Hyppää pääsisältöön

Lisää self-helpiä runouteen, kiitos – pohtii Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja Susinukke Kosola

Runoilija, tanssivan karhun raadin puheenjohtaja Susinukke Kosola
Runoilija, Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja Susinukke Kosola Runoilija, tanssivan karhun raadin puheenjohtaja Susinukke Kosola Kuva: Raili Tuikka / Yle Susinukke Kosola,Tanssiva karhu

Tanssivat karhut on nyt jaettu, ja perinteisiin kuuluu, että raadin puheenjohtaja pitää puheen. Emme kuitenkaan elä perinteisiä aikoja, eikä ole lavaa, jolle nousta, joten otan minulle tarjotun verkkotilan haltuun kirjoittamalla esseen lukemisen herättämistä tunteista, tiedosta, vallasta, filosofiasta ja Tanssiva karhu -voittajasta.

Voisiko parjattu self-help tehdä paluun runouteen, ja runous tehdä paluun filosofiaan? Onko taiteesta hyvän elämän ohjenuoraksi, kun kaikki muut tiet päättyvät umpikujaan?

1. Me ja maku

Tänä vuonna Tanssiva karhu -raadille tuli luettavaksi noin 100 teosta, eikä poetiikkojen moninaisuutta voi olla huomaamatta. Parhaimmillaan estetiikat ja aiheet jakautuvat jopa kustantamoittain. Feministinen asennekustantamo Pesä julkaisee nimensä mukaisesti feministisiä teoksia. Basam Books -kustantamo on aloittanut uuden runosarjan nimellä Puhuttava runo, jossa korostuu arkisuus ja pyrkimys olla antiteesi valloilla olleeseen lyyriseen, fragmentaariseen ja huokoiseen ilmaisuun. Kyseisestä ilmaisusta tunnetuksi tullut Poesia on puolestaan jo toista vuotta onnistuneesti panostanut kustannusohjelmansa monipuolistamiseen.

Moniäänisyys ja liike, päättymätön ajattelun remontointi on runouden kentän keskeisin piirre. Tällainen moninaisuus tekee raadin työstä sekä ihanaa että kamalaa – miten verrata erilaisia estetiikkoja keskenään? Miten löytää demokraattisessa raadissa yhteisymmärrys hyvyydestä?

Tylsää, mutta tätä enempää ei ole.

Yksinkertaisin vastaus on, että keskustelemalla. Vastaus on paitsi latistavan tylsä myös rajoittunut, sillä raadin muodostamasta yhteisymmärryksestä ei saa tislattua mitään Ainoan Oikean Taiteen manifestia. Se on tietynlaisten ihmisten yhteenliittymän kollektiivinen maku, joka on olemassa saman ajanjakson verran kuin itse raatikin. Seuraava raati on erilainen, vaikka vain puheenjohtaja vaihtuisi. Tylsää, mutta tätä enempää ei ole.

Ja kun sanon, ettei enempää ole, tarkoitan, ettei tätä enempää ole missään. Sitä kollektiivinen maku on kaikkialla, ihmisten välillä elävä organismi. Vain valtasuhteet, skaalat ja olemassaolon aikajaksot vaihtelevat. Esimerkiksi Helsinki Poetry Connection on yhteisönä onnistunut luomaan oman estetiikkansa ja makunsa, ja löyhä akateemisesti orientoituneiden lukijoiden ja kirjailijoiden verkko ylläpitää omaansa.

Tämä kaikki on suhteellista blaablaa -puhe ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki maut olisivat keskenään tasa-arvoisia. Mikään ei synny tyhjiössä, eikä mikään ole irrallaan valtasuhteista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä: Kenelle annetaan tilaa puhua, miksi ja millä perusteella? Kenen taidetta suitsutetaan ja kenen toimesta? Mitä todellisia seurauksia tällä kaikella on lukijakunnan ajatteluun?

Maku ei ole neutraali tai täysin henkilökohtainen asia, koska maun harjoittaminen – kritiikkien julkaisu, raatityö, kustannuspäätökset – ei ole neutraalia toimintaa.

Suhteellisuuden hyväksyminen onkin vasta ensimmäinen askel, ja seuraava on ihan oma keskustelunsa.

2. Minä ja tunne

Alussa oli tunne. Vasta sitten sana. Ensin on lukukokemus, ja vasta lukukokemuksen päälle liimataan järkeistäminen, perustelut, uskottava akateeminen jargoni ja keskustelut teoksen tärkeydestä ja ajankohtaisuudesta. Tällä yritetään voittaa muut puolelleen, saada toiset näkemään oman lukukokemuksensa ja siitä kummunneiden tunteiden perusteet.

Ilman lukukokemusta kirja on esine, ja lukukokemus ilman tunteita ei ole kokemus ensinkään. Tietenkin tämä on yksinkertaistus, tunteiden ja järjen välinen dynamiikka ei ole näin yksisuuntainen, mutta olkoon tämä vastapaino kaikelle yliampuvalle ”ihminen on rationaalinen eläin” -sössötykselle.

Luku-urakka ja sen ympärillä käydyt keskustelut pakottivat minut näkemään uudenlaisen säännönmukaisuuden maussani: pidän tunteesta, että olen oppinut jotain. Ensisilmäyksellä odottamaton ajatus, kun kyse on runoudesta. Millaista tietoa voimme muka runoudesta saada, mitä emme voi saada muualta?

Jokainen teos on yritys vastata tekijää askarruttavaan kysymykseen.

Jokainen teos on yritys vastata tekijää askarruttavaan kysymykseen. Siksi posthumanistinen ja luontosuhdetta uudelleenmuotoileva runous on nousussa – sen pohjalla on jaettu huoli tulevaisuudesta. Kontrastina tälle keskeislyyrinen, minävetoinen runous on tekemässä comebäkkiä valtavirtaan yrityksenä hahmottaa vastauksia yksilöä koskeviin yhteiskunnallisiin ja identiteettipohjaisiin kysymyksiin.

Positiivinen kokemus uuden oppimisesta tulee silloin, kun kirja vastaa kiinnostavaan kysymykseen tyydyttävällä tavalla. Erinomaisen teoksen erottaakin hyvästä se, että tämä saa kiinnostumaan kysymyksestä, jota ei ole aikaisemmin osannut kysyä – tai ainakaan osannut kiinnostua siitä.

Ja hitto, että kiinnostavat kysymykset tuntuvat H Y V Ä L T Ä.

Paremmalta kuin tyydyttävät vastaukset.

Olen näemmä sillä tavalla fetisisti.

Siksi tässä esseessä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, kuten tarkempi lukija on jo saattanut huomata.

3. Kangaskoski ja tieto

Jokainen kaunokirjallinen teos tuottaa tietoa maailmasta. Se ei ole tieteellistä tietoa, muttei sen vuoksi vähemmän, vaan eri tavalla arvokasta. Kirjallisuuden luoma tieto on mahdollisen tietoa, potentiaalisten todellisuuksien ja kokemusten polte. Se ei ole tietoa, jonka pohjalta rakennetaan raketti, vaan sitä, joka saa ihmiskunnan nostamaan katseensa tähtiin, opettaa kaipauksen.

Tämän vuoden Tanssivan karhun voittaneen Matti Kangaskosken neljäs runoteos Johdatus pimeään luottaa kirjallisuuden tietoa tuottavaan voimaan. Koska kieli on inhimillisen todellisuuden jäsentämisen työkalu, on jokainen nide yhdenlaisen maailman julistus. Kangaskosken teos ottaa tämän lähtökohdakseen, mutta kääntää katseen sisäänpäin ja kysyy: miten maailma jäsentyy, onko sitä pakko jäsentää, mitä kieli tekee meille ja naapurin meluaville elintavoille?

Tapa, miten kirja kysymyksensä esittää, on paitsi suora myös hurmaava. Analyyttisen ja aistittoman esseen ja abstraktien filosofisten pohdintojen sijaan kirja luo kirjoittamaansa näyttämölle minän, joka joutuu kokemaan kysymykset nahassaan, kamppailemaan vastaan harovan todellisuuden kanssa. ”Tässä olen”, minä sanoo sivulla yksitoista. Eikä se siitä enää helposti lähde, kuten jokainen minuuden omistava tietää.

Suomalaisessa runoudessa Kangaskoski sijoittuu miten-alkuisia kysymyksiä tutkivien runoilijoiden pitkään jatkumoon, johon kuuluvat muun muassa Virpi Vairinen, Eino Santanen, Olli-Pekka Tennilä, Henriikka Tavi ja Kristian Blomberg. Kuitenkin siinä, missä usea edellä mainituista käyttää tutkimusmatkoillaan runsasta keinovalikoimaa, Kangaskoski on hillitty.

Lukija viedään teoksen läpi rakastavasti ja kädestä pitäen.

Teoksen näyttämö aukeaa klassisena filosofisena ajatuskokeena ja jatkuu lempeän pöljänä runoelmana, jossa minä joutuu kohtaamaan oman järkensä rajat ja mahdottomuudet. Teos nojaa kertomuksen voimaan, se luo kaunokirjallisen maailmansa sääntöineen ja lainalaisuuksineen, ja pelaa niiden puitteissa loppuun saakka, kehittelee virittämiään ajatuksia. Lukija viedään teoksen läpi rakastavasti ja kädestä pitäen, viihtyvyydestä huolehtien, mutta jättäen rautalankaväännön tämän omien käsivoimien varaan.

Filosofia on sanana onnistunut ummehtumaan. Sen tuulettamattomassa tilassa kasa valkoisia akateemisia miehiä argumentoivat kuivasti vähän vähemmän kuolleiden akateemisten miesten kanssa – vieläpä asioista, joiden suhde elämään on korkeintaan viitteellinen. Se kuivakka traditio, josta edellä mainittu filosofian brändikriisi on saanut alkunsa, on kuitenkin todella kapea tapa ymmärtää sanaa. Lukuisat filosofiat kautta aikojen ovat keskittyneet nimenomaan hahmottamaan käytännön suuntaviivoja hyvälle elämälle. Ja mitä stoalaiset vuonna 301 eaa, sitä self-help -kirjallisuus nyt.

Self-help -kirjat ehdottavat lukijalle tapaa järjestää maailma käytännöllisesti, ja nimenomaan self-help -kirjallisuutta vasten ja vastaan Johdatus pimeään asettuu. Kangaskosken teos on self-helpin Hyde, jonkinlainen self-disruptio -kirja, joka ojentaa lukijalle järjestyksen järkyttämiseen tarvittavat työkalut runouden muodossa.

Tietenkin molempi parempi, tunteet ja järki, jos vain mahdollista.

Kangaskoski ei tietenkään ole ensimmäinen, joka tutkii filosofisia kysymyksiä runon ja kertomuksen keinoin. Filosofisia esseitä, jotka ovat vähintään yhtä lyyristä proosarunoa kuin asiaakin edustaa esimerkiksi Peter Wessel Zapffen essee The Last Messiah. Lähimenneisyyden lyyrisaforismimaista filosofiaa puolestaan edustaa muun muassa Emil Cioran, ja popularisointia tarinan keinoin vaikkapa Albert Camus tai Friedrich Nietzsche.

Ja jos mennään ajassa taaksepäin, niin esimerkiksi Laotsen teos on nykystandardien mukaan runo- ja aforismikirja, joka taittaa self-helpin puoleen. Eikä Laotsella nyt huonosti mennyt, sai hän tekstillään aikaan kokonaisen hengellisfilosofisen järjestelmän. Ei ihan paska saavutus yhdeltä runoläpyskältä ja ihmiseltä, jota ei ehkä edes ollut olemassa.

Lyyrinen lähestyminen maailman jäsentämiseen on ollut – ja edelleen monin tavoin on – rationaalista ja loogista väkevämpi siitä yksinkertaisesta syystä, että ihminen aivoineen on lähempänä runoa kuin konetta; raakaa tunnetta, jolla on järkevän ihmisen iho. ”En ole keksinyt mitään, olen vain ollut tuntemusteni sihteeri”, niin kuin Cioran sanoi. Tietenkin molempi parempi, tunteet ja järki, jos vain mahdollista, kiitos. Ja onhan se, kuten Kangaskoski teoksessaan osoittaa.

Johdatus pimeään muistuttaa, että filosofia voi olla myös hauskaa, jännittävää ja samaan aikaan sekä uskomattoman helppoa että pohjattoman vaikeaa. Ei ole yhtä oikeaa tapaa tuottaa tietoa maailmasta, kuvitella sitä esiin. Se on tärkeää muistaa aikana, jolloin ihmiskunnan on alettava hahmottaa kokonaan uutta tapaa olla olemassa.

Jos se siis haluaa olla olemassa mitenkään.

Susinukke Kosola

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri