Hyppää pääsisältöön

Hannu Lintu: ”Pulcinellan säveltäminen mahdollisti Stravinskylle tien eteenpäin"

RSO:n ylikapellimestari Hannu Lintu
RSO:n ylikapellimestari Hannu Lintu Kuva: Veikko Kähkönen Hannu Lintu

Radion sinfoniaorkesteri aloittaa syyskauden uusien, koronan sanelemien käytäntöjen merkeissä. Mitä kaikkea syyskauden konserttien suunnittelussa on täytynyt ottaa huomioon?

Kun koronapandemia maaliskuussa alkoi, meillä oli kausi 2020-2021 valmiina ja brosyyritkin painettuina; nyt nuo toteutumattoman kauden esitteet ovat varastoituna kellarissa ja niistä varmaan tulee aikanaan keräilyharvinaisuuksia. Jouduimme rakentamaan koko kauden uudelleen, sillä alkuperäinen suunnitelma oli liian suuri. Ongelmana on ollut se, että rajoitukset ja määräykset muuttuvat jatkuvasti. Siksi päätimme julkaista tässä vaiheessa vain syys- ja lokakuun konserttien ohjelmat.

Alkuun oli epätietoisuutta siitäkin, olisiko meillä ylipäätään syyskautta orkesterina, vai jatkaisimmeko edelleen muutaman hengen kamarimusiikkiyhtyeillä. Seuraavaksi jouduimme odottamaan tietoa siitä, minkälaisin turvavälein lavalla voi soittaa ja montako muusikkoa sinne tällöin mahtuu – ainakin syys- lokakuun ajan yhtaikaa voi esiintyä ainostaan 50 soittajaa. Oli myös mietittävä tarkkaan, mitä teoksia tämän kokoluokan orkesterilla voidaan esittää siten, että työllistämme säännöllisesti kaikki sata kuukausipalkkaista muusikkoa. RSO ei ole kamariorkesteri, vaan sinfoniaorkesteri.

Näistä palikoista sitten rakennettiin uusi ohjelmisto. Viimeisenä parametrinä piti ottaa huomioon vielä se, että soitamme suorassa, runsaan tunnin mittaisessa televisiolähetyksessä. Tämä taas tarkoittaa sitä, että ohjelmaan pitää saada mahdutettua solistiteos ja sen lisäksi jotain muuta, mutta niin että kesto ei ylitä annettua aikarajaa.

Ohjelmien julkistusvaiheessa olimme jo tehneet päätöksen siitä, että pidämme kiinni sopimuksistamme kansainvälisten vieraidemme kanssa, mutta nyt näyttää taas siltä, että rajoitukset estävät joidenkin saapumisen. Mietittävää on siis ollut, ja tuskin koskaan on kauden suunnittelu on ollut näin hankalaa.


Avajaiskonsertin teoksia yhdistää se, että niillä kaikilla on erityinen suhde historiaan. Miten se näkyy Esa-Pekka Salosen teoksessa Fog?

Olen aina pitänyt jokseenkin välttämättömänä sitä, että säveltäjällä on suhde musiikinhistoriaan – vihaa, kunnioitusta tai jotain siltä väliltä - oli mitä oli, mutta tuo historia on tunnettava. Salosen Fog on esimerkki siitä, miten historiallista teosta voi pitää inspiraationa ilman, että se kahlitsee säveltäjän omaa tyyliä. Fogin taustana on Bachin E-duuriviulupartitan preludi, joka sulautuu Salosen musiikkiin ja kokee eräänlaisen metamorfoosin. Mukana on myös arkkitehti Frank Gehryn nimen kirjaimista otettuja sävelaiheita. Kolmentoista soittajan kokoonpanoa värittävät

pieni lyömäsoitinkokoelma, harppu ja piano. Lyhyydestään huolimatta teoksessa on paljon graviteettia, se on puhutteleva olematta julistava, ja sen läpikuultavaa, yksityiskohdat paljastava tekstuuri herättää ajatuksia siitä, millainen historian merkitys elävälle säveltäjälle mahdollisesti voi olla.

Brittenin Nocturne on omistettu Mahlerin leskelle. Millainen oli Brittenin suhde Mahleriin?

Brittenin nimi mainitaan usein niiden säveltäjien joukossa, jotka tavalla tai toisella ovat jatkaneet Mahlerin työtä. Soinnillisella tasolla tämä yhteys ei kuitenkaan aina kuulu. Yhdistävä tekijä on enemmänkin surumielisyys siitä, että romanttinen maailma on katoamassa tai kadonnut, ja olemme uuden ajan kynnyksellä. Alkoi olla jo selvää, että maailma oli peruuttamattomasti ajautumassa uudenlaiseen, moderniin kaaokseen. Brittenin musiikissa on tuota mahleriaanista epätoivoa, vaikka musiikin soiva asu on täysin erilainen. Brittenin teos on sävelletty neljäkymmentä vuotta Mahlerin viimeisten teosten jälkeen mutta historiaan sen ankkuroi puhutteleva kokoelma merkittäviä brittiläisiä runoilijoita Shakespearesta lähtien; traditio josta Britten oli hyvin ylpeä.

Millainen on sitten Stravinskyn Pulcinellan suhde menneisyyteen?

Stravinsky ei itse keksinyt käyttää 1700-luvun rokokoosäveltäjien teemoja, vaan idea tuli impressaari Sergei Djagilevilta. Tätä musiikkia tuskin oli Pietarin konservatoriossa luettu tai opiskeltu, eikä Stravinsky luultavasti olisi moista koskaan tullut ajatelleeksi. Djagilevin kautta hän tutustui paitsi näihin säveltäjiin myös commedia dell’arten maailmaan ja Pulcinellan hahmoon. Venäläisen kauden balettien, Tulilinnun, Petrushkan ja Kevätuhrin jälkeen hän oli epätietoinen siitä, mihin suuntaan seuraavaksi olisi mentävä. Djagilevin ehdotus avasi hänelle lukon; hän oli hakeutumassa - tietämättään - kohti uusklassismia.

Tätä tendenssiä esiintyi sattumoisin muuallakin; esimerkiksi Prokofjevin Klassinen sinfonia (1918) kuuluu sekin ensimmäisiin uusklassisiin teoksiin. 1900-luvun ensimmäisellä ja toisella kymmenellä alettiin hakea inspiraatiota wieniläisklassismista, barokista tai niiden väliltä niin kutsun galantin kauden säveltäjistä. Sävellettyään Pulcinellan Stravinsky tajusi löytäneensä työkalun, jolla hän pääsisi eteenpäin. Hän kehitti sitten musiikillisen tyylin, joka ei myöhemmin enää tarvinnut edes alkuperäistä klassisen kauden teosta inspiraatiokseen.

Pulcinella on käänteentekevä teos myös siksi, että se on kirjoitettu pienelle orkesterille. Ensimmäisessä maailmansodassa ja sitä seuranneen espanjantaudin aikana oli kuollut paljon muusikoita, ja mekastavien myöhäisromanttisten teosten aika oli väistämättä ohi sillä soittajia ei kertakaikkiaan ollut. Kevätuhrin 120 soittajaa vaihtuivat pieneen kamariorkesteriin, ja tässäkin suhteessa Stravinsky löysi uuden sointimaailman. Hän ei palannut massiivisen orkesterikoneen ääreen enää koskaan.

Pulcinella on uusklassismin merkkiteos. Mitä musiikinhistoriassa tarkoitetaan sanalla ’uusklassismi’?

Mitä milloinkin. Termi on Stravinskysta ja Prokofievista irrotettuna laaja ja epäselvä. Tärkeää on yleensä tekstuurin selkeys. Myös klassismista tutut muodot palasivat romanttisen kiertomatkan jälkeen musiikillisten keinovarojen joukkoon. Sävellajeja esiintyy mutta ne eivät enää yhdisty toisiinsa klassisen kieliopin mukaan. Joskus tuntuu jopa siltä, että mikä tahansa 1900-luvulla kirjoitettu kolmisointu on kiiruhdettu ristimään uusklassismiksi.

Meillä Suomessa Einar Englund mainitaan säveltäjänä, jonka musiikki tyypillisesti sisältää uusklassisia elementtejä, mutta myös Jouni Kaipaisesta on puhuttu samalla tavalla. Jopa Sibeliuksen enimmäkseen C-duurissa kulkevaa kolmatta sinfoniaa on luonnehdittu uusklassiseksi.

1900-luvun mittaan termin käyttö karkasi käsistä; kaikkea sellaista musiikkia, jossa oli aistittavissa harmonioita, mutta ei enää romanttisella tavalla, jossa tekstuurit olivat selkeitä, ja jossa melodioilla ja teemoilla oli jokin asema ilman että ne olivat romanttisesti kaareutuvia, on kutsuttu uusklassiseksi. Samaan tapaan on muuten käytetty käsitettä ’postmoderni’, tietämättä tarkalleen mitä sana tarkoittaa ja mihin ihmeeseen sillä viitataan. Termi on ollut helppo tapa niputtaa asioita yhteen, mutta se on valitettavasti myös johtanut henkiseen lepsuuteen. Aina ei ole huomattu tyylillisiä eroja kaikkien niiden erilaisten teosten välillä, mitä uusklassisen sateenvarjon alle on tungettu.

haastattelu Lotta Emanuelsson

  • Matthias Goerne laulaa Schubertia RSO:n solistina

    Lisäksi marraskuussa barokkia ja venäläistä ohjelmistoa.

    Lied-laulajien eturiviin kuuluva baritoni Matthias Goerne esiintyy RSO:n solistina 27.11. Ylikapellimestari Hannu Linnun johtamassa konsertissa Goerne laulaa Schubertin liedejä mm. Winterreise-sarjasta. Goernen vierailun lisäksi RSO:n marraskuun konserteissa kuullaan venäläistä ohjelmistoa, barokkia ja lisää Schubertia.

  • Solistien kuvat 2020-2021

    Lataa kauden 2020-2021 solistien kuvat täältä.

    Tuomas Katajala, tenori Karita Mattila, sopraano Jan Lisiecki, piano András Schiff Till Fellner, piano Nikita Boriso-Glebsky Seuraavat kuvat saa pyytämällä niitä sähköpostitse satu.kahila(at)yle.fi Tuuli Lindeberg, sopraano Kyeong Ham, oboe Tuomas Lehto, sello Matthias Goerne, baritoni