Hyppää pääsisältöön

Tuomo Kuitunen kartoitti Luopioisten kasvit: 30 vuodessa kolmasosa lajeista vaihtui, samalla muuttui myös eläimistö

Tuomo Kuitunen tutkii luupilla metsäapilaa.
Tuomo Kuitunen on kartoittanut Luopioisten kasvilajit. Tuomo Kuitunen tutkii luupilla metsäapilaa. Kuva: Yle / Anna-Kaisa Brenner tutkimus,Luopioisten kasvisto

Yksi Suomen tarkimmin tutkituista seuduista sijaitsee Pirkanmaalla. Tuomo Kuitunen on kartoittanut Luopioisten pitäjän kasvikunnan ja todistanut samalla luonnon monimuotoisuuden voimakasta muutosta. Alueen kasvilajeista peräti kolmannes on vaihtunut runsaan 30 vuoden aikana.

Kuumana kesäpäivänä luonto ottaa rennosti. Jo hieman kauhtuneen koiranputken kukinnolla nautiskelee raidallinen pyjamalude – aivan kuin raukea lomalainen, joka kuljeskelee päivät pitkät yöpuvussaan.

Pyjamalude on näillä seuduin kohtalaisen uusi kesävieras. Tuomo Kuitusen mukaan Suomen ensimmäiset havainnot tehtiin Turun Ruissalossa vasta vuonna 2006.

– Niitä ei Pirkanmaalla ole vielä kovin monena vuonna esiintynyt, mutta tänä kesänä löysimme lapsenlapseni kanssa yhdessä päivässä yli 50 pyjamaludetta, kertoo Kuitunen.

Pyjamalude koiranputken kukinnolla
Pyjamalude on tullut Suomeen ja Luopioisiin jäädäkseen. Pyjamalude koiranputken kukinnolla Kuva: Yle / Anna-Kaisa Brenner Graphosoma lineatum,hyönteiset insecta

Kuitunen on oikea henkilö puhumaan luonnossa tapahtuneista muutoksista. Eläkkeellä oleva luokanopettaja on viettänyt kesälomansa 1970-luvulta lähtien Luopioisten Padankosken kylässä – ja hänen kesäpäivänsä eivät todellakaan ole kuluneet pyjamassa laahustaen.

1980-luvun alussa alkoi urakka, joka päättyi vasta muutama vuosi sitten: Kuitunen kartoitti koko Luopioisten kasvikunnan, pinta-alaltaan jopa Turkua isomman alueen. Apunaan hänellä oli pitäjän reunamailla muutama tuttava, mutta muuten kartoitus on yli 90-prosenttisesti Kuitusen käsialaa. Tuloksena oli kattava tietopankki ja merkittävä pitkän ajanjakson havainnointitutkimus.

Kolmannes kasvilajeista on vaihtunut

Vaikka kartoitus käsittää yhden pitäjän, tutkimustuloksista voi päätellä yleisemminkin Etelä- ja Keski-Suomen luonnossa tapahtuneista muutoksista.

Kuitunen tutki yhden tietyn neliökilometrin uudelleen 30 vuotta ensimmäisestä kartoituksesta ja huomasi, että 30% lajeista oli hävinnyt, ja tilalle tullut saman verran uusia lajeja.

– Suurin muutos näkyy pelto- ja rikkakasvillisuudessa: koska pellot myrkytetään, niissä ei kasva enää samoja rikkakasveja kuten ennen. Metsätkin ovat muuttuneet ihan kokonaan. Nykyään on valtavia hakkuuaukeita ja taimikkoalueita, ja vaikka metsiä hoidetaan ja aukot istutetaan, lajisto on siinä samalla muuttunut.

Hän havaitsi, että erilaista kasvistoa oli ilmaantunut erityisesti metsäautoteiden varsille metsäkoneiden ja muun liikenteen myötä. Toisaalta niittymäiset pellonpientareet ja suonlaidat olivat hävinneet, ja sitä myötä niiden kasvilajitkin.

“Suorat jonot, suorat jonot”, huusi naapurin emäntä lehmille aamukuudelta

metsäapilaa
Metsäapilan kaltaiset kasvit ovat vähentyneet laitumien ja niittyjen kadottua maalaismaisemasta. metsäapilaa Kuva: Yle / Anna-Kaisa Brenner Metsäapila

Kuitunen kävelee vanhaa kärrypolkua, jonka piennar punertaa suurista metsäapiloista. Kokeneen luontokartoittajan tarkka silmä havaitsee jalkojen juuressa hädin tuskin kaksisenttisen rupikonnanpoikasen, joka loikkii pikkujaloillaan pakoon minkä pääsee.

– 1970-luvulla lehmät kulkivat tätä tietä niityltä laitumelle. Naapurin emäntä huusi niille aamukuudelta “suorat jonot, suorat jonot”, ja illalla eläimet haettiin takaisin. Kerran toimme vaimon kanssa metsästä vastasyntyneen vasikan, ja heinäpellollakin on tullut työskenneltyä.

Hän tunnustaa katselevansa muutosta hieman haikeana ja viittaa kädellään pienelle järvelle päin. Lehmät pitivät aikanaan rantaniityt avoimina, mutta nyt siihen tarvitaan ihmisen ja raivaussahan apua. Karjan mukana on kadonnut tietty hyönteismaailma – esimerkiksi lantakuoriaisia ei enää ole ja sittiäiset ovat vähentyneet.

Maaseudun väkiluku on pienentynyt ja heinäpellot muuttuneet viljapelloiksi. 1970-luvulla tällä kylällä oli lähes joka talossa lehmiä, nyt enää yhdessä. Se näkyy nykyisessä lintukannassa, kertoo Kuitunen.

– Kottaraisia en ole nähnyt täällä 1980-luvun jälkeen, ja muutkin peltolinnut kuten peltosirkut ovat joko vähentyneet tai hävinneet kokonaan. Koko alueella asustaa vain yksi kuovi ja muutama töyhtöhyyppä. Metsälinnut sen sijaan vaikuttavat muuttaneen lähemmäksi. Vaikkei lintujen kokonaismäärä olisikaan muuttunut, lajisto on.

Koivumetsässä on linnunpönttö
Perinnebiotooppien väheneminen on vaikuttanut myös linnustoon. Koivumetsässä on linnunpönttö Kuva: Yle / Anna-Kaisa Brenner metsät,koivu,linnunpöntöt

Kaurapellon pientareella lepattelee nokkosperhonen. Vaikka sitä on pidetty yhtenä yleisimmistä perhosistamme, viime vuosikymmeninä se on ollut Padankosken kylällä melko harvinainen ilmestys.

– Olen iloinen, että se on palannut. Monenlaisia hyönteisiä tulee jatkuvasti Suomeen. Ne viivähtävät hetken, häipyvät pois tai tulevat jäädäkseen. Perunantuhoajana tunnettu koloradonkuoriainen olisi täällä ei-toivottu tulokas, toisin kuin harmiton pyjamalude, sanoo Kuitunen.

Ovelta ovelle, neliökilometri neliökilometriltä

Luopioinen kuuluu nykyisin Pälkäneeseen, jonka tunnus on Luopioisten entinen lummevaakuna. Se on osuva symboli pitäjälle, jonka koko kasvisto lumpeita myöten on kartoitettu ahkeran kesäasukkaan ansiosta.

Luopioisten kartta
Luopioisten luonto on vaihtelevaa, ja pitäjän alueelle mahtuu monenlaisia luontotyyppejä. Luopioisten kartta Kuva: Yle / Saara Paasikivi Luopioinen

Tuomo Kuitunen ylläpitää perustamaansa luopioistenkasvisto.fi-nimistä nettisivustoa, jonne hän on koonnut 750 Luopioisten kasvilajia kuvineen. Kartat on saatu Helsingin yliopiston kasvimuseosta, mutta tekstit ja kuvat ovat Kuitusen käsialaa. Kokonaisuuteen kuuluu yli 2 000 sivua.

– Ensin ajatuksena oli kartoittaa vain kesäpaikan ympäristö, mutta 2000-luvun alussa ajattelin, että miksei samalla koko pitäjää, kertoo Kuitunen.

En tajunnut, että homma kestäisi näin monta kymmentä vuotta

Kartoitus tapahtui pääasiassa kesälomien aikana. Hän merkitsi muistiin neliökilometri kerrallaan havaitsemansa kasvilajit. Vuosittain neliökilometrejä eli ruutuja kerääntyi jopa 30, ja yhden ruudun kartoittamiseen kului 5 - 6 tuntia. Ruudun sisällä piti käydä jokaisessa paikassa, missä voisi olla erilaista kasvillisuutta.

– En siinä vaiheessa tajunnut, että homma kestäisi näin monta kymmentä vuotta, nauraa Kuitunen.

Kartoitustyö on ollut fyysisesti vaativaa: alueet on koluttu tarkasti läpi jalkapelillä, pyöräillen, meloen ja jopa suohiihtämällä. Ei kuitenkaan säässä kuin säässä, nimittäin sekin tuli opittua, ettei sateella voi tehdä paperihommia. Jos havaintolomake kastui, lyijykynänjäljet häipyivät paperista, ja koko homman sai tehdä uudestaan.

Siankärsämö
Siankärsämö on tyypillinen piennarkasvi. Siankärsämö Kuva: Yle / Anna-Kaisa Brenner Siankärsämö

Ruutuja piti tutkia toistamiseen myös eri vuodenaikoina, koska kasvit kukkivat eri aikaan.

– Otollisin aika oli juhannuksesta elokuun alkuun. Vesikasvit ovat sen verran myöhäisiä, että monta kertaa elokuussa kiersin uudelleen kanootilla järveltä käsin katsomassa, mitä rantamaisemissa kasvaa.

Kuitunen esitelmöi ja kirjoitti havainnoistaan paikallislehteen. Kyläläisille piti tiedottaa, ettei hän ole liikkeellä pahat mielessä, vaikka kierteleekin pihojen liepeillä.

– En mielelläni käynyt ovelta ovelle koputtelemassa. Ihmiset ovat luonnollisesti uteliaita, eikä siinä mitään, mutta keskustelut saattoivat venähtää puolitoistatuntisiksi. Sen jälkeen olinkin jo autuaasti unohtanut, mitä kasveja olin löytänyt, yhdestä ruudusta kun löytyi tavallisesti peräti 200-300 lajia.

Kimalainen kukkasella
Tuomo Kuitunen vaalii kesäpaikkansa niittykasvistoa, joka houkuttelee pölyttäjiä. Kimalainen kukkasella Kuva: Yle / Anna-Kaisa Brenner kimalaiset

Suo lumosi tutkijan niin, että syöminenkin unohtui

200-vuotiaan hirsitalon nurkalla kasvaa pieni kukkaketo: honteloiden päivänkakkaroiden seasta ojentuu vaaleanpunertavia ja keltaisia nätkelmiä, ja vankkarakenteisemmat metsäapilat levittäytyvät kohti pihatietä.

Punamullatun seinän takana on pirtti, jossa sijaitsee Kuitusen kesälaboratorio. Työpöydällä on kaksi mikroskooppia ja suurennuslasi. Kasvinäytteet on koottu siististi kuoriin ja laatikoihin, tietokoneelle merkitään havaintojen lisäksi tarkat koordinaatit löytöpaikoista.

– On aina iloinen yllätys, kun löytää itselle uuden lajin. Olen elämäni aikana kerännyt yli 10 000 kasvinäytettä. Kasvit oppii tuntemaan vain, kun niitä tutkii uudestaan ja uudestaan.

Tuomo Kuitunen esittelee mikroskooppejaan
Tuomo Kuitunen on kerännyt yli 10 000 kasvinäytettä. Tuomo Kuitunen esittelee mikroskooppejaan Kuva: Yle / Anna-Kaisa Brenner Luopioinen,Luopioisten kasvisto

Vaikka Luopioisten putkilokasvit on kartoitettu, työ jatkuu. Nyt mikroskooppiin päätyy tarkasteltavaksi sammalia, jäkäliä ja piensieniä. Laajaa nettisivustoa on ylläpidettävä, ja koska aineistoa hyödyntävät muun muassa opiskelijat, aikaa on löydyttävä myös kysymyksiin vastaamiseen.

Aikaa Kuitusen harrastus toden totta vie, mutta se myös palkitsee. Yksi mieleenpainuvimmista muistoista on kesältä 1983, jolloin Luopioisten luontokartoittaminen oli vasta alkumetreillään. Tuomo Kuitunen päätti tuolloin lähteä tutkimaan läheistä kurkisuota.

Kartoittamisesta tuli intohimo, eikä työtä voinut jättää kesken

Yhdellä ja samalla alueella oli sekä pohjoista aapasuota että eteläistä keidassuota. Jälkimmäisellä olisi voinut kulkea vaikka pikkukengissä, mutta aapasuolla joutui välillä kahlaamaan reisiä myöten.

Hän kokeili jopa suosuksia, mutta niillä oli vaikea hiihtää. Hankalasta maastosta huolimatta suolla vallitseva hiljainen rauha puhutteli.

– Kartoitin 30 päivää aamukuudesta iltakymmeneen. Minulla oli vain juomapullo, mutta joskus tuntui, että ruokaakin olisi pitänyt ottaa mukaan. Kartoittamisesta tuli intohimo, eikä työtä voinut jättää kesken. Suo lumosi minut täysin, kun vuorokaudenajat erottautuivat toisistaan – kuulas aamuhämärä, kuuma keskipäivä ja illan kajo. Siitä tuli hyvin mielenkiintoinen kesä.