Hyppää pääsisältöön

Tässä runokilpailun 30 finalistia ja voittajat – Luontorunokilpailuun lähetettiin yhteensä 3216 runoa

Minna Pyykön akvarelli: Muuttolinnut
Minna Pyykön akvarelli: Muuttolinnut Kuva: Minna Pyykkö muuttolinnut

Suomen luonnon päivän kunniaksi järjestetty luontorunokilpailu saavutti yllätyssuosion. Kilpailuun lähetettiin 3216 runoa, neljällä eri kielellä.

Suomen luonnon päivän kunniaksi järjestetyn luontorunokilpailun suosio yllätti raatilaiset, sillä kilpailuun lähetettiin yhteensä 3216 runoa. Pääosin runojen kieli oli suomi, mutta runoja lähetettiin myös ruotsiksi, englanniksi ja pohjoissaameksi.

– Runoissa oli valtava määrä tarkkoja havaintoja, ne eivät olleet paperinmakuisia, kuvaili kilpailun esiraatiin kuulunut kirjallisuuskriitikko Aleksis Salusjärvi.

Esiraati ja Suomen luonnon päivän ohjausryhmä valitsivat runojen joukosta 30 finalistia, joista runoilija, tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio valitsi voittajan. Esiraadissa toimivat kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi, kriitikot Vesa Rantama ja Aleksis Salusjärvi sekä kirjastovirkailija Henriika Tulivirta.

Raatilaiset kertoivat, että kokonaisuudessa korostui kirjoittajien henkilökohtainen suhde luontoon, ja monissa oli tarkkoja, aidon tuntuisia havaintoja. Monet runot kantoivat huolta tulevasta, mutta päällimmäiseksi tuntui jäävän luontoa kohtaan tunnettu kiitollisuus. Koronakeväästä johtuen runoaineistossa korostuu luonnon merkitys poikkeusaikoina.

Kaikki 3216 runoa ovat luettavissa täältä.

– Haluan sydämestäni kiittää niitä kaikkia, jotka innostuivat lähettämään runojaan, Haukio kertoi Ylen haastattelussa.

Voittajaksi valikoitui Aino Krohnin runon Näillä silmillä. Krohn osallistui kilpailuun nimimerkillä Veera Viita.

Näillä silmillä ei enää
näe hyvin lähelle.

On otettava etäisyyttä
ihmisiin, asioihin, ajatuksiinsa,
katsottava kauempaa
metsän reunaa, kaislikkoa,
vuodenaikaa, joka vaihtuu,
muuttuu ja katoaa,
etiäistä, joka toistuu ja pelottaa.

On nähtävä uudelleen unet, joita ei voi
unohtaa, on hyväksyttävä haalistuminen,
hitaus, herpaantuminen
ja verhot,
miten kaikki laskeutuu.

Anna meille, anna meille
vielä edes yksi maisema; se, missä usva
kiirii pitkin järven selkää
ja laiturin kaiteella varhainen lokki
odottaa kalastajan paluuta.

Veera Viita

Lisäksi rouva Haukio halusi palkita kunniamaininnalla 6-vuotiaan Ottilia Vuorikurun nimimerkillä Pihla 6 v. lähettämän runon:

Kesä oli saapumassa maailmaan.
Sen kaikki puut ja lehdet olivat kirkkaita, ihania, vihreitä.
Koko maailma oli vihreä.
Sitten sammakot hyppelivät lumpeenlehdistä
lumpeelle ja lumpeelle.
Lumpeenlehdetkin tanssivat.

Pihla 6v.

Kuuntele tästä voittajarunot Jenni Haukion tulkitsemina:

Artikkelin lopussa voit keskustella finalistirunoista pe 4.9.2020 klo 17 asti.

Tässä muut 28 finalistia

Neljän tunnin välein

siinä sinä seisoit
räntäsateessa keittiön ikkunan alla
marraskuun aamuna

en ollut koskaan nähnyt
mitään kaltaistasi

jätin sinulle ruisleipää
lohkoin ja kuorin omenoita
riistarehuakin tilasin

tulit joka päivä
neljän tunnin välein
tarkistin kellosta

tuli joulu
tuli pääsiäinen
etkä jättänyt päivääkään väliin

tuli ensimmäinen kesäinen päivä
enkä enää kuullut sorkkiesi pientä kopinaa
piha-asfaltilla

missä vaellat nyt

kallioilla
metsässä
rannoilla

siellä on sinun kotisi

mutta miten taltutan sydämestäni
tämän kauriinkokoisen ikävän
– Ummu


Saareni ja sen kalliot
sellaisina kuin muistin
Syysmyrskyt
olivat hakanneet ne sieluuni
kesän valo vahvistanut

Ääriviivasi kivellä
kuvassani olette yhtä
Hiuksesi merituulessa
tuoksusi veden yllä

Miten tunnen hengityksesi
auringon ihollani
Ajatuksesi
kiertävät saartani kuin
valo ja varjot

Miten kaunis on luonto
pukeutuneena sinuu


– Ville
Hyttyset tanssii lintujen lauluja.
– Pihla, 3v.
taivas on kuin meri
pastellin syvä väri
unohduin taas
mietteisiini

– Kami Lindqvist 11 v.
Ilta laskostaa helmansa pellolle okraan
hiekkatien mutkaan nukahtanut kivi
uneksii uurteillaan jään liikkeistä

ihminen seisoo paikoillaan
nojaten metsänreunaan
kaatuu hitaasti peremmälle
pudottelee taskuistaan päivän kiireitä
vuosien kiireitä
ja varistelee irti pieniä ajatuksia

riittävätkö lentävät olennot
jokaiselle kaunokille, käpälälle
riittääkö niittyjen kohoilevaa kauneutta
niille, jotka hipaisevat sormellaan
kevään ensimmäistä saapujaa
riittääkö niille, jotka säilövät kurjen huudot
tarkasti vasaraluihinsa pimeän varalle ja suojaksi
vastaan lyijynharmaata pudottavaa päivää

ihminen kaatuu metsänpohjaan
painuu syvemmälle kunttaan
tunkeutuu juurakkohotellin hämärään
varaa itsensä kokoisen huoneen
on luontonsa mittainen siinä
on viimein ihminen paikallaan.
– Mutkan takana


Tunturikoivu
tuulen hylkäämät lehdet
kultalastuja

– May
viides päivä kesäkuuta tuuli vei pölyn männyistä
metsä liikkui ilman halki
lensi ilman juuria
keltaisena huutona

laskeutui kaiken ylle.

niin tuhlasi majesteetti
pinus sylvestris
kysyi
voisinko kasvaa, vallata maan
lasitetulle parvekkeelle
pallogrilliin, pyörän satulaan
saisinko
keuhkojesi oksistoissa
satunnainen lenkkeilijä suomiverkkareissa
ohikulkumatkalla
oi homo sapiens
itää
sisältäsi kurottaa
suustasi, korvista, sieraimista
valoon asti

ikenet jäkälää rehottaen
ikuiseen irvistykseen kelottunut

sinä joka olet minut nimennyt
minua pelännyt ja palvonut
minulle uhrannut
kiipeillyt
minussa
eksynyt
paennut
minuun
kaatanut
syönyt
rakentanut suojaksi

sinä joka asuit minussa
kirjoitit nämä säkeet ihooni

vain hento sisäänhengitys

ja
minä asun
sinussa


- Laika
Sade juoksee kadulla
ei pysähdy punaisiin valoihin
kerääntyy lammikoihin
paikalla jossa pysähtyminen on kielletty
valuu nurmikolle
jossa ei ole läpikulkua.

– Ari Kokkonen
Hullut vuodenajat

Talvella tunturit kimaltavat,
veitikat siellä telmivät,
sinne tänne tanssivat,
mäen taakse rientävät.
Pohjoisen sää toiveet toteuttaa.

Keväällä karhu herää,
susi juoksee kosken rantaan,
peuroja katselee.
Käki kukkuu, korppi kiroaa,
kuorona kauas kaikuu.

Kesällä kuukkelit lentelevät,
kiirunat kunnailla kisailevat.
Koskelo kaakkurin luona kyläilee.
Ahma kiviä kerää,
homesienen löytää!

Syksyllä seitsemän saukkoa
salmelle kokoontuu,
salaisuuksille nauramaan.
Valkoinen vasa vedessä piileksii,
silmät kauniisti hymyilevät.

Sama runo pohjoissaameksi, jolla se on alunperin kirjoitettu:

Jallas jagiáiggit

Dálvit duoddarat dedjot,
dájegat doppe deallardit,
duohkut deike dánsot,
dearpmi duohkái dopmet.
Davvedálki doaivagat duohtan dahká.

Giđđat guovža gohccá,
gumpe guohcá guoikka gáddái,
gottiid geahčada.
Giehka guhkká, garjá garruda,
goarran guhkás gádjá.

Geassit guovssahat girddašit,
gironat geainnus gilvvohallet.
Goalsi gáhkkoriin guossástallá.
Geatki geđggiid guhppe,
guohpaguobbara gávdná!

Čakčat čieža čeavrá čoalbmái čoahkkanit,
čiegusvuođaide čaibmet.
Českes čearpmat čázis čiegada,
čábbát čalmmit čersejit.
– Nila Inari


Kirkkolampi

Se ei ollut ehkä varsinainen metsä,
Tai edes pieni mätäs.
Kaupungin laidan puisto,
Silti kaunis ja vehreä.

Hiljainen,
Eeden keskellä asfalttia.
Koko ikäni siellä vietin,
synnyin kirkkaan lammen rantaan.

Pikkulintuja,
jäniksiä, oravia.
Kodissani vieraileva kissa,
ja sorsat lumpeiden lailla kelluivat.

Hyvä minun oli,
vaikken aina iloinen edes ollut.
Tämä oli kotini,
luontoni luonnossa.

Kirkkolammella:
vihreällä nurmella
sinisen veden laidalla
minä unelmoin kaikesta.


– Lilja
Surullinen talvi

Pimeää.
Harmaata.
Pimeää.

Pimeää.
Vesisadetta.
Pimeää.

Pimeää.
Jäätä.
Pimeää.

Pimeää.
Myrskyä.
Pimeää.

Pimeää.
Tulvia.
Pimeää.

Pimeää.
Plusasteita.
Pimeää.

Pimeää.
Loskaa.
Pimeää.

Pimeää.
Surullista.
Pimeää.

Surullista.


– Elavena
Kun mun maamoni kuoli,
äiti äkkiä menehtyi,
kuljin kylmän meren rantaan,
sinne kannoin kyyneleeni,
annoin surun suolahelmet.
Meri armas otti vastaan,
aaltopäillään keinutteli,
uhrilahjaani uitteli,
kunnes kyyneleet katosi,
ulapalle uiskenteli.

Katoamispaikallensa
kari kivinen kohosi,
aallokosta kylmän meren,
pohjasta pauhaavan veden.
Siihen kävin pitkäkseni,
kellahdutin kyljelleni,
laskeuduin luodolleni.
Meri laulaa luritteli,
aaltopäillään äännähteli,
lokki lauleli mukana,
haikealla huudollansa,
sirkeällä sopraanollaan.

Vesi hipoi hiuksiani,
laineet niillä leikitteli,
uuvutti minut unehen,
laittoi lepoon lohdulliseen.
Löysinpä lohdun lämpöisen,
kainalosta kylmän meren:
Hellästi minua hoiti,
tuskiani tuuditteli,
haavojani haudutteli,
kauas kivun karkotteli,
armailla aaltokäsillään,
vilpoisilla vesillänsä,
huuhtoi huolet huomenesta,
murheet menneet maanitteli
muille maille mielestäni,
poijes päin pääkopastani.


– Meri J.
Jos huolehtisin, jäisitkö?

Pysythän tääl?
Viivyt viel?
Jossain siel
Metsä tiel
Surusääl
kannon pääl
Istun ihailemas tyylikkyyttäs

Silmät kyynelis nii
koitan pitää kii
Lempeästi piirtyy
niityt veet
Hei minne meet!?
Katoot vai?
Se on mun vika kai...

Paljon annat,
Maat ja rannat
Otan vain,
Palauta en lain
Koitan kyllä,
mutten yllä
Katajaas kapsahdan iha joka kerta

Aikaa viel ois,
Jos sen sois.
Ei ain omaa,
vaa jotai somaa,
haluis säilyvän
veen päilyvän
Vois yrittää ees, vaik vaikeelt tuntuu

Jospa suojelisin sua,
ku ain kuuntelet mua
liplatat, humiset
Tunturit lumiset,
syliäs somistaa
Ei niit voi omistaa
Haluun vaa et näähä myös sit, ku oon vanha


– 16weehuolinee

Täällä on tylsää
Mummu ei kuule eikä näe
Punaista kultaa silmiin kantamattomiin
Tuttu puolukka-apaja ei petä
Jokainen marja on saatava talteen
Täällä on tylsää ja minua pelottaa
Pienen pojan huuli väpättää
Tuo pystyyn kuollut puu tuijottaa minua
Mummu havahtuu
Melkein täynnä oleva ämpäri saa odottaa
Tuu tänne, nyt halataan
Metsä on meille turvapaikka
Puut ovat ystäviämme
Älä pelkää
Mummun sylissä pojan itkulle ei tule loppua
Räkää valuen hän kaivautuu tiukemmin mummun syliin:
Kaikki koulussa kiusaa minua
Muiden mielestä en saa olla edes olemassa
Pojan ääni sortuu
Vuosien sisäinen pato murtuu nyyhkytykseksi
Koko metsä hiljenee ja tuuli vaikenee
Puut kumartuvat kuuntelemaan
Pystyyn kuollut vanha kelo terästää katseensa
Mummu ei löydä sanoja
Rakastan sinua, hän kuiskaa.
Mummu rakastaa sinua aina
Sitten se pelottava pystyyn kuollut tiukka jäärä
näyttää maassa makaavia oksia:
Ota nuo! Anna pojan purkaa paineitaan
Ketään ei saa kiusata
Ja kuuluu pum, pum
Puut lähtevät mukaan leikkiin
muistavat sota-ajan lasten pyssyleikit
Enää ei oo tylsää
Enää mua ei saa kiusata
Kepit saavat kyytiä
Aika on säilyttää ja aika on viskoa pois
Mummu halaa vanhaa kelopuuta
Tärkeintä, että lapsenlapsen mieli nyt tyhjentyy
Kyllä marjat voivat hetken odottaa

– hella 55


"mihin tahansa metsään", luki lapussa
Hän oli kirjoittanut sen ennen kuin
oli tautia, ennen lehtokaulusluteita
ja niiden Sirkkakangasta, josta tuli päätepiste
valkoselkätikkametsien jälkeen ja
kallioinisiipien kotiuduttua Talvisaloon

Hänen nimensä tuhkalla kirjoitettuna koivujen juurilla
luteitten mönkiä
missä aika ja kipu ohittivat hänet
kun hän kissankatseen intensiteetillä löysi
mitä ei vielä ollut löydetty

Koivujen juuret vuosikymmeniä aiemmin
äidin käsivarsille kasvoivat, kun hän muuttui mullaksi
pienten elävien syliksi
ja me siskokset paljain jaloin kaikki kesät,
leikit, työt kaivattiin ja kiinnyttiin maahan
valkoapilapientareisiin, ojkellukkasavikoihin,
kusiaispolkuihin kotipihalla, iltahämärän yökkösiin;
Maahan, ei taivaaseen

Syvät mietteet kuin pilvet taivaan sinessä
syntyivät, hajosivat
toivossa elettiin

Tammikuun myrsky pudotti ikkunani kuusesta
toisen latvan, toinen haroo nyt kesämyrskyä yksin


– Maire Ahlblad
Olen unohtanut mikä on sen tavallisen keltaisen kukan nimi jota tuossa parvekkeen alla kasvaa
tai mikä on se lintu joka joskus illalla laulaa silleen että hu huuuu huu, huu huu, hu huuuu huu, huu huu...

Edellinen voisi selvitä kirjasta katsomalla
jälkimmäinen ei niinkään.

Lapsena metsässä kulkiessaan tiesi kaiken
nyt tuskin edes uskaltaisi kokeilla montako päivää
selviäisi yksin erämaassa.

Kunhan vain jotenkin pysyttelee elossa - etteivät työt jää kesken
vaikkei enää koskaan näkisi tähtikirkasta taivasta
tai koskettaisi jaloillaan paljasta maata.


– Lehdenleikkaaja
Onnellinen hauki

Lumpeen lehden alla,
rantavedessä matalalla
lekotteli tyytyväisenä hauki,
silmätkin vain puoliksi auki.

Hämärää ja vihreää
sekä vettä viileää.
Ruokaa ja vähän suojaa,
hauki onnellisena huokaa.

Asunnoksi lumpeikon laitaa,
muuta en itselleni kaipaa.


– Vedetär
Hämärä kesäilta
pitäisi jo mennä nukkumaan
kun se tallustaa pihaan
Ilahtuisikohan siili
jos tietäisi miten iloiseksi se minut tekee

– Henna Emilia
Kirkkaana kesäpäivänä keskipäivän aikaan
luin hänelle rautateiden aikatauluja
tarjosin kauhalla kylmää kaivovettä.
Öisin hän kiikkui keinutuolissaan mykkänä
karhea pistekirjoitus sormenpäidensä alla.
Lehmusten reunustamalla bulevardilla voin yhä nähdä hänet
fuugan lailla matkan päähän hitaasti kaikkoavan
Veden tuhansista peileistä hän lukee kasvoni
korkean nuotin lokin kirkaisusta
käsin koskettaa tuomen tuoksua.

– Yökkö
Vesittynyt maa

Joki niin korkealla
että kaarnalaivalla seilaisi keskustaan asti
ja kiertokautta - hyvällä säällä - Jäämerelle
väkevällä mielikuvituksella ehkä Timbuktuun saakka

sinisorsa polskii pöllämystyneenä pesänsä päällä
laiturille pääsee rannasta vain uimalla
nuori nainen kahlaa puistonpenkille kirjoittamaan päiväkirjaa

(tulvan jälkeen tongitaan vedenalaisten rakennelmien raunioita
vapaaehtoisvoimin ja yritetään saada selvää tökerösti raaputetuista rakkaudentunnustuksista)

päivän lehtikuva: uimarannalle jalkautunut poropariskunta
viereisellä sivulla joenvarsiasukkaat soutavat ruokakauppaan
ja ristikossa kysytään vastinetta
vedenpaisumukselle

taloyhtiön pihassa lehtikinos keikkuu kallellaan
kuin eteläisellä pallonpuoliskolla puolikuu
heinäsirkat ja metsäpalot paisuvat postilaatikoissa
pelastusliivit ovat tarjouksessa
vain tänään

ja tänäänkin
hiekkasäkkitulvavallin harjalla odotetaan pelastajaa

Nooan arkin aikataulut vaikuttavat vesittyneen


– Maama
Sade ropisee
juostaan pian suojaan,
kujamaalle.
Pisarat valuvat hiuksistasi
poskellesi, nenällesi.
Uusi heinä ja lanta tuoksuu,
olen rakastunut.

– Kiti
Kesä puussa
käteni kasvavat
syön pihkaa
tuuli koskettaa ylhäältä ja alhaalta
saan variksesta vihdoin tolkun
tikka on hienotunteinen hullu

syksy
hyppään toiseen puuhun
halaan sen karheaa runkoa
se kuiskii minulle kiireettömästi kaiken

talvi tulee
en huoli enää maahan ja mökkeihin
minulla on rasvamaha ja mehiläisvaha
hämähäkinseitti suojanani
kivekset linnunpesässä
painan hampaat ja kynnet kaarnan sisään
vaivun horrokseen


– Pasi Inberg
Kuin marto maa

Nojasi uhrilehdon tammeen, tuumasi
ei minua tässä ellei sinua siinä
pakanauinuva kaislakämmen
menneen maan märkä äpärä

Heinä silitti päätä kun kumarsi,
kampasi kuusenoksa hiukset ohimennen
Älä, älä niin hyvänä pidä, etten pois menisi, uisi silmiin sinisen lammen

Salli itselleen hetken
pieksi polvensa korsilla
kun kuikka tavoitti, huusi takaisin siitepölyt silmillään
ettei minua täällä, sinua siellä, vain tämä maa,
ylisestä hiljalleen kaikuva pekon poljenta

Suopursun tuoksuessa kuulemma kierteiset kelotkin itkevät
nuo satoja vuosia sitten kuolleet, joiden
ympärillä ihmeteltiin taivaannauloja,
levitti metsä iloista tehdyn mattonsa,
neitsyt verensä,
uuhi suolensa

Sudet pelkäävät kuollutta ääntä
paljasti nainen triangeli taskussaan, ikenet ruosteessa
vaikka tiesi jo, että
silmät sisäänpäin auki, iho kerittynä rullalle
voi kuulla huomisen, kun näkee eilisen
ei taivaalla lieskoja, jos vaunut menneet susia saattiminaan

Mutta oliko kulleroiden aika jo,
vieläkö nousee lettokorven aurinko
kysyi nyrkit rannetta myöten maahan menneenä,
silmien välissään ohut polku
pakanakansan tulla ja mennä

Kesännapa, talvennapa
anna vielä yltää siihen missä
kosteikon kahlaajan piiskutus alkaa,
pidentyy norkko,
herää marto maa


– Tuulee
Hän asuu nyt seitsemännellä pilvellä.
Jos sinne lennätte,
tervapääskyt, taiturit,
ottakaa mukaanne terveiseni,
siivillenne ikävöimiseni sanat.

Kertokaa hänelle,
että olen tutussa paikassa,
kovin vähän muuttuneessa.

Täällä rantasipi hätäilee kuten ennenkin.
Isokoskelo on vauhdissaan varma,
sukeltaa ja sukeltaa.
Heinäsorsa ohjailee omiaan
kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Järvi toistaa auringon,
taivaankannen hohteen ja himmeyden.
Ihmisen hahmonkin järvi toistaa,
kumaraisen.

Tuttu suon tuuli kutsuu
kapean kankaan yli,
mäntyvartion ohi,
turvetta tarpomaan,
menneitä askeleita etsimään.

Lohdutus on läsnä,
vaivaiskoivun vipajavissa lehdissä,
nilkkoja vasten rahisevissa varvuissa,
rahkasammaleessa kämmenen alla.

Kiirehtikää jo, sirppisiivet,
viekää viestini!
Hänen on hyvä tietää,
että murhe murenee,
vaikka joka hetki en siihen uskokaan.

Seitsemännelle pilvelle,
lähelle kitkeränoranssia horisonttia,
sinne kiitäkää!
Kukaties löydätte hänet.


– Riitta Arbelius
Kun puntaroin pitäisikö kananmunan kuoret hyötykäyttää
ostan muovimaton eteiseen
ja jätän lapset tekemättä

ja jos luonto ei olekaan paikka
vaan hetki,

kuhiseva maa jalan alla
ruisleipäpaketti pakkasessa
tundran potentiaali 30,000 vuotta sitten

turkiskuoriaisten invaasio taloyhtiössä
se Ateneumissa roikkuva maalaisidylli
synnytys saunan lauteilla
ja magma maanpinnan nyrkissä,

mitä minusta jää
ja minne?


– Veera V
Mittakaava

Lumen alta paljastuneessa
haavan lehdessä
suurkaupungin ruutukaava,
muurahaiskeossa vieras kulttuuri.
Selfie metsätähden kanssa ja
lounaaksi mustikankukkia.
Turha lähteä metsää edemmäs matkaan.


– LOT
Hoiva

Kesän vihreä on
kuin äidin syli.
Elämänpolttaman lapsen
otsalla
viileät lehtisormet.


– Eliisa Pihlaja-Vihelä