Kappalainen, rovasti ja teologian tohtori Arto Köykkä on mieluiten koruttomasti pelkkä pappi. Hänen vastuualueenaan on Pirkkalan seurakunnan nuorisotyö, eikä etenkään siinä tehtävässä titteleitä kaivata! Nuorille ja monille seurakuntalaisille hän onkin Ate: ihminen, jonka ammatti nyt sattuu olemaan pappi.

Kuusi kuvaa pappi Arto Köykän elämästä

Kookkaat valokuvataulut Arto Köykän kodin olohuoneen seinällä ovat hänen itsensä ottamia. Valokuvissa on vettä ja maisemia. Ihmisiä kuvissa ei ole. Köykkä ei kuitenkaan miellä niitä miksikään luontokuviksi, vaan ne edustavat hänelle tärkeitä muistoja ja elämän kiinnekohtia.

Kuva Tornionjoen varrella kuohuvasta Kukkolankoskesta on Köykälle tärkeä siksi, että hänen äitinsä on seudulta kotoisin. Tämän valokuvan äärellä Köykkä lausahtaa myös viisauden: – Ihminen voi olla myös sieltä, missä ei ole koskaan asunut.

Arto Köykkä vaikuttaa kuvia kumartelemattomalta ihmiseltä, vaikka kuvista onkin nyt puhe.

Sen sijaan sanat ovat hänelle tärkeitä. Kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat Köykälle oivallusten ja itsensä purkamisen väyliä. Köykkä puhuu suoraan, mutta samaan aikaan verhotusti. Hän ikään kuin raottaa ovea kuulijan omille tulkinnoille.

Muutama vuosi sitten Köykkä väitteli teologian tohtoriksi Pentti Saarikosken tuotannon uskonnollisesta kielestä. Väitöskirjan nimi on Sakeinta sumua käskettiin sanoa Jumalaksi. Köykälle itselleen erityisesti runokokoelma Hämärän tanssien viimeinen aukeama on miltei kauneinta, mitä on. – Tekstiin pitää paneutua rauhassa, on Köykän neuvo lukijalle.

Venäläinen klassikkokirjailija Fjodor Dostojevski on puolestaan muovannut Arto Köykän maailmankäsitystä ja kuvaa ihmisyydestä. Ne asiat alkoivat askarruttaa Köykkää jo teinivuosina.

Sen sijaan hän ei pidä Dostojevskia erityisen hyvänä kirjailijana. Dostojevskin merkityksellisyys muodostuukin kirjailijan ajatuksien lukijassa synnyttämissä oivalluksissa. Ehkä kirkkaimpana se, että ihminen on luotu ristiriitaiseksi olennoksi. Ei hyväksi tai pahaksi.

Tätä kaikkea ilmentää kuva Nevan rannalla sijaitsevasta Pietarista. Itse kaupungilla ei ole Köykälle muuta merkitystä kuin se, että se oli paikka, jossa Dostojevski eli ja vaikutti.

Arto Köykkä ei puhu pappina olemisestaan, ellei siitä kysy erikseen. Silloinkin hän sanoo, ettei oikeastaan välitä analysoida asiaa. Sielunhoitajaksi hän ei kuitenkaan itseään koe.

Köykälle hänen oma rippikirkkonsa on kaunis ja tärkeä: karheaa betonia vasten kukkivat herkät kukat. Ehkä pappeuden siemen istutettiin juuri siellä. Elämän polut eivät ole kuitenkaan ennustettavissa. Sen oikean tien löytämisestä puhuttaessa Köykkä siteeraakin Pablo Picassoa: "Minä en etsi, minä löydän."

Teksti: Ritva Alpola