Pitkä kieli, haisevat jalat – miksi mesipistiäinen on täydellinen pölyttäjä?

Mitä enemmän mesipistiäisten elämään perehtyy, sitä kiehtovampaa se on! Luonto on muokannut kimalaisista ja mehiläisistä muodoiltaan ja taidoiltaan taitavia pölyttäjiä.

Mesipistiäistutkimuksessa mennään säiden ehdoilla, sillä pistiäiset ovat yleensä tarkkoja sään suhteen – ne lentävät vain lämpimällä ja aurinkoisella säällä.

Ensimmäiset ahkerat työläiset ovat liikkeellä jo aamuvarhain, kun kukkien mesivarastot ovat yön aikana täyttyneet.

Mehiläisten elämästä tiedetään vielä melko vähän, ja lajien tunnistaminen on haastavaa.

Museomestari Juho Paukkunen on Suomen harvoja mesipistiäisasiantuntijoita. Häntä kiinnostavat eniten uhanalaiset mesipistiäislajit ja niiden suojelu.

– Suomen mesipistiäisissä on varmasti vielä tieteelle uusia lajeja, joita kukaan ei ole osannut aikaisemmin erottaa. DNA-tutkimukset ovat paljastaneet ainakin muutamia kryptisiä lajeja.

Kukkauskolliset pörisijät viestittävät toisilleen hajuilla

Monet kimalaiset ovat kukkauskollisia, ja keskimäärin kimalainen vierailee minuutin aikana parissa kymmenessä kukassa.

Lajien lisäksi löytyy myös yksilöllisiä eroja – kaikki eivät vaan ole yhtä kokeneita ja taitavia.

Esimerkiksi vasta ensimmäistä lentoaan tekevät työläiset saattavat poukkoilla sekavan näköisesti sinne tänne, eivätkä ne vielä osaa kerätä siitepölyä vasuihinsa kovin tehokkaasti.

Jotkut lajit, kuten esimerkiksi pitkäkieliset kimalaiset, ovat erikoistuneet tietyn tyyppisiin kukkiin. Niiden ei tarvitse huolehtia lyhytkielisistä kilpailijoista – ne eivät yksinkertaisesti yletä esimerkiksi apiloihin.

Jotkut kimalaiset, kuten ukonhattukimalainen, ovat erikoistuneet vain ja ainoastaan tiettyyn kasviin.

– Täysin erikoistunut ja erittäin uhanalainen ukonhattukimalainen (Bombus consobrinus) käy ainoastaan ukonhatussa keräämässä nimenomaan siitepölyä, Juho Paukkunen kertoo.

Aina kimalainen ei edes pysähdy kukalle. Kimalaiset viestittävät toisilleen jalkojensa hajuilla onko kukalla jo käyty.

Keskiruumiin väritys auttaa kimalaisen tunnistamisessa

Kimalaisen lajin voi Suomessa rajata parhaiten keskiruumiin värityksen pohjalta: ruskea, musta tai musta, jossa on keltainen raita. Takaruumiin väritys vaihtelee.

– Kuningattaret on helpoimpia tunnistaa, koska niillä väritys muuntelee vähiten lajin sisällä, Juho Paukkunen selvittää.

Koirailla väri saattaa vaihdella paljonkin, ja määrittäminen on hankalampaa.

Värierot ovat varoitusvärejä; esimerkiksi linnut oppivat tunnistamaan tietyn väriset yksilöt.

– Jos saa pistoksen, niin oppii, että tuon värisiä ei kannata ottaa.

Entä tunnistavatko kimalaiset toisensa värin perusteella? Paukkusen mukaan pääasiassa eivät, vaan haju on tärkeämpi tunnistuskeino.

Loiskimalainen – pesään tunkeutujan tehtävänä on tappaa kuningatar

Suomessa on kahdeksan loiskimalaislajia. Niillä ei ole työläisiä eivätkä ne muodosta pesiä, vaan ne ovat kaikki erikoistuneet loisimaan muiden kimalaisten pesissä.

Kun loiskimalaisnaaras tunkeutuu isäntälajin pesään, se tappaa alkuperäisen kuningattaren ja ryhtyy munimaan. Pahaa aavistamattomat isäntälajin työläiset kasvattavat loiskimalaisen munista uusia loiskimalaisia.

Pesään tunkeutuja muistuttaa isäntälajia ulkonäöltään, mutta sen tuoksu on erilainen. Loiskimalainen hakeutuukin pesässä ensin johonkin syrjäiseen sopukkaan tartuttaakseen itseensä pesän hajua.

Taktiikka kuulostaa julmalta, mutta Paukkusen mukaan loisilla on myös oma tehtävänsä. Ne pitävät huolen esimerkiksi siitä, että isäntälajien kannat eivät runsastu liikaa.

Mehiläisten tilanne tunnetaan vielä huonommin kuin kimalaisten

Suomessa on lähes 200 eri mehiläislajia. Niihin kuuluu maamehiläisiä ja verhoilijamehiläisiä, ja muita kolopesijöitä, jotka pesivät muun muassa hyönteishotelleissa.

– Suomen mehiläiset ovat tarhamehiläisiä lukuun ottamatta kaikki erakkomehiläisiä eli ne eivät muodosta yhteiskuntia. Niillä ei ole erikseen työläisiä eikä kuningattaria, vaan jokainen naaras muodostaa oman pesän ja huolehtii itse jälkikasvustaan.

Yksi syy erakoitumiseen voi olla maamme pohjoinen sijainti. Yhteiskunnan kehittyminen kestää melko pitkään eikä onnistu kovin helposti, jos ja kun kesä on lyhyt.

Pölyttäjäystävällinen Suomi

Suomessa on tutkittu kimalaisia 1840-luvulta asti. Kimalaiset suosivat viileää ilmastoa ja pohjoisia alueita, ja siksi ne viihtyvät Suomessa. Mutta ilman kukkia ja kasveja meillä ei ole kimalaisia.

– Elinympäristöjen säilyttäminen ja hoitaminen erityisesti runsaskukkasilla maatalousalueilla on tärkein asia, jotta Suomi säilyisi pölyttäjäystävällisenä maana. Toinen asia on torjunta-aineiden käyttö. Niiden vaikutuksesta pölyttäjiin on Suomessa vielä suhteellisen vähän tietoa.

Torjunta-aineiden käyttö sadon parantamiseksi saattaa olla jokseenkin mitätön keino, koska tuholaisten mukana häviävät myös pölyttäjät.

Minna Pyykkö kävi mesipistiäisretkellä Juho Paukkusen kanssa Helsingissä. Kuuntele Yle Areenasta: