Hyppää pääsisältöön

Laura Frimanin kolumni: "Nyt ois ruutuaika ohi" on lauseista kamalin

Toimittaja Laura Friman
Toimittaja Laura Friman Kuva: Kuvaaja Joonas Josefsson Laura Friman

Vuosikausia Laura Friman naureskeli ihmisille, jotka pelaavat bussissa maanisesti mobiilipelejä. Kun hän itse löysi ihanan kalapelin, meni kesäloma pelatessa ja puoliso alkoi näyttää simpukalta. Kaiken hyvän ja kivan ohella peleissä piilee pahan riippuvuuden siemen. Miten ihmeessä pystymme elämään tämän ristiriidan kanssa?

”Auta mua.” Syöksykierre alkaa avunpyynnöstä. Nelivuotias tyrkkää turhautuneena tabletin syliini ja tahtoo tietää, mitä uudessa pelissä pitää tehdä. Näytöllä on ruudukko, joka on täytetty sikin sokin simpukoilla, kilpikonnilla, etanoilla ja meritähdillä.

Sipaisen ruutua kokeilevasti. Ahaa! Vedenalaisia otuksia voi liikuttaa sormella yhden ruudun oikealle, vasemmalle, ylös tai alas. Kun saa kolme samanlaista vierekkäin, kuuluu pulputtava plopsahdus ja otukset katoavat.

En osaa selittää, mutta pimahdan älypeliin täydellisesti.

Jujuna on, että kenttä pitää saada putsattua tietyn siirtomäärän rajoissa. Bonustytär tahtoo tabletin saman tien takaisin, mutta ilmoitan nopeasti, että peli on hänelle aivan liian vaikea. Voin auttaa vähän. Siirrän vielä paria sinistä simpukkaa, ja paria punaista meritähtiä. Noin, ja noin. Plop. Plop. Plop. Level completed!

Olen naureskellut vuosikausia aikuisille, jotka sohivat bussissa puhelimillaan Candy Crush Sagaa, mutta saman tunteen tavoittaminen ei vie minulta kuin alle vartin: pelaamisessa on jotain uskomattoman tyydyttävää. Luovutan pädin lopulta käärmeissäni lapselle, mutta hipsin keittiöön lataamaan kalapelin omalle kännykälleni.

En osaa selittää, mitä tapahtuu, mutta pimahdan älypeliin täydellisesti.

Ensimmäisen viikon puolisoni mököttää minulle. Olemme pitkällä asuntoautoreissulla, jonka päivät hän istuu ratissa. Suomalaiset valtatiemaisemat eivät ole kovin kummoisia, joten hänellä on puisevaa, mutta minulla ei ollenkaan. Pelaan peliä tuntikaupalla. Siirrän, poksautan, siirrän, poksautan. Uusi taso, lisää kolikoita.

Hakkaamme etanoita ja meritähtiä oikealle ja vasemmalle, kunnes kummallakin on niin nälkä, että pyörryttää.

Olen pettynyt, kun saavumme perille idyllisiin kohteisiimme, sillä minun pitää lopettaa pelaaminen. Ihan kuin joku ottaisi karkkipussin kädestä. Ketuttaa vietävästi.

Ei kulu montaa iltaa, kun yllätän poikaystäväni sängystä älypuhelimensa kanssa. Mikäs se siinä! Simpukka, simpukka, simpukka. Hän selittää nolostuneena halunneensa testata, mikä pelissä oli niin ihmeellistä. Parissa päivässä puoliso on yhtä koukussa kuin minäkin.

Uusi harrastuksemme kerää vauhdilla tragikoomisia kierroksia. Pelaamme monta viikkoa putkeen. Kun mietimme lomatekemistä pystyyn kuolleessa varsinaissuomalaisessa pikkukaupungissa, keksimme vain yhden aktiviteetin. Parkkeeraamme auton sivukadulle, nostamme jalat kojelaudalle ja avaamme kumpikin puhelimemme. Hakkaamme etanoita ja meritähtiä oikealle ja vasemmalle, kunnes kummallakin on niin nälkä, että pyörryttää.

Seuraavana iltana pelaamme ”ihan vähän” yhdessä sängyssä illalla. Kolmen tunnin kohdalla tajuamme, että kello on kaksi yöllä ja näkökentässäkin on totuuden nimissä näkynyt jo jonkin aikaa psykedeelisiä kuvioita. Kun emme pelaa, hyräilemme huomaamattamme tauotta pelin höperöä vedenalaista pilipalimusiikkia.

Muutaman kerran raportoin puolisolleni näkeväni peliruudukon ”tavallaan tossa ilmassa niinku hologrammina” ja tekeväni sillä siirtoja. Hieman hälyttävä on sekin illallinen, jonka aikana näen hänen kasvojensa tilalla simpukoita ja etanoita. Aivot pyörittävät peliä ympäri ämpäri non-stop.

Kesän lopulla puolisoni pettää minut ja tekee eräänlaisen sisäisen intervention. Hän kertoo, että harrastuksemme on ylittänyt rationaalisuuden rajat, tuottaa pelkkää pahoinvointia ja että hänen on poistettava kalapeli puhelimestaan. Periaatteen miehenä hän myös suorittaa operaation saman tien.

Minä väitän klassisesti ensin, että oma käyttöni ei ole ongelmallista. Ilmoitan pelaavani tästä lähtien vain ruuhkaratikassa ja ”vaikka odotushuoneissa” (ikään kuin viettäisin paljonkin aikaa odotushuoneissa). Tämä on tietenkin täyttä puppua.

Kun lopulta nöyrryn ja deletoin veikeällä oranssilla kalalla koristetun pikakuvakkeen omankin puhelimeni valikosta, olen selittämättömällä tavalla suuttunut koko maailmalle. Valtaosa vanhemmista on joskus ollut juuri tämän määrittelemättömän suuttumustilan kohteena. Tiedäthän: ”Nyt ois ruutuaika ohi.” Boom.

Jos aikuiset aivoni menevät pelaamisesta hallitsemattomaan solmuun, miltä sama mekanismi tuntuu lapsestani.

Jokainen ymmärtää järjen tasolla, että lasta kiukuttaa, kun ruutuaika päättyy. Minä hahmotan sen raastavasti myös tunteen tasolla.

Kun olin 7-vuotias, Nintendon NES-pelikonsoli saapui Suomeen. Mekin saimme tuollaisen ikonisen harmaan boksin, eikä elämässäni ollut koskaan tapahtunut mitään yhtä ihanaa. Olin jo silloin addiktiivista sorttia: vanhempani repivät joskus julmasti johdon seinästä, kun eivät saaneet minua ja veljeäni muuten irti hikiseksi lätkytetystä peliohjaimesta.

Voimattomuuden tunne ja sokea raivo muodostivat tunneparin, joka linkittyi poikkeuksetta konsolipelaamiseen. Joskus pelatessa aisti etäisesti itsekin, että tämä ei ole oikeastaan enää kovin kivaa, mutta lopettamisen ajatus tuntui vieläkin pahemmalta. Siksi jatkettiin, vaikka aivot tuntuivat huutavan apua.

Viimeistään kesäinen kalakoukkuni on minulle kammottava herätyskokemus, koska lapseni ovat juuri innostumassa toden teolla peleistä. Jos aikuiset aivoni menevät pelaamisesta tällaiseen hallitsemattomaan solmuun, miltä sama mekanismi tuntuu lapsestani, jonka työkalut virike- ja mielihyväsirkuksessa ovat roimasti alkeellisemmat?

Olen hysteerisen huolissani pelaamisen haittapuolista ja ruutuaikaperiaatteiden kanssa neuvoton. Enkä voi olla ainoa!

Kysymys on vaikea esittää kuulostamatta puuduttavalta moralistimummolta tai muumioituneelta luddiitilta. En demonisoi pelaamista muodon vuoksi tai pidä absoluuttisen ruutuvapaata lapsuutta ideaalitilana.

Olen iloissani ja tietoinen digitalisaation myönteisistä puolista ja uskon, että pelkästään peleistä on vaikka mihin: ne kehittävät parhaimmillaan luovuutta, ongelmanratkaisukykyä ja miljoonaa muutakin taitoa.

Verkkopelaaminen on sosiaalista ja monelle yksinäiselle henkireikä hiljaisuudessa. (Niin, ja e-urheilun myötä pelaamisesta voi myös tehdä parhaimmillaan ammatin. Jos lapsestani tulee lajin ansiosta miljardööri, otan aivan mieluusti vastaan hänen kustantamansa omakotitalon.) Tästä kaikesta huolimatta olen pelaamisen haittapuolista lähes hysteerisen huolissani, ja optimaalisten ruutuaikaperiaatteiden kanssa neuvoton ja lannistunut. Enkä voi olla ainoa!

Miten tämän ristiriidan kanssa on tarkoitus elää?

P.S. Tietenkin olen huolissani myös omasta jaksamisestani. Olen sinnitellyt ilman kalapeliä jo kuukauden. Jokainen päivä on puhdasta tuskaa.