Hyviä poliiseja, pahoja poliiseja. Tunnollisia, pakkomielteisiä, vaarallisia ja hauskojakin poliiseja. Näitä kaikkia nähdään Yle Teeman poliisielokuvien sarjassa, joskus jopa samassa elokuvassa. Mukana on klassikkoja ja mestariteoksia, mutta erityisesti vähän jos koskaan televisiossa näytettyjä harvinaisuuksia.
Kino Klassikko ja perjantain Kino 3.9.–16.10.2020
Yön kuumuudessa
Torstaina 3.9. + 7 päivää Areenassa
Sarjan avaus Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night, USA 1967) on yli 50 vuotta vanha klassikko mutta sen teemat amerikkalaisen yhteiskunnan rasismista ja väkivallasta ovat ikävän ajankohtaisia vuonna 2020. Vuonna 1967 elokuvaa ei tosin vielä edes uskallettu filmata etelävaltioissa todellisen väkivallan pelossa. Päätöstä selittää tavallaan eräs elokuvan avainkohtauksista, jossa yksi elokuvan henkilöistä vakavissaan hämmästyy, kun sheriffi ei ole jo ampunut kuoliaaksi mustaa miestä, joka on juuri läimäyttänyt valkoista.
Etelävaltioissa sijaitsevan Spartan pikkukaupungin öiseltä kadulta löytyy murhattu valkoinen mies. Poliisit etsivät käsiinsä tavanomaisen epäillyn eli pidättävät ensimmäisen löytämänsä mustan muukalaisen.
Käy kuitenkin ilmi, että hän on Virgil Tibbs (Sidney Poitier), junaa odotellut murharyhmän etsivä Philadelphiasta. Koska Tibbs on parempi poliisi kuin kukaan paikallisista, kaupungin sheriffi (Rod Steiger) pyytää häntä auttamaan murhan selvittämisessä, vaikka Tibbs kohtaa samalla rasismia kaikkialla.
Yön kuumuudessa julkaistiin rakkauden ja rotumellakoiden kesänä, Vietnamin sodan ja hippiliikkeen aikaan. Se osui täsmälleen ajan hermoon ja sai palkintoina mm. viisi Oscaria, joukossaan parhaan elokuvan, miespääosan (Rod Steiger) ja käsikirjoituksen palkinnot. Elokuvan suuri yleisömenestys synnytti kaksi jatko-osaa ja vielä 1980-luvun lopulla suositun tv-sarjan.
L.A. Confidential
Perjantaina 4.9. klo 21.25 + 7 päivää Areenassa
Vielä maineikkaampi on 1990-luvun mestariteoksiin luettu L.A. Confidential (USA 1997). James Ellroyn romaanin pohjalta elokuva kertoo kolmesta poliisista. jotka erilaisin motiivein ja keinoin etsivät totuutta monimutkaisesta rikossarjasta 1950-luvun Los Angelesissa. Hollywoodin kimalteen ja illuusioiden alta alkaa paljastua ruma todellisuus ja häikäilemättömän korruption vyyhti.
Curtis Hansonin ohjaustyön pääosissa näyttelevät Russell Crowe, Kevin Spacey, Guy Pearce, James Cromwell, Danny DeVito, David Strathairn ja Kim Basinger, joka palkittiin parhaan sivuosan Oscarilla. Toisen Oscarin elokuva sai käsikirjotuksesta.
Pääosassa on myös itse Los Angeles, niin 1950-luvulle kuin L.A. Confidential sijoittuukin. Elokuvassa yhdistyvät tyylikkäästi ja älykkäästi noirin varjoisat tunnelmat, rikkaat henkilökuvat, monimutkainen rikosjuoni, vahvat näyttelijäsuoritukset, raju toiminnallisuus ja Ellroyn kyyninen, ronski dialogi.
Moottoripyöräcowboy
Torstaina 10.9. klo 21.00 + 7 päivää Areenassa
Sarjan seuraava elokuva Moottoripyöräcowboy (Electra Glide in Blue, USA 1973) jäi sen sijaan vaille menestystä. Se on täysin oman aikakautensa elokuva, joka on voitu tehdä vain 1970-luvun alkupuolella, joskus Easy Riderin ja Tappajahain välillä, noina muutamana vuotena, jolloin amerikkalainen elokuva eli kokeilevinta aikaansa ja elokuvastudiot lapioivat rahaa lähes kelle tahansa, jolla oli "idea".
Yksi sellainen oli James William Guercio, menestyksekäs musiikkituottaja mm. Blood, Sweat & Tearsin ja Chicagon takana. Chicago-yhtyeen jäsenet vilahtavatkin Moottorpyöräcowboy-elokuvan pikkurooleissa, kuten Peter Cetera parrakkaana murhaepäiltynä. Konserttijaksossa esiintyy kuitenkin Madura, vähemmän tunnettu yhtye Guercion tallista.
Elokuvan päähenkilö on Arizonan erämaateitä partioiva moottoripyöräpoliisi Iso John (Robert Blake), joka unelmoi urasta "oikeana" rikosetsivänä. Hän on tunnollinen ja kohtelias, yrittää parhaansa mutta saa yleensä vain solvauksia palkakseen. Lopulta hän näyttää saavan tilaisuutensa, kun hän huomaa erään itsemurhan olevan lavastettu murha ja pääsee mukaan sen tutkimuksiin.
Moottoripyöräcowboy on kuin Easy Rider mutta poliisin näkökulmasta. Ihmiset vaeltavat pyörillään karun mutta turmeltumattoman erämaan halki etsien omia tietään, mutta amerikkalainen unelma näyttäisi olevan yhtä tavoittamattomissa niin Easy Riderin hipeillä kuin Electra Glide -harrikoillaan ratsastavilla sinivuokoilla.
Guercio ohjasi ja kirjoitti Moottoripyöräcowboyn ja sävelsi myös sen musiikin, mutta elokuva jäi hänen ainoakseen. 1970-luvun alun jakautuneisuuden aikakaudella siihen ei oikein osattu suhtautua, elokuva esimerkiksi valittiin Cannesin festivaalien kilpailusarjaan mutta haukuttiin siellä fasistiseksi.
1990-luvulla Moottoripyöräcowboyn kulttimaine alkoi kasvaa. Nykyään rikos- ja toimintaelokuvissa kaikki jo sonnustautuvat univormuun samalla tapaa kuin Iso John Guercion elokuvassa – nahkaa, varusteita ja aseita palvovissa lähikuvissa. Mestarikuvaaja Conrad Hallin on tallentanut tarinan sekä upeissa, auringon paahtamissa maisemissa että hämyisissä sisäkuvissa.
Keikkakuski
Torstaina 24.9. klo 21.00 + 30 päivää Areenassa
Ei poliiseja ilman rikollisia, ja heidän henkilökohtaisten kaksintaistelujen varaan on rakennettu monia elokuvia. Niistä tyylikkäimpiä on Keikkakuski eli The Driver (USA 1978), joka on toiminut myös monien ajopelien ja -elokuvien esikuvana, muutenkin kuin nimeltään (Driver, Drive, Baby Driver jne…)
Keikkakuski kertoo nimettömästä ja vaiteliaasta miehestä (Ryan O’Neal), joka palkkiota vastaan ajaa pankkirosvojen ja muiden rikollisten käyttämiä pakoautoja. Eräs poliisietsivä (Bruce Dern) saa hänen nappaamisestaan pakkomielteen ja sen toteuttamiseksi valmis mitä kierompiin temppuihin.
Keikkakuskin ohjasi Walter Hill, joka oli tuolloin 1970-1980-luvun taitteessa modernin toimintaelokuvan tärkeimpiä kehittäjiä. Elokuva herätti kovasti huomiota Euroopassa missä erityisesti huomattiin ranskalaisten, etenkin Jean-Pierre Melvillen rikoselokuvien vaikutus.
Yhdysvalloissa Keikkakuski sai kuitenkin aluksi huonon vastaanoton. Ajan mittaan siitä tuli kulttielokuva, jonka tyylikäs viileys on nähtävissä aika suoraan esimerkiksi Michael Mannin elokuviin ja kerännyt viittauksia mm. Tarantinon kaltaisilta mestareilta.
Painostus
Torstaina 1.10. klo 21.00 + 7 päivää Areenassa)
Iso-Britannia on ollut realististen poliisisarjojen luvattu maa, ja perinteet ovat vahvoja myös elokuvan puolella. Painostus (The Offence, Iso-Britannia 1973) on kuitenkin erityistapaus monestakin syystä, kuten ohjaajasta, joka on amerikkalainen Sidney Lumet. Painostuksen valmistumisvuotena Lumet teki New Yorkissa samoin realistisen, joskin hyvin erilaisen ja paljon kuuluisamman poliisielokuvan Serpico – kadun tiikeri. Painostuksen poikkeuksellisen musiikin taas on tehnyt merkittävä modernistinen nykysäveltäjä Harrison Birtwistle ainoana elokuvatyönään.
Mutta tärkein epäsovinnainen seikka liittyy elokuvan tähteen, Sean Conneryyn. Hän oli vannonut jättävänsä James Bondin roolin pysyvästi ja halusi hakea täysin erilaisia ja kunnianhimoisempia rooleja. Painostus oli hänen ensimmäinen Bondin-jälkeinen elokuvansa.
Connery tekeekin siinä yhden uransa haastavimmista ja parhaista roolitöistä. Mutta niin erilainen se oli niihin nähden mistä Connery tunnettiin, että elokuvalle ei annettu juuri minkäänlaista teatterilevitystä. Tämä pienimuotoinen mestariteos jäi valitettavan tuntemattomaksi ja nähdään vasta nyt ensi kertaa televisiossakin.
Painostus on tiukka psykologinen jännäri, jossa kaupunkia piinaavan lastenraiskaajan etsinnät lomittuvat kaiken nähneen poliisin burnoutiin. Hänen työssään vuosikymmenien aikana todistamansa väkivalta, kärsimys ja julmuudet ovat kaivertaneet hänen mielensä romahduksen partaalle.
Auringonpimennys
Torstaina 8.10. klo 21.00 + 30 päivää Areenassa
Teeman poliisielokuvien sarjan "pahin" kyttä lienee Lucien Cordier, hikisen ja kuivan pohjoisafrikkalaisen Bourkassan kylän ainoa poliisi 1930-luvun lopulla. Kaikkien halveksimalla Lucienilla ei ole minkäänlaista auktoriteettia kotona tai kylässä. Hän ei koskaan pidätä ketään vaan sulkee silmänsä kaikilta vääryyksiltä ja ottaa kiltisti vastaan kaikki kokemansa nöyryytykset.
Mutta kun Lucien vihdoin tormistautuu... hänestä tulee suorastaan paha. Omalaatuista moraalia noudattaen hän alkaa keinoja kaihtamatta kostaa kaikille kiusaajilleen, ja työntää vielä muiden niskoille syyt omista rikoksistaan.
Bertrand Tavernierin ohjaama Auringonpimennys (Coup de torchon, Ranska 1981) perustuu amerikkalaisen Jim Thompsonin romaaniin Pop. 1280. Tavernier käsikirjoittajineen on siirtänyt tarinan Amerikan etelävaltioista Ranskan afrikkalaisiin siirtomaihin. Asetelmiltaan omintakeisen, kuvallisesti tyylikkään ja huumoriltaan mustan elokuvan näyttelijäkaartia johtavat aina luotettavat Philippe Noiret ja Isabelle Huppert.
Thunder Road
Perjantaina 16.10. klo 21.00 + 30 päivää Areenassa
Poliisielokuvien sarjan päättää sen tuorein edustaja Thunder Road (USA 2018), joka on yhden miehen voimannäyttö. Jim Cummings on paitsi ohjannut ja kirjoittanut elokuvan, myös näyttelee sen pääosan. Kyseessä on tragikomedia, eikä se ole mikään varsinainen rikoselokuva vaan kuvaus eräästä poliisista ihmisenä, ja vieläpä hyvin inhimillinen sellainen.
Thunder Road kertoo pikkukaupungin poliisista Jimistä, jonka elämää koetellaan monin tavoin. Hän on juuri menettänyt läheisen äitinsä ja vaimo on lähtenyt toisen miehen matkaan. Eroprosessi on erityisen kitkerä, koska se tiivistyy holhouskiistaan pariskunnan tyttärestä. Paineet heijastuvat ja osin purkautuvat työssä mikä johtaa omiin hankaluuksiinsa.
Thunder Road perustuu Cummingsin samannimiseen lyhytelokuvaan, jossa päähenkilö yrittää esittää Bruce Springsteenin laulun äitinsä muistoksi tämän hautajaisissa. Sama kohtaus hieman eri muodossa käynnistää myös pitkän elokuvan ja tiivistää sen tyylin, joka tasapainoilee huumorin ja koskettavuuden välillä. Thunder Roadista on osuvasti kirjoitettu, että sen tapahtumat ja ihmiset kaukaa katsottuina hauskoja mutta lähikuvissa traagisia. Kyyneleitä tiristellään niin surusta kuin ilosta.
