Menin kaikkien suomalaisten tapaan kesällä Kolille. Katsoin kauas kansallisromantiikan Suomeen. Kävin myös Kolin takana Lieksassa. Lieksa on kansallismaiseman vastarannalta löytyvä kaupunki. Kolilta näen snellmanilaiseen isänmaan alkuun, mutta Lieksassa näen paljon tarkemmin ja itselleni tärkeämpiä asioita.
Minulla on Lieksaan henkilökohtainen suhde. Asuin siellä pikkupoikana 1970-luvulla. Olen käynyt kaupungissa noin 10 vuoden välein katsomassa miltä lapsuuteni paikat näyttävät. Siellä käydessäni teen retken menneeseen aikaan 1970-luvulle, vuosikymmenelle, jota en muuten juuri enää mistään tavoita.
Kävelen entisen kouluni pihalle. Näen yhä ankaran rehtorin ja lempeän ekaluokan opettajani, joka teetätti käsitöissä virsikirjaan kangaspäällysteet. Huoltoaseman risteyksessä ostan aina ne viisi penniä maksavat merkkarit.
Näin lapsuudenkaverit viimeksi vuonna 1978
Mieleeni on jäänyt myös kuinka isommat pojat hakkasivat puhelinkopin puhelinta. Joskus sieltä tippui rahaa kaupan karkkihyllyn tyhjennykseen. Kesäisessäkin jääkiekkokaukalossa pelaan taas paikallisseuran punavalkoisissa väreissä kavereiden kanssa niin myöhään, että kentän valot ovat jo sammuneet.
Entisen kotitaloni pihalla mieleeni tulevat samassa pihapiirissä asuneet kaverit. Tuntuu kummalliselta, että näin heidät viimeksi vuonna 1978. Muistaakohan heistä kukaan enää kuinka pelasimme talojen seiniä vasten penniä? Peliä, jossa vaaksan mitalla oli suuri merkitys. Seinään heittämänsä pennin jälkeen kun sai itselleen maasta kaikki kolikon ja oman vaaksan sisään jäävät rahat. Siinä oppi jo nuorena poikana, että muutamienkin senttien erolla voi olla elämän varrella suuri merkitys.
Katsellessani vanhaa kerrostaloa edestä ja takaa, saan takaisin monet 1970-luvun pikkupojan aarteet ja tärkeät asiat. Ensimmäisten Aku Ankan taskukirjojen värikkäät kannet, jogurttipurkista leikatun polkupyörän räpättimien äänen, Enid Blytonin Seikkailu-sarjat, Jambo-patukoiden marmeladin ja valkoisen osan, sekä sen mäkiauton, jonka joku taitava kaveri rakensi lastenvaunujen pohjalle.
Olen kuin jostain Eero Järnefeltin taulusta karannut alkusuomalainen
Menen muistojeni yllyttämänä juttelemaan vanhan kerrostalokotinii pihalle talon nykyisille asukkaille. He ovat kotoisin Syyriasta, Somaliasta ja Sudanista. Yhden asukkaan lapsi tulkkaa ja siinähän sitä jutellaan kuin karjalaiset kuunaan. Kaikki kotipuolestaan lähteneinä ja vain minä sinne hetkeksi palanneena.
Vaikka seison entisen kotitaloni pihalla, tunnen tulleeni lapsuusmuistojani kauempaa. Olen kuin jostain Eero Järnefeltin taulusta karannut alkusuomalainen. Kun kerron asuneeni pikkupoikana samassa talossa kuin he nyt, kummastelun ja ihastelun määrä on suuri. Tiedän, ollaankin samaa porukkaa.
Keskustaan mennessäni ohitan ulkoilmamuseon ja ylitän kaupunkia halkovan Lieksa-joen. Jokea pitkin uitettiin 1970-luvulla vielä tukkinippuja. Niput lipuivat itsekseen joen keskellä alas kohti Pielistä. Joku kavereistani keksi, että nipuille uimalla saa ilmaista kyytiä. Nyt jäisi uimatta. Enää en olisi yhtään varma kyydin hinnasta vaijereilla sidottujen niljakkaiden nippujen päällä.
Rakennan sopivan tarinan itselleni ja muille kerrottavaksi
Illalla lähden pois Lieksasta ja lapsuusmuistoistani. Mietin omien muistojen syntymistä ja säilymistä. Tiedän, että menneeseen ei voi palata muuten kuin muistoissa. Paitsi tietenkin Kolilla ja siellä taivaanrannassa, joka Pielisen selän yli kauniina kesäpäivänä siintää, kun oikein tarkkaan katsoo.
Käytänkö muistojani siihen mihin Suomi kansallisromantiikkaansa? Matkustan edelfeltien ja lönnrotien tavoin Karjalan laulumaille Lieksaan ja rakennan itselleni ja muille kerrottavaksi sopivan tarinan. Minulle 1970-luvun karelianismia ovat Aku Ankan taskukirjat, jogurttipurkki ja jääkiekkokaukalo. Lapsuuteni Aku Ankan taskukirjojen värikkäiden kansien väliin ei muistoissani mahdu mitään ikävää tai surullista. Ankkalinnan seikkailut peittävät alleen kaupungin vuokratalojen pihapiirin perheiden ongelmat.
Kolilta isänmaan alku näreineen ja palokärkineen näyttää sinivalkoisen Suomi-neidon tarinan kehyksiin sopivalta. Näkymä vanhan kerrostalon pihalta rakentaa minun lapsuuteni. Kumpaankin tarinaan kuuluu ikäviäkin asioita, mutta nehän eivät kuvissa näy. Omaa menneisyyttämme on mukava katsella kansallisromanttisin silmin niin Kolin huipulta kuin pikkukaupungin kerrostalon pihalta.
Kuuntele Yle Radio 1:n Lukupiiri:
Lukupiirin kirjana on Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan suomennoksen kaksi ensimmäistä osaa. Studiovieraina ovat näyttelijä Erja Manto ja kirjailija Juha Hurme. Toimittajana Jukka Kuosmanen.
Keskusteluun voi osallistua lähetyksen aikana myös verkossa osoitteessa yle.fi/kirjat. Verkkokeskustelua isännöi Jani Tanskanen.
Puhelinnumero suoraan lähetykseen on 09 144800.
