Hyppää pääsisältöön

Raiteilleen suistuneet naiset - Millaista on elää junapummina Amerikassa?

This Train I Ride -dokumentin pressikuva
This Train I Ride -dokumentin pressikuva Kuva: Napafilms Oy reppumatkailijat (turistit),junapummi

”Junan kyydistä pitää hypätä ennen varikkoa. Siellä on aidat ja kamerat. Kerran Teksasissa teimme Karenin kanssa virheen ja nukuimme varikolle saakka. Poliisi sai meidät kiinni, mutta oli yllättävän kiltti, tarkisti vain paperimme ja käski häipyä”, Arno Bitschy muistelee dokumenttielokuvan kuvauksia Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla.

Jos tavarajunasta jää jäniksenä kiinni, voi saada sakkoja tai joutua jopa viikoksi putkaan. Ranskalaisella Bitschylla oli tuuria This Train I Ride -dokumenttia tehdessä. Kiltti teksasilaispoliisi oli ainoa, johon hän törmäsi.

Dokumentissa hän seuraa kolmea kulkuria, Karenia, Christinaa ja Ivyä, jotka kiertävät Amerikan maita ja mantuja salamatkustajina tavarajunissa.

Amerikkalaisten junapummien hobo-kulttuuri syntyi 1930-luvun laman aikaan, kun työttömät kiertelivät etsimässä elantoa. Perinne jatkui ainakin 1970-luvulle saakka. Sittemmin se on käynyt harvinaisemmaksi. Ainakin punkit ovat harrastaneet sitä jonkin verran.

Bitschy törmäsi junapummipunkkeihin ollessaan Amerikan kiertueella bändin kanssa. Tosissaan hän kiinnostui, kun näki Mike Brodien omaelämäkerrallisia valokuvia aiheesta.

This Train I Ride -dokumentin pressikuva, nainen makuupussissa junassa salamatkustajana
Christina junassa salamatkustajana This Train I Ride -dokumentin pressikuva, nainen makuupussissa junassa salamatkustajana Kuva: Napafilms Oy reppumatkailijat (turistit),junapummi

Junakulkurien elämä on kovaa. Joskus junan kyydissä voi mennä kaksi vuorokautta yhtä kyytiä. Dokumenttia tehdessään myös Bitschy sai siitä maistiaisia, vaikkei nähnyt nälkää, kuten 1930-luvun laman uhrit usein.

”Oli raskasta nukkua kylmällä metallilla. Mutta opin, että pystyn siihen elämään, vaikken ole enää kovin nuori”, vuonna 1976 syntynyt Bitschy miettii.

Naiset ovat junapummeina harvinaisia. Bitschy toimi samoin kuin he, mutta vain dokumentin kuvausten ajan, pisimmillään pari viikkoa kerrallaan. Elokuvan henkilöille junilla vaeltaminen on elämäntapa.

”Elokuvani kertoo naisista, jotka haluavat olla vapaita, ja Amerikan maisemista. Niitä maisemia vain kuvaa ajattelematta liikoja. Tärkeintä oli pysyä kyydissä putoamatta. Dokumenttia kuvatessa on usein vaikea tietää, milloin tapahtuu jotain tärkeää. Sen huomaa vasta materiaalia katsoessa.”

Ulkopuoliset ovat aika romantisoineet kulkurien elämää, sen ulkopuolisuutta, riippumattomuutta ja vapautta. Huikeita maisemia katsoessa tekee helposti mieli jättää kaikki ja lähteä itsekin tien päälle.

Dokumentissa maisemat lipuvat ohi suuren taivaan alla. Menoa säestää kiskojen hypnoottinen kolke – ja niin hienovarainen musiikki, että se jää usein melkein huomaamatta. Minimalistisen musiikin sävelsi Warren Ellis, joka tunnetaan Nick Caven kumppanina Bad Seeds -bändissä.

”Warren osaa tehdä tunteellista ja herkkää musiikkia ilman kliseitä. Tiesin, että junien ääni puhuttelisi häntä”, Bitschy toteaa.

”Se ääni on säännöllistä ja rytmistä. Halusin antaa sen puhua. Olimme Arnon kanssa samaa mieltä, että musiikkia käytetään vähän”, Ellis sanoo.

This Train I Ride -dokumentin pressikuva, nainen lukee puun alla hautausmaalla
Karen matkustaa junapummina Amerikassa This Train I Ride -dokumentin pressikuva, nainen lukee puun alla hautausmaalla Kuva: Napafilms Oy reppumatkailijat (turistit),junapummi

Bitschy ja Ellis vierailivat viime vuonna Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaalilla, jolla antoivat haastattelun.

”Dokkareissa ja fiktiossa on ihan eri juttu, mihin musiikkia pannaan ja mitä sillä tehdään. Fiktiossa sillä ohjataan huomiota henkilöihin ja tarinaan, dokumentissa tunnelmaan”, Ellis selittää.

Myös australialainen Ellis (s. 1965) asuu nykyisin Pariisissa. Nick Caven kanssa hän on tehnyt musiikkia useisiin elokuviin, muun muassa kolmeen John Hillcoatin ohjaukseen. Niistä hän kertoo esimerkiksi anekdootin synkästä Tie-elokuvasta (2009).

”Useimmista elokuvista voisi hyvin ottaa pois yli puolet musiikista. Tien lopun kuolinkohtaukseen tuottaja Harvey Weinstein halusi valtavan jousivyörytyksen. Yritin sanoa, että se on tarpeeksi surullinen muutenkin ja ihmiset tajuavat sen kyllä, mutta eihän siitä ollut apua.”

This Train I Riden musiikkia Ellis alkoi säveltää katsomatta kuvamateriaalia. Sen sijaan hän pyysi Bitschyltä sanoja, joita musiikin pitäisi ilmaista. Sitten Ellis lähetti musiikkipätkiä ohjaajalle, joka sijoitti niitä kuviin leikkausvaiheessa.

”Tein suurimman osan musiikista näkemättä mitään. Muutaman pätkän katsoin, jotta näin millaisia tytöt ovat. Sattumat toimivat usein hyvin ja asiat osuvat yksiin. Aika vähän musiikki muuttui lopulta.”

Bitschy sanoo leikanneensa kuvat osittain Ellisin musiikin mukaan. Ellis sävelsi paljon metrossa junissa ja lentokoneissa. Hän sanoo, että kulkuneuvojen liike auttoi samastumaan dokumentin tunnelmaan. Yllättäen kiertue-elämästä muusikkona ei ollut siinä hyötyä.

”Minä olen mies miesten maailmassa. Ne naiset sen sijaan etsivät vapautta. He ovat rohkeita, asettavat omat sääntönsä. Ei minulla ole samaa kokemusta. Elokuvassa valtava maisema näytetään aina naisten näkökulmasta. Se panee heidät mittakaavaan”, Ellis miettii.

Teksti: Harri Römpötti