Kulttuuricocktailin äänitaiteilija Mika Vainiota käsittelevää artikkelia on siteerattu mediassa mainitsematta lähdettä. Artikkelia on myös käytetty ilman tekijän ja Yleisradion lupaa. Tuomas Karemo kirjoittaa näistä tapauksista ja kertoo, miksi musiikkijournalismin tila vaikuttaa niin surkealta.
Kulttuuricocktailissa julkaistiin vuonna 2017 laaja artikkelini Mika Vainion elämästä ja taiteesta. Juttu oli ensimmäinen – ja tiettävästi edelleen ainoa näin kattava elämäkerrallinen ja suureen haastattelumateriaaliin perustuva kirjoitus Vainiosta, jota pidetään kansainvälisesti merkittävänä elekronisen musiikin tekijänä.
Olen kertonut artikkelin vaikeasta syntyprosessista Journalisti-lehden haastattelussa. Valitettavasti vaikeudet ovat jatkuneet myös julkaisun jälkeen.
Ongelmat liittyvät siihen, miten Kulttuuricocktailin Vainio-kirjoitusta on käytetty eri julkaisuissa – joko ilman lupaamme tai lähdettä mainitsematta.
Reilu vuosi sitten Blast First -levy-yhtiön johtaja lähestyi minua ja pyysi saada julkaista koko artikkelini tulevassa Vainiota käsittelevässä kirjassaan. Kielsin siteeraamisen, useista eri syistä. Yksi syy oli se, että hanke vaikutti niin huonosti toteutetulta ja epämääräiseltä.
Kirja julkaistiin viime vuonna ja on ollut sittemmin myynnissä. Kielloistani huolimatta siihen on painettu neljä artikkelini haastattelua kokonaisuudessaan. Lähteet on kuitenkin merkitty sääntöjen mukaan.
Kirjassa suomenkielisen haastattelun viereen on lisätty englanninkielinen käännös. Sitä ei ole tehty erikseen kirjaa varten, vaan se on kopioitu internetistä – kyseessä on anonyymisti Redditiin ladattu käännös, joka on julkaistu paljon ennen kirjaa.
Yleisradio ei ryhtynyt tämän tapauksen kohdalla toimenpiteisiin.
Tuoreempi esimerkki on muutaman viikon takaa. 17. elokuuta eli samalla viikolla, kun Mika Vainio -näyttely avautui Kiasmassa, Facebookin ilmestyi Rumban julkaisema advertoriaali, jolla mainostetaan kyseistä näyttelyä.
Advertoriaaliksi kutsutaan toimitukselliseen tapaan tehtyä mainosta, joka ulkoisesti muistuttaa tavallista lehtijuttua. Advertoriaalin ja tavallisen artikkelin ero on siinä, että asiakas – siis mainostaja – joutuu maksamaan julkaisijalle artikkelista.
Tässä tapauksessa Kiasma maksoi Rumballe artikkelista. Tämä ei ole ongelmallista, vaan se, että Rumban artikkeli sisältää lukuisia suoria tai epäsuoria lainauksia Kulttuuricocktailin Vainio-jutusta ilman lähdeviitteitä. Kohtia oli niin monta, että päätimme puuttua asiaan Ylen päässä.
Tässä muutamia esimerkkejä Rumban kirjoituksen kohdista, jotka ovat joko suoraa tai lähes suoraa sitaattia artikkelistani:
Jimi Tenor muisteli, kuinka asiakkaat lopettivat levyjen pläräämisen ja jutustelun: koko liike pysähtyi kuuntelemaan Vainion minimalistista ja kokeellista teknoa. Kaupassa tuolloin olleet ovat myöhemmin kuvailleet olleensa todistamassa uuden aikakauden alkua elektronisessa musiikissa.
Vainion ruumiin vierestä löytyi hänen olkalaukkunsa, jossa oli sikareita ja Sylvia Plathin runokirja.
En tunne juuri ketään muuta taiteilijaa, jolla oli niin intohimoinen suhde muihin taiteisiin kuin Mikalla', Taanila muisteli ystäväänsä.
Huomautin epäkohdasta ensin Facebookissa 19. elokuuta eli kaksi päivää julkaisun jälkeen. Rumba ei ole reagoinut kommenttiini tähänkään päivään mennessä mitenkään.
Vasta noin viikko julkaisupäivän jälkeen artikkelin loppuun oli ilmestynyt lisäys lähteistä, tosin ilman päivämäärää eli tietoa siitä, milloin ne on lisätty. Normaalin journalistisen käytännön mukaan artikkelin loppuun kuuluu merkitä, milloin muokkaus on tehty.
Vielä tätäkin kirjoittaessani Rumban tekstin lopussa on merkitty lähteet ilman mainintaa ajankohdasta – näin siis lukijalle syntyy kuva, että ne ovat olleet siellä artikkelin julkaisupäivästä lähtien. Saman kuvan saa tekstissä olevista linkkauksista Kulttuuricocktailin juttuun. Myös ne ilmestyivät vasta noin viikko julkaisun jälkeen.
Lähteet lisättiin sen jälkeen, kun Ylen etiikkapäällikkö oli kysynyt Rumban päätoimittajalta, kuuluuko Rumba Julkisen sanan neuvostoon eli JSN:ään. JSN on tiedotusvälineiden, kustantajien ja toimittajien perustama elin, jonka tehtävänä on muun muassa tulkita hyvää journalistista tapaa.
Päätoimittaja vastasi, että he eivät kuulu, mutta noudattavat Journalistin ohjeita. Tämä on sama kuin, että ilmoittaisin noudattavani lainsäädäntöä, mutta en sitoutuisi siihen, että poliisi, syyttäjä ja tuomioistuimet valvovat sitä.
Jos Rumbassa noudatettaisiin Journalistin ohjeita, heidän kuuluisi tietää kohta 7 ja toimia sen mukaan: "Myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa. Lähde on mainittava, kun käytetään toisen julkaisemia tietoja."
Rumba mainitsi lähteet vasta siinä vaiheessa, kun mainos oli lukijakuntansa jo saavuttanut ja sen päätehtävä tullut täytetyksi eli näyttely oli saanut mainoksensa. Näyttelyn avautumisen aikaan lähdemerkintöjä ei vielä ollut.
En tiedä, kuinka paljon Kiasma on maksanut Rumballe kyseisen advertoriaalin tekemisestä. Olkoon summa mikä tahansa, se on ollut Rumballe helppoa rahaa: juttu on vain suoria tai epäsuoria sitaatteja Kulttuuricocktailin ja muiden medioiden jutuista.
Tämän lisäksi Rumba päätti alkaa noudattaa Journalistin ohjeita jälkijunassa – ja tuolloinkin melko löyhästi niitä tulkiten.
Osa muutoksista tuli tipoittain. Esimerkiksi tekstin Mika Taanilaa koskeva suoraan artikkelistani lainattu osuus merkittiin vasta Kulttuuricocktailin tuottajan Rumballe lähettämän viestin jälkeen. Ilpo Väisäsen osuuteen ilmestyi puolestaan linkki artikkeliimme Ylen etiikkapäällikön yhteydenoton jälkeen.
Musiikkijournalismia vaivaavat samat ongelmat kuin muitakin journalismin lajeja, mutta ehkä vielä yleisemmin. Tietoja kopioidaan, samat sanavalinnat ja virheet siirtyvät helposti jutusta toiseen.
Kun Cardiacs-yhtyeen perustaja Tim Smith kuoli muutama viikko sitten, huomasin erään Wikipedian Cardiacs-artikkelissa olevan virheen toistuvan monissa muistokirjoituksissa: Cardiacsin sanottiin antaneen vaikutteita Faith No Morelle. Tämä mainitaan esimerkiksi Soundin ja Infernon jutuissa.
Tieto ei pidä paikkaansa. Vaikutteita on saanut Mr. Bungle, joka on Faith No Moren laulajan Mike Pattonin toinen yhtye. Patton on myös itse kirjoittanut aiheesta.
Kyseinen virhe ei ole suuri, mutta kenties se kertoo jotain siitä, kuinka helposti ja nopeasti erheet monistuvat.
Miltä näyttävät musiikkijournalismin toimintatavat, kun vääriä tietoja kopioidaan näin helposti, eikä säännöistä paljoa piitata? Vainio-kokemusteni perusteella sanoisin, että ne vaikuttavat erittäin välinpitämättömiltä.
En hyväksy asian selittelemistä sillä, että julkaisijat ovat suuressa taloudellisessa ahdingossa. Media ei tarvitse matkalaukullista sadan euron seteleitä siihen, että se merkitsee juttuihinsa lähteitä ja korjaa virheitä. Tähän tarvitaan vain hieman viitseliäisyyttä ja hyviä käytöstapoja.
Olemme tietenkin Kulttuuricocktailissa valmiit ottamaan kritiikkiä vastaan, kun aihetta tulee – en väitä, ettemmekö me myös tekisi virheitä.
Lopuksi vielä muutama sana Mika Vainiosta.
Olen tietenkin iloinen siitä, että Kulttuuricocktailin aihetta käsittelevä artikkeli on herättänyt kiinnostusta niin lukijoissa kuin muissa medioissa.
Iloitsen myös Kiasman Vainio-näyttelystä, joka on kohdettaan kunnioittava ja kokemuksena intensiivinen. Se kannattaa mennä katsomaan ja ennen kaikkea kuuntelemaan.
Ennustukseni mukaan Vainion taide tulee jäämään marginaaliin Suomessa, vaikka taiteilijan nimi ja teokset ovat nyt esillä suuremmin kuin koskaan hänen elinaikanaan. Mutta en pidä tätä huonona asiana – kaiken taiteen ei tarvitse olla massoille tarkoitettua.
