Hyppää pääsisältöön

Kirjailija Eeva Kilpi – kuusi vuosikymmentä sanataiteellista luovuutta

"Tuotannossani erottuu kolme pääteemaa: evakkokarjalaisuus, ihmissuhteet ja luonto."

Kirjailija Eeva Kilpi tunnetaan laajasta Karjala-aiheisesta tuotannostaan mutta myös naisen elämää ja luontoa koskevista teoksistaan. Lapsena Karjalan kannakselta evakkoon joutuneen Kilven tuotanto on laaja ja hänet on palkittu useita kertoja muun muassa Valtion kirjallisuuspalkinnolla ja Runeberg-palkinnolla. Artikkeliin on koottu ohjelmia, joissa Kilpi kertoo elämästään ja työstään.

Eeva Kilpi syntyi Hiitolan pitäjässä Karjalan kannaksella vuonna 1928. Koti sijaitsi Ravattalan kylässä, jonka maisemaa hallitsi komea Linnavuori.

Hän oli 12-vuotias, kun talvisota syttyi ja hänen kuten satojentuhansien muidenkin karjalaisten evakkotaival alkoi. Paluu kotiseudulle tapahtui välirauhan aikana, mutta lopullisesti Karjala jäi taakse jatkosodan aikana vuonna 1944.

Karjala on seurannut kirjailijaa läpi hänen elämänsä ja kirjallisen tuotantonsa. Menetetystä Karjalasta tulikin Kilven tuotannon yksi keskeisimmistä teemoista.

Hän kirjoitti elämästään Karjalassa ja evakkoudestaan teoksissa Talvisodan aika (1989), Välirauhan aika (1990), Jatkosodan aika (1993) ja Rajattomuuden aika (2001). Kaunokirjallisista teoksista tunnetuimpia evakkokuvauksia ovat olleet romaanit Elämä edestakaisin (1964) ja Elämän evakkona (1983) sekä novellikokoelma Noidanlukko (1959), joka on Kilven esikoisteos.

Hänen kirjallinen tuotantonsa on ollut mittava sisältäen muun muassa novelleja, runoja ja romaaneja. Vaikka Kilpi tunnetaan kenties leimallisesti Karjalan kuvaajana, hänen teostensa teemat liikkuvat myös ihmissuhteissa ja luonnossa, kuten hän on itsekin todennut radiohaastattelussa vuonna 1968.

Eeva Kilpi aloitti kirjallisen uransa omien sanojensa mukaan varsin myöhään, 31-vuotiaana. Ura on kuitenkin ollut pitkä, sillä se on jatkunut kuudenkymmenen vuoden ajan.

Eeva Kilpi

Eeva Karin Salo (vuodesta 1949 Kilpi) syntyi Hiitolassa Karjalan kannaksella helmikuussa 1928. Hän valmistui ylioppilaaksi Imatran Yhteiskoulusta 1946 ja filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1953. Hän toimi englannin kielen opettaja Helsingin kaksoisyhteislyseossa 1956 - 1957. Kilpi on ollut Suomen PEN-klubin puheenjohtaja 1970–1975 ja Suomen Kirjailijaliiton johtokunnassa 1971–1973.

Kilpi on palkittu useita kertoja: Pro Finlandia 1974. Valtion kirjallisuuspalkinto 1968, 1974, 1984; WSOY:n tunnustuspalkinto 1988; Runeberg-palkinto 1990; Alfred Kordelinin tunnustuspalkinto 1999; Karjala-palkinto 2001; Ferlinpriset (Ruotsi) 2007; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Aleksis Kiven rahaston palkinto 2017.

Lähteet: https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/4894

Evakkokarjalaisuus

"Sängyn toisella puolella seisoo pyöreä, lattiasta kattoon ulottuva uuni. Toisella puolella on ikkuna. Ikkunasta näkyy Linnavuori. Olen syntynyt vuoren juurella. Taloa ei enää ole. Linnavuori on. On valokuvia ja on muistoja.”

-Eeva Kilpi, Rajattomuuden aika.

Taustalla Linnavuori Hiitolassa. Talvisodassa vaurioitunut junavaunu aseman varastorakennuksena. Kuva: SA-kuvat; kuvaaja luutnantti Pekka Kyytinen 28.5. 1943

Ikävä ei lakkaa ikinä. Se muuntautuu. Melankolisuus seuraa läpi elämän.― Eeva Kilpi ikävästään Karjalaan.

Kun Eeva Kilpi esiintyi toukokuussa 2014 Nuoren Voiman Liiton Prosak-proosaklubilla Kansallisteatterin Lavaklubilla Helsingissä, klubin teemana olivat sukupolvet. Kilven kohdalla sukupolvet ylittävä kysymys käsittelee kirjailijan sisäistä maailmaa ja sen kipupisteitä.

Toimittaja Marko Gustafsson kysyykin kirjailijalta viitaten tämän evakkouteen, miten selvitä kaipuusta ja ikävästä, kun on joutunut jättämään kotinsa ikuisiksi ajoiksi? Kilven mukaan ikävä ei lakkaa koskaan, se vain muuntautuu ajan kuluessa melankolisuudeksi, joka seuraa läpi elämän.


Kirjoittaminen helpottaa ikävää, mutta Kilpi toteaa, että tuo tunne värittää kaikkea hänen tekemisiään ja ihmissuhteitaan. Se näkyy muun muassa aika ajoin ilmenevänä kirjailijan ylihuolehtimisena läheisistään.

Miusta tuntuu, että miun sydämeni on särkynyt silloin, vaikka en sitä tajunnut.― Eeva Kilpi sodan vaikutuksesta.

Sota ei ole merkinnyt kirjailijalle pelkästään ikävää ja kaipuuta. Se myös särki hänen sydämensä ja jätti siihen tyhjän tilan, jota hän on kirjoittamalla yrittänyt täyttää.

Radiohaastattelussa vuonna 2010 Kilpi sanoo, että yleisemmällä tasolla sota korostaa hänen mukaansa sitä, että lapsi on alistetussa asemassa aikuisten maailmassa. Kilven mukaan lapsikin janoaa tietoa, jota etenkin sota-aikana olisi syytä jakaa.


Evakkokarjalaiset menettivät kotinsa ja kotiseutunsa. Mutta nämä kokemukset ovat kasvattaneet käytännön elämäntaitoa ja kriisien sietokykyä.― Eeva Kilpi karjalaisista.

Muistaminen on Kilvelle merkinnyt elämän jatkuvuutta. Suuret historian käännekohdat ovat saattaneet jäädä unholaan, mutta lapsen mieli on niiden sijaan tallentanut pieniä arkisia asioita. Se kertoo kirjailijan mukaan juuri siitä, että lapsella on tarve rakentaa myös muistoissa jatkuvuutta. Sillä pienet asiat, kohtaamiset tuovat turvallisuuden tunnetta, jota oli tarve tuntea etenkin sodan aikana.

Kodin ja kotiseudun menettäminen ei ole pelkästään merkinneet karjalaisille surua ja kaipuuta. Se on Kilven mukaan opettanut heille muun muassa kriiseistä selviytymistä ja kasvattaneet heissä käytännön elämäntaitoa. Toisaalta Kilven mielestä ylipäätään Suomi onnistui hyvin, kun sodan jaloista yli 400 000 ihmistä onnistuttiin asuttamaan.

Eeva Kilven tuotanto

Novellikokoelmat:
Noidanlukko, 1959
Lapikkaita 1966
Rakkauden ja kuoleman pöytä, 1967
Kesä ja keski-ikäinen nainen, 1970
Hyvän yön tarinoita, 1971
Se mitä ei koskaan sanota, 1979
Kuolema ja nuori rakastaja, 1986
Kootut novellit vuosilta 1959–1986, 1987

Romaanit:
Kukkivan maan rannat, 1960
Nainen kuvastimessa, 1962
Elämä edestakaisin, 1964
Tamara, 1972
Häätanhu, 1972
Naisen päiväkirja, 1978
Elämän evakkona, 1983
Unta vain, 2007
Kuolinsiivous, 2012
Sininen muistikirja, 2019
Punainen muistikirja, 2019

Omaelämäkerralliset teokset:
Talvisodan aika, 1989; Välirauha, ikävöinnin aika, 1990; Jatkosodan aika. 1993; Muistojen aika, 1998 (yhteisnide kolmesta edellisestä kirjasta); Rajattomuuden aika: kertomus lapsuudesta. 2001

Runokokoelmat:
Laulu rakkaudesta ja muita runoja, 1972
Terveisin, 1976
Runoja 1972–1976, 1978
Ennen kuolemaa, 1982
Runoja 1972 - 1982, 1986
Animalia, 1987
Laulu rakkaudesta ja muita runoja,1972
Kiitos eilisestä, 1996
Perhonen ylittää tien. Kootut runot 1972– 2000, 2000

Esseekokoelma: Ihmisen ääni, 1976
Kuunnelma: Uudet jumalat, 1965

Lähteet: Kansallisbiografia; Wikipedia

Ihmissuhteet

"Nukkumaan käydessä ajattelen: / Huomenna minä lämmitän saunan, / pidän itseäni hyvänä, / kävelytän, uitan, pesen, / kutsun itseni iltateelle, / puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: / Sinä pieni urhea nainen, / minä luotan sinuun."

-Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta 1972.

Ihmissuhteita Kilpi tarkastelee muun muassa muukalaisuuden, vierauden kokemuksen, rakkauden tarpeen ja naisen elämän kautta. Kilpi totesi jo vuonna 1968 radiohaastattelussa, että vaikka nainen on muuttumassa, nyky-yhteiskunta asettaa hänelle yhä samoja vaatimuksia kuin aiempina vuosikymmeninä. "Siinä vaiheessa, kun naisesta tulee äiti, hän joutuu yhä eräänlaisen alistumiseen", Kilpi toteaa.


Haastattelussa kilpi kertoo, miten hän on pyrkinyt myös ikään kuin riuhtaisemaan naisen pois sukupuolestaan ja laittaa hänet toimimaan vain ihmisenä.

Kilpi on myös todennut, että väite siitä, että hänen teostensa naiset elävät vain miesten kautta, on väärä. Hän on mielestään kuvannut perhekeskeisessä yhteiskunnassa elävää keski-ikäistä naista, joka puolestaan elää yksin. Kilpi on pyrkinyt omien sanojensa mukaan tarkastelemaan naisen ihmissuhteita ja rakkaudentarvetta.

Hänen naisensa etsivät omaa tietään ja toteuttavat itseään itsenäisesti lupaa pyytämättä. Unta vain (2007) -romaanissa Kilpi kuvaa 34 vuotta avioliitossa elänyttä iäkästä naista, jolla on ollut rakastaja kolmenkymmenen vuoden ajan.

Kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonenkin toteaa Aamun kirja (2007) -ohjelmassa, että on poikkeuksellista kuvata iäkästä naista, joka rakastaa kahta miestä.

Päähenkilöä Anna-Maria ei kuitenkaan tästä syyllistetä vaan häntä kuvataan ennakkoluulottomasti. Syyllistäminen ei Kilvelle tullut hänen omien sanojensa mukaan mieleenkään, vaikka tunnistaa tässä moraalisen ongelman.

Teoksessa Kuolinsiivous (2012) Kilpi hyödyntää omia tekstejään kuten päiväkirjamerkintöjään, mutta myös runoja ja aforismeja vuosilta 1984-2011. Samalla hän toistaa jo aiemmissa teoksissa käsiteltyjä aiheita kuten ihmissuhteita ja ikääntymisen merkitystä.

Synkästä aiheesta huolimatta Kilpi kirjoittaa humoristisestikin. Hän pohtii Aamun kirja (2013) -ohjelmassa myös elämän olemusta, joka on myös Kuolinsiivouksen yksi keskeisistä teemoista. Kilvelle elämä on jatkuvaa kasvua.

Luonto

"Kun mummot kuolevat / heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää / ja joistakin mummoista tulee puita/ja he humisevat lastenlastensa yllä, / suojaavat heitä sateelta ja tuulelta / ja levittävät talvella oksansa / lumimajaksi heidän ylleen. / Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia."

-Eeva Kilpi, Animalia 1987.

Eeva Kilvellä on erityisen voimakas luontosuhde. Se näkyy paitsi hänen kirjoissaan mutta myös hänen toiminnassaan. Runokokoelma Animalia (1987) on teos, josta Kilpi toivoo itsensä muistettavan radio-ohjelmassa Sadan vuoden kirjat: Eeva Kilpi: ja runokokoelma Animalia (1987).
Teoksessa Kilpi kirjoittaa kantaaottavasti paitsi turkistarhauksesta ja eläinkokeista mutta myös ihmisestä ja elämän rajallisuudesta.

Kirjailija Laura Lindstedt toteaakin Animaliasta (101 kirjaa), että runokokoelmassa pyritään antamaan ääni muillekin kuin ihmiselle. Se tekee Lindstedtin mielestä kokoelmasta myös poliittisen.

Vuonna 1979 Kilvestä tehtiin ohjelma nimeltä Nainen ja metsä, jossa liikuttiin eteläsavolaisessa metsässä. Ohjelmassa Kilpi kertoo, mitä metsä hänelle merkitsee ja erityisesti kirjailijan työlle.

Kirjailija totesi Nainen ja metsä -ohjelmasta Jarmo Heikkisen haastattelussa vuonna 2008, että todellisuudessa hän ei puhu yksin metsässä niin paljon eikä ole niin siistinä ja vielä peruukki päässä.

Hän huomauttaakin, että televisio pakottaa ihmisen olemaan ja puhumaan tietyllä tavalla. Toisaalta hän toteaa, että hänellä on yhä sama vakaumus: luonto, luonnonsuojelu, yksinäisyyteen hakeutuminen ja metsä.


Vuonna 2005 Kesäkirja A&Ö -ohjelmassa Kilpi luonnehti itseään luontoradikaaliksi. Hänen eetoksensa luonnon puolesta ei pohjaudu kirjailijan omien sanojen mukaan luettuun vaan koettuun. Hän on ollut lapsesta lähtien tekemisissä eläinten kanssa, olihan kotona kissoja ja koiria. Aikuisiän kokemukset luonnosta ja eläimistä hän on saanut metsän keskellä mökillään.

Lähteet: Eeva Kilpi: Talvisodan aika, WSOY 1989; Välirauha, ikävöinnin aika, WSOY 1990; Jatkosodan aika, WSOY 1993; Rajattomuuden aika, WSOY 2001; Laulu rakkaudesta, WSOY, 1972; Animalia, WSOY 1987; Pirkko Siltala: Haen sanojani kaukaa. Naiskirjailijan luovuus, Yliopistopaino Helsinki 1993; Luovuushaastattelu (Eeva Kilpi), SKS kirjallisuusarkisto 1980; Miten kirjani ovat syntyneet 2, (toim. Ritva Haavikko), WSOY 1980; Suvi Ahola: Supernainen Eeva Kilpi, Hs.fi, 1.12. 2019