Hyppää pääsisältöön
Otsikkokuva: YleX Kommentti
Otsikkokuva: YleX Kommentti

Herra Ylppö pilaili vammaisten kustannuksella Vain elämää -kuvauksissa eikä edes tajunnut sitä

Vammaisten oikeuksista ei puhuta riittävästi, jos Vain elämää -esiintyjät pitävät hyvänä ideana väännellä kasvojaan “jälkeenjääneinä”, kirjoittaa YleX:n musiikkitoimittaja Anton Vanha-Majamaa.

Pari viikkoa sitten Herra Ylppö julkaisi Facebookissa kuvakoosteen tulevan Vain elämää -kauden osallistujista. Kuvissa heillä oli kasvoillaan “hassut” irvistykset.

Kuvateksti: “Vain jälkeenjääneitä. Eka tuotantokausi.”

Sosiaalisessa mediassa ei naurattanut. Vammaisaktivisti Kaisa Ojala jakoi kuvan Instagramiinsa ja muistutti seuraajiaan siitä, ettei ole mitään “jälkeenjääneitä ihmisiä” eikä kasvojen tai muun kropan spastisuudesta ole ok “heittää läppää”.

Kuvat poistettiin. Ylppö itse ei kommentoinut tapahtunutta julkisesti, eikä mediassa kiinnitetty asiaan huomiota. Ei, vaikka lonkerojuopottelun synnyttämistä “kohuista” kyllä kirjoitettiin.

Mediahiljaisuus kertoo siitä, ettei vammaisten oikeuksista pidetä riittävästi huolta.

Mulla on asperger, ilmeisesti sekin on jonkinlainen vamma. Pidän itseäni jälkeenjääneenä joissain asioissa.― Herra Ylppö

“Epäuskoinen ja pettynyt”. Se oli Kaisa Ojalan ensireaktio Herra Ylpön julkaisuun, vaikka mitään uutta siinä ei varsinaisesti ollut. Vammaisiin viittaavan kielen kanssa ei olla Suomessa riittävän tarkkoja.

Ojala kävi Ylpön kanssa Instagramissa keskustelun, joka ei hänen mukaansa “ollut niin rakentava ja lyhyt kuin ajattelin sen olevan”. YleX:n näkemissä viesteissä Ylppö harmitteli saamaansa kielteistä palautetta ja pyysi anteeksi sitä, että muut pahoittivat mielensä.

– Mulle tuli sellainen olo, että Ylppö vähätteli tän asian loukkaavuutta ja käski keskittyä niihin asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Myöskään kunnollista ja vilpitöntä anteeksipyyntöä en ole saanut, Ojala kirjoittaa sähköpostissa.

Herra Ylppö kertoo YleX:lle puhelimessa, ettei hänellä käynyt mielessäkään, että julkaisu voisi ketään loukata. Hän korostaa tehneensä vuosia työtä nimenomaan suvaitsevaisuuden eteen.

– Se oli yhden sanan lipsahdus. Tuntuu tosi pahalta, jos tällaisen asian yhteydessä nimeni mainitaan.

Ylppö sanoo, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että hänen käyttämänsä termi on ongelmallinen.

– Mulla se liittyy pöljäilyyn, että ollaan vaan pimeitä. Mulla on asperger, ilmeisesti sekin on jonkinlainen vamma. Pidän itseäni jälkeenjääneenä joissain asioissa.

Ylppö poisti julkaisunsa heti kun kielteistä palautetta alkoi tulla. Hän sanoo ymmärtäneensä silloin, että julkaisu oli virhe.

– Kun tästä joku loukkaantui, niin olen pahoillani. Anteeksi pyydän, hän sanoo YleX:lle.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Se oli yhden sanan lipsahdus.― Herra Ylppö

Kaisa Ojala toivoo, että ableismiin (vammaisuuden perusteella tapahtuvaan syrjintään) puuttuisivat muutkin kuin vammaiset itse.

– Esimerkiksi sanaa “kehari” kuulee paljon koululaisten suusta. Siksi olisikin tärkeää, että lapsille opetetaan erilaisuutta ja sanoja, joita ei saa käyttää, ellet ole itse vammainen.

Mutta mahtuuko julkiseen keskusteluun kerralla vain yhden marginaaliryhmän oikeudet?

Viime vuosina mediassa on puhuttu paljon rasismista. Radio Helsingissä opittiin duragin historiasta ja Riku Niemiselle kerrottiin, ettei lankattu naama ja “afrikkalainen aksentti” ole hyvä yhdistelmä.

Jos Herra Ylppö olisi esiintynyt blackfacessa, asiasta oltaisiin varmasti uutisoitu. Olemme herkistyneet stereotypioille ja ymmärrämme rakenteellista syrjintää. Kesällä YleX kirjoitti Black Lives Matterista ja rasismista musiikkialalla.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjenkin oikeuksista on puhuttu. On ollut Pridea, Tahdon-kampanjaa ja translakiuudistusta.

Mutta vaikka olemme kuinka woke, vammaisuuden suhteen meillä on vaikeaa. Törmään jatkuvasti tilanteisiin, joissa joku käyttää “vammainen”-sanaa alentavana adjektiivina. Tätä tekevät valistuneetkin ihmiset, vahingossa ja tajuamattaan.

Kuten Herra Ylppö, joka korosti puhelimessa moneen otteeseen, ettei tietenkään halua pilkata vammaisia.

Yli puolet vastaajista oli sitä mieltä, että asenneilmapiiri vammaisia kohtaan on Suomessa huono tai erittäin huono.

Ableismi ei ole kulttuurissamme samanlainen punainen vaate kuin rasismi, eikä koko termiin suhtauduta vastaavalla vakavuudella.

Hassua, koska siinä missä osa meistä tutustui tummaihoisiin ihmisiin vasta vanhemmiten (minun peruskouluni oli täysin valkoinen), vammaisia ihmisiä on ollut aina ja kaikkialla. Silti heidän oikeuksistaan huolehtiminen nähdään yhä “jonkun toisen” tehtävänä.

Arviolta 15 prosenttia maailman ihmisistä on tavalla tai toisella vammaisia, ja vammaiset ovat Suomen YK-liiton mukaan maailman syrjityin ihmisryhmä.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun vuonna 2016 vammaisille suuntaamassa kyselyssä yli puolet vastaajista oli sitä mieltä, että asenneilmapiiri vammaisia kohtaan on Suomessa huono tai erittäin huono. Vain 14,1 prosenttia oli sitä mieltä, että asenneilmapiiri on hyvä tai erittäin hyvä.

Nämä ovat järkyttäviä lukemia. Terveenä valkoisena heterona voi miettiä, miltä tuntuisi elää vastaavien kanssa.

Lukemien äärellä voi myös miettiä: Miten on mahdollista, että suosittu muusikko ja kulttuurivaikuttaja julkaisee vammaisia loukkaavan kuvan, eikä ilmeisesti kukaan kuvassa esiintyvistä kollegoistakaan älähdä?

Onneksi Kaisa Ojala älähti. Jatkossa pitäisi meidän muidenkin.