunnan sähköjä.

Kesän kuumotellessa nurkan takana alamme sohia ympäriinsä. Teemme tarjouksen sisustuslehtiunelmaksi remontoidusta talosta, joka myydään irtaimistoineen.

Miten kätevää, että Kaipiaisen tapetit on liisteröity valmiiksi seinään ja rautapäätyinen sänky odottaa, että hänet ikuistetaan Instagramiin kaupunkikotia romanttisempien lakanoiden kanssa, #sundayvibes.

Yritämme ohittaa sen tosiasian, että talo sijaitsee tienposkessa ja että olen viimeinen ihminen, joka pärjää elämässä ilman juoksevaa vettä.

Tarjous ei mene läpi. Olemme pettyneitä, mutta enemmän huojentuneita.

Seuraavaksi tarjoamme kantahämäläläisestä rumiluksesta, joka pitäisi räjäyttää atomeiksi ja remontoida lattiasta nukkumaparven perukoille. Läheinen turpeentuotantolaitoskin on tupruttanut järven liejuisaksi velliksi.

Menemme outoon, pakkomielteiseen tilaan, jossa hoemme toisillemme, että kaikkeen tottuu. Niin kova on halumme saada mökki, mikä tahansa mökki, juuri täksi kesäksi.

Harkittuja ostoksia, juupa juu. Onneksi kantahämäläinen myyjäkin torjuu kurjan tarjouksemme.

Ratkaiseva veto on lopulta mökkikuiskaajaksi tituleeratun tuttumme linkkivinkki myytävään kesäpaikkaan. Ihastumme taloon, joka on kaikkea, mitä emme missään nimessä ole hakeneet: ei rantaa mailla halmeilla, ja pihamaalla rakennusta kanalasta navettaan.

Samalla myymme loputkin periaatteemme: ostetaan vain silmiä särkevän ruma trampoliini! Tarkemmin ajatellen paljutkin ovat ihan kivoja!

Kiinteistöostoksemme liittää meidät myös osaksi keski-ikäistä, keskiluokkaista kansanosaa, jonka halveksimiseen olemme käyttäneet elämämme ensimmäisen puoliskon.

Emme edes kuvittele, että mökkeilisimme ”toisin” tai loisimme uudenlaista kulttuuriperinnettä. Kaikkea muuta: arvelen, että olen noin vartin päässä elämäni ensimmäisistä Crocs-sandaaleista.

Keskustelu sulkeutuu 26.7.2020.
Keskustele