Hyppää pääsisältöön

Kun Jani Toivola kohtasi lapsena toisen ruskean lapsen, hän käänsi katseensa pois – "Kun on koko elämänsä ollut huoneen ainoa, toisen ilmestyminen paikalle pakottaa kohtaamaan oman ulkopuolisuuden tunteen"

Jani Toivola lapsensa kanssa
Jani Toivola toivoo, ettei hänen tyttärensä tarvitsisi kantaa mukanaan pelkoa tai häpeää siitä, mitä hän on. Jani Toivola lapsensa kanssa Kuva: Jani Toivola Docventures

"Menen lähes minne tahansa maailmassa, ihonvärini asettaa minut alttiiksi ja tiettyyn rooliin. Osaksi historiaa, josta me suomalaisina mieluusti pitäisimme itsemme irrallaan." Lue Jani Toivolan havahduttava kirjoitus siitä, miltä yhteiskunta ja sen valtarakenteet näyttävät ja ovat näyttäneet ihonväriltään ruskean ihmisen näkökulmasta Suomessa. Entä mitä Toivola toivoisi tyttärelleen, joka on vasta oman tarinansa lähtöpisteessä?

Osallistuin 13-vuotiaana nuorten kesäleirille. Paikalla oli lähes 200 lasta. Olimme keskellä metsää ja nukuimme teltoissa. Leiri oli ehdottomasti yksi vuoden kohokohdista, ja olin mukana jo neljättä kesää. Mikään muu ei tuntunut merkitykselliseltä.

Tänä kesänä jokin oli kuitenkin toisin. Ensimmäisenä aamuna lipunnostossa huomasin, että lasten joukossa oli lisäkseni myös toinen ruskea lapsi. Pitkä tyttö, jolla oli iso tukka. Käänsin äkkiä katseeni pois.

Koko viikon pelkäsin, että päätyisimme tytön kanssa tilanteeseen, jossa joutuisimme olemaan kahdestaan. Tyttö oli äänekäs ja sosiaalinen. Nauroi paljon ja nauratti muita. En muista, että olisin vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan viikon aikana. Kun olimme samassa tilassa, käyttäydyin kuin häntä ei olisi ollutkaan. Leiri loppui ja kesä vaihtui syksyyn ja elämä jatkui. En koskaan kuitenkaan unohtanut tyttöä ja hämmennyksen muuria välillämme.

Kun huoneessa yhtäkkiä olikin ollut toinen ruskea ihminen, tilanne oli jollain tapaa ollut molemmille pelottava.

25 vuotta myöhemmin tapasin tuon naiseksi kasvaneen tytön sattumalta töiden puitteissa. Myös hän muisti minut ja tarpeen vältellä toinen toisiamme kesäleirillä. Kun huoneessa yhtäkkiä olikin ollut toinen ruskea ihminen, tilanne oli jollain tapaa ollut molemmille pelottava. Olimme molemmat niin tottuneita olemaan ainoita.

Olimme opetelleet paikkamme maailmassa, joka ei näyttänyt kaltaiseltamme. Olimme oppineet sulautumaan ja pitämään itsemme piilossa, jopa itseltämme. Toisen ilmestyminen paikalle oli jonkinlainen paljastumisen hetki. Liikaa tiedostamista. Jos sitä olisi katsonut silmiin, se olisi pakottanut tunnustamaan sen ulkopuolisuuden ja erillisyyden, jota itsessäni kannoin. Se olisi herättänyt halun saada ja vaatia enemmän. Välineitä, joilla ymmärtää omaa ihoa ja identiteettiä sekä halun erottua sen sijaan, että yrittäisi aina sulautua tai sopeutua.

Olisin kaivannut esikuvia, joiden kautta ymmärtää, että myös minulla on lupa tavoitella unelmiani

Niin kauan, kun kukaan ympärillä ei sanonut mitään, pystyi ajattelemaan, ettei ruskeaa ihoa ollut. Usein tuntematon ihminen saattoi muutamalla sanalla osua suoraan kaikkein yksityisimpään osaan itsessä. Mitä sä teet täällä? Painu helvettiin täältä. Siihen osaan, johon muilla ei pitänyt olla oikeutta koskea ilman lupaa. Välillä siihen ei tarvittu edes sanoja. Riitti kun katsoi ohi.

Myöhemmin sama hiljaisuus muuntui yhteiskunnan kyvyttömyydeksi sanoittaa kokemustani elämästä. Se oli puuttuvia kuvia ja näkymättömiä esteitä, jotka todellisuudessa olivat näkymättömiä kaikille muille paitsi itselleni. Olisin kaivannut esikuvia, joiden kautta ymmärtää, että myös minulla on lupa tavoitella unelmiani. Aikuisia, jotka olisivat uskaltaneet puhua ihostani ja sen historiasta.

Erityisesti nuorena noiden tilanteiden jälkeen menin kotiin ja tuijotin itseäni eteisen peilistä. Mietin, mitä ihonvärini tarkoittaa tai kuuluiko sen tarkoittaa jotain. Tulisiko se jotenkin vaikuttamaan elämääni ja miten? Todellisuudessa se vaikutti jatkuvasti, mutta en vain vielä silloin tiennyt sitä. Kukaan ei ollut opettanut.

Jani Toivola katsoo kameraan.
Jani Toivola katsoo kameraan. Kuva: Yle/Jussi Nahkuri Jani Toivola

Minut valittiin eduskuntaan vuonna 2011 Suomen ensimmäisenä tummaihoisena kansanedustajana. Toimin kansanedustajana kahdeksan vuotta. Tulin täysin pystymetsästä. Näyttelijä, Idols-juontaja ja julkkisehdokas. Kaksi viikkoa vaalien jälkeen kävelin puku päällä ja salkku kädessä ylös Säätytalon portaita. Kauluspaita kiristi kurkkua ja puku nosti hien pintaan.

Eduskunta työyhteisönä yllätti. Sosiaalinen kulttuuri tuntui rakentuvan vahvasti hyvin perinteisille näkemyksille miehistä ja naisista ja heidän välisestä suhteesta. Mieleeni tuli vanha yläkouluni ja sen tiukat koodit. Miten tytöt ja pojat pukeutuvat ja kenen kanssa viettävät aikaa. Mistä saa olla kiinnostunut. Miltä kaikki näyttävät.

Minä olin aina se, joka seisoi jossain välissä. Parhaat ystäväni olivat tyttöjä ja kaikki, mikä vetosi itseeni, oli tarkoitettu tytöille. Ei turhaa koristautumista tai innostuneita käsiä. Ei twistiä tai hyppynarua tai mitään missä oli pinkkiä. Ylipäätään kaikki pehmeä ja innostunut oli kiellettyä.

Usein vääristä valinnoista rangaistiin tai vähintään ne synnyttivät pysyvän ulkopuolisuuden kokemuksen. Heikensivät kokemusta omasta arvosta suhteessa muihin. Yhä isompi osa omasta energiastani meni itseni kannatteluun. Kynnys avata suu nousi korkeaksi. Pelon vuoksi jätin asioita sanomatta. Usein oma näkökulma tuntui väärältä, koska se oli jollain tavalla enemmistölle vieras tai aiheutti heissä epävarmuutta. Silti ei ollut vaihtoehtoa ja koulua piti käydä.

Nyt olin eduskunnassa.

Poistuin salista häpeä rinnuksilla. Tuttu tunne kaikille, jotka vähemmistöstä yrittävät raivata tilaa omalle perspektiivilleen siitä, miltä maailma näyttää.

Olin kahdeksan vuotta lähes poikkeuksetta joka tilanteessa ainoa ruskea edustaja huoneessa. Muistan erityisesti erään kyselytunnin kansanedustajuuteni viimeisenä vuotena. EU:n perusoikeusvirasto oli julkaissut raportin, jonka mukaan afrikkalaistaustaiset kokivat Suomessa eniten rasistista häirintää 12 muuhun EU-maahan verrattuna.

Aihe nousi esille eduskunnan kyselytunnilla. Hallituksen vastaukset olivat hyvin ympäripyöreitä. Kukaan ei puhunut rakenteista. Oltiin lähinnä hyvin aikein sitä mieltä, että kaikki ovat samanarvoisia ja että rasismi ei ole hyväksyttävää. Jos keskustelussa olisi ollut sote-uudistus, eivät vastaukset olisi menneet läpi ilman suurta kuohuntaa salissa.

Nyt oli hiljaista.

Sain puheenvuoron ja totesin, että tarvitaan uskallusta katsoa syvemmälle ja uskallusta katsoa peiliin. Kuvailin, mitä näin ympärilläni eduskunnan istuntosalissa. Hallitus, jossa kaikki olivat valkoisia, samoin median edustajat vastakkaisella lehterillä, virkamiehet ja avustajakunta ja edustajat istuntosalissa. Tämä ei ole vain sattumaa, ja tähän meidän pitäisi uskaltaa pureutua ja tätä ymmärtää.

Kukaan ei osannut sanoa asiaan oikein mitään. Poistuin salista häpeä rinnuksilla. Tuttu tunne kaikille, jotka vähemmistöstä yrittävät raivata tilaa omalle perspektiivilleen siitä, miltä maailma näyttää. Puheenvuoroni ei noussut otsikoihin.

Miten valtaa pitävä voi välittää viestinsä vallan rakenteista, jotka eivät välttämättä näe kaikkia?

Sama todellisuus ihmisten yhdennäköisyydestä toistui myös kaikkialla muualla eduskunnan henkilökunnassa ja paikalle kutsuttavissa asiantuntijoissa. Kaikki olivat lähes poikkeuksetta valkoisia. Myös omassa eduskuntaryhmässäni asia oli kipeä ja sille oli vaikea saada tilaa.

Sama häpeä nousi siis pintaan myös poliittisessa kotipesässäni. Tilanteen avaaminen talon ulkopuolella oli vaikeaa kansanedustajuudesta käsin, koska samalla edustin valtaa. Miten valtaa pitävä voi välittää viestinsä vallan rakenteista, jotka eivät välttämättä näe kaikkia?

Kansanedustajuuteni myötä olen tullut yhä kiinnostuneemmaksi siitä kulttuurista, jossa politiikkaa tehdään. En vain itseni vaan yhteisen vuoksi. Erilaisten äänten kuuluvuuden vuoksi. Sellaisen demokratian ihanteen vaalimiseksi, jossa kenestä vain voi tulla yhteisten asioidemme hoitaja. Vaalit eivät kuitenkaan ole ainut testin paikka tuolle ihanteelle.

Paljon tapahtuu sen jälkeen, kun yksittäinen edustaja astuu taloon.

Yhdysvaltalaisen George Floydin kuolema ja sitä seurannut keskustelu rasismista nostivat paljon tuttuja ja henkilökohtaisia sävyjä pintaan. Samoja tukahdutettuja huutoja ja loputtomia varjoja, joista ei saa otetta. Pettymystä kaikista niistä kerroista, kun on yrittänyt osoittaa, tuoda toteen, pyytää apua tai synnyttää keskustelua.

Ja vain harva on reagoinut. Katseet ja ohi katsomiset. Tolkusta käsin nouseva hiljaisuus. Julistuksia, jotka eivät kuuntele eikä kuule. Vallan vahtikoiria, joilla harvoin on ymmärrystä tai välineitä valvoa kaltaisteni etua kirkkaasti ja kaunistelematta. Että toiset saavat aloittaa huoneesta, kun toiset aloittavat kaukaa sen ulkopuolelta. Joku ei pääse koskaan edes sisälle näyttämään kuka on.

Ei ole vain sattumaa, että meillä valta, menestys ja hyvä elämä näyttävät lähes aina samalta. Ihmiselämä on rakenteesta toiseen astumista. Muutos tapahtuu vasta rakenteiden murtuessa.

Menen lähes minne tahansa maailmassa, ihonvärini asettaa minut alttiiksi ja tiettyyn rooliin. Osaksi historiaa, josta me suomalaisina mieluusti pitäisimme itsemme irrallaan.

Suomen kaltaisessa maassa kaikesta tekee haasteellista myös se, että ruskeiden ihmisten kulttuuri on vasta polkunsa alkupäässä. Merkittävä osa meistä on kasvanut erillään toisistaan. Moni ainoana. Vailla tietoa. Olen 42-vuotias. Monella tavalla etuoikeutettu. Olen myös musta ja homoseksuaali. Elänyt lähes poikkeuksetta ainoana. Vasta viime vuosina olen päässyt huoneisiin, joissa on muita ruskeita ihmisiä. On häkellyttävää kuulla oma tarinansa muiden suusta. Se ohentaa välittömästi häpeää ja itsesyytöksiä.

Olen päässyt elämässäni lukuisiin huoneisiin. Ja silti kohdannut rasismia ja syrjintää. Joutunut käyttämään kohtuuttomasti voimavaroja vain itseni kannatteluun. Menen lähes minne tahansa maailmassa, ihonvärini asettaa minut alttiiksi ja tiettyyn rooliin. Osaksi historiaa, josta me suomalaisina mieluusti pitäisimme itsemme irrallaan.

Jani Toivola lapsensa kanssa
Jani Toivola lapsensa kanssa Kuva: Jani Toivola Docventures

Pian 7 vuotta täyttävä tyttäreni aloitti juuri koulun. Käännekohta on ollut valtava meille molemmille. Syntymän jälkeen ehkä mullistavin.

Vanhempana olen jälleen haavoittuvuuden ytimessä. Sen tosiasian äärellä, että en voi suojata lastani kaikelta. Uusi avarampi maailma odottaa. Tila, jossa hänelle syntyy uusia kokemuksia irrallaan minusta. Arki, jossa hänen täytyy tehdä uudenlaisia valintoja. Puntaroida oman ja muiden tahtojen välillä. Uusia sääntöjä, oletuksia ja valta-asetelmia.

Toivon, ettei hänen tarvitsisi kantaa mukanaan pelkoa tai häpeää siitä, mitä hän on. Toivon, että hän näkisi itsensä kauniina ja ansaitsevana ja osallisena. Että hänellä olisi pääsy ja oikeus omaan historiaansa ja juuriinsa kaikissa sen sävyissä. Että siitä osattaisiin ja uskallettaisiin puhua. Että hän saisi määrittyä itsensä ja omien tarpeidensa kautta ja osaisi tarjota saman sallivan alustan myös kaikille kohtaamilleen ihmisille.

Näen vastaantulijoiden kasvoissa ylivallan ja sen tuoman huolettomuuden. Koskemattomuuden harhan, jossa voi irrottaa itsensä toisen kokemasta kivusta ja vääryydestä. Ajatuksen, että maailma on kohtaava ja riittävän hyvä, koska se on sitä itselle.

Toivon myös, ettei vihani tai pettymykseni tarttuisi häneen. Juuri nyt näen ympärilläni niin paljon sitä, mikä tukahdutti ja sumensi kaikkia näitä vuosia. Tämä aika ja sen tärkeä liikehdintä on nostanut myös haavat esiin. Näen vastaantulijoiden kasvoissa ylivallan ja sen tuoman huolettomuuden. Koskemattomuuden harhan, jossa voi irrottaa itsensä toisen kokemasta kivusta ja vääryydestä. Ajatuksen, että maailma on kohtaava ja riittävän hyvä, koska se on sitä itselle.

Minun on kohdattava itsessäni kytevä viha. Päästettävä irti. Meidän molempien vuoksi.

Moni on myös ottanut kantaa, ryhtynyt toimeen ja tullut rinnalle. Ensin se ärsytti. Tulette liian myöhään. En luota. Sitten jokin läpäisi pettymyksen ja tuli itku. Kaikki tuntui ensimmäistä kertaa jaetulta.

Ymmärsin, että minulla ruskeana ihmisenä on tarve myös sille, että voisimme surra yhdessä. Ehkä nousisimme kaikki sen jälkeen ylös muuttuneina. Ehkä jaettu kokemus kantaisi myös konkreettisiin toimiin ja uusiin valintoihin.

Tavallaan jokainen on yhtä paljon syyllinen ja syytön. Kukaan meistä ei ole valinnut sitä, millaiseen maailmaan me olemme syntyneet tai mille puolelle valtasuhteita meidät on lähtökohtaisesti asetettu. Olemme kasvaneet yhteiskuntaan, joka on opettanut meille tietynlaisen maailmankuvan ja elämänjärjestyksen. On paljon tietoa, joka jäi jakamatta ja näkökulmia jotka jätettiin pimentoon.

Ratkaisevaa on se, mitä teemme nyt, kun vanha murtuu ja uusi nousee esiin. Kun meillä on enemmän tietoa ja ymmärrystä. Jäljelle jää vain päätös toimia. Jokaisella meistä on mahdollisuus tehdä jotain. Haastaa omaa perhettä, lähipiiriä, koulua tai työpaikkaa. Vaatia enemmän kaikilta valtaapitäviltä. Olla aktiivisia toimijoita hyväntahtoisuuden sijaan.

Suomessa järjestetyn Black Lives Matter -mielenosoituksen jälkeen sain puhelun ystävältäni. Hän kertoi tajunneensa, että oli valkoisena ihmisenä pystynyt aiemmin ohittamaan lähes kaiken rasismiin ja ihonväriin liittyvän. Nyt hän näki yhtäkkiä oman roolinsa kaikkialla.

Hän oli tullut tietoiseksi siitä vallasta ja etuoikeudesta, jota pelkkä ihonväri oli hänelle tuonut.

Jokaisella meistä on mahdollisuus tehdä jotain. Haastaa omaa perhettä, lähipiiriä, koulua tai työpaikkaa. Vaatia enemmän kaikilta valtaapitäviltä. Olla aktiivisia toimijoita hyväntahtoisuuden sijaan.

Ensimmäisenä tekonaan hän soitti viidelle tuttavalleen, joilla näki olevan vaikutusvaltaa luoda isompaa muutosta. Hän olisi voinut säästää puhelut hetkeen, kun olisi tarvinnut palvelusta omiin tarpeisiinsa, mutta hän päättikin käyttää ”kilauta kaverille” -korttinsa yhteisen muutoksen luomiseen.

Muutos ei ole toisissa tai toisaalla, tai seuraavissa sukupolvissa. Ongelmat eivät ole etäällä tai toisen harteilla vaan yhteinen taakka. Jokaisella on rooli. Mahdollisuus muuttua ja olla osa muutosta. Pohjimmiltaan kyse ei ole siitä, kuka teki ja mitä ja kenelle, vaan mitä jokainen meistä tekee tästä eteenpäin.

Tyttäreni seisoo kadunkulmassa ja katsoo edessämme hahmottuvaa koulua. Minä katson häntä. Suuri ja pieni samassa ihmisessä. Vielä yksi suojatie ja ollaan perillä. Hän ottaa minua kädestä. Toteaa, että käteni on hikinen, mutta se ei haittaa, koska meillä on sama hiki. Hän haluaa, että saatan hänet koulun pihaan. Huomenna hän aikoo ehkä mennä ilman minua. Kuiskaan hiljaa mielessäni, hän ei ole enää ainoa. Tämä on hänen tarinansa, eikä ole mitään sääntöjä.

Rakenteet eivät kuitenkaan ole vielä murtuneet. Kenelle SINÄ soittaisit juuri tänään?

Jani Toivola

Docventuresin syyskausi alkaa tiistaina 8.9. Black Lives Matter -teemalla Yle Areenassa ja Yle TV2:ssa klo 21. Tiistain dokkarina nähdään Whose Streets?, joka seuraa Fergusonissa 2014 syttyneitä mellakoita ja niiden seurauksia aivan tapahtumien ytimestä – sensuroimatta ja pähkinänkuoressa. Chat on auki tiistaina koko lähetyksen ajan. Tule keskustelemaan aiheesta kanssamme! Chatin ja kaiken muun tarpeellisen tiedon löydät tiistaina osoitteesta yle.fi/docventures!

Uusimmat sisällöt - Docventures