Hyppää pääsisältöön

UFO-vierailu Pielisjärvellä 1940-luvun lopulla jollei sitten vasta 1950-luvun alkupuolella

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Näkymä Kajon sivusta, katsoen. Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

UFO-vierailu Pielisjärvellä 1940-luvun lopulla jollei sitten vasta 1950-luvun alkupuolella

Ei näyttänyt Koli juuri Pärnävaaraa suuremmalta, kun yhtäkkiä, aivan tyhjästä ja äänettömästi valtavan avaruusaluksen varjo vilahti vaaran rinteitä pitkin ja heitti kesähellettä huojentavan hunnun Pielisen ja Vuonislahden ylle.

Varjo kiskaisi perässään kirkkaita ja sinisiä salamoita välähtelevän, jättimäisen leveän mutta leveyteensä nähden matalahkon lentävän metallikiekon Ukko-Kolin yläpuolelle, sadan tai parinsadan metrin korkeuteen.

Kuului tanteretta täräyttävä ronksahdus, ja kumahtava kaiku, kun aluksessa nähtävästi vedettiin käsijarru päälle.

Ukko-Kolilla vastaanottokomitea säikähtyi ravintolasta ulos, naisväki siinä juostessaan vielä tarkistaen toinen toiseltaan, että sukkien saumat olivat suorassa ja että tukka, ja osalla kansallispuvun hilkka, oli hyvin.

Nyt seistiin jo parkkipaikalla vieri vieressä, nenät taivasta kohti.

”Aivan kuin kärpäsenä tuijottaisit pyöreää kärpäslätkää, juuri ennen kuin..” ajatteli joku.

Ensimmäiseksi transsista havahtui kyläkoulun opettaja, joka hääräsi kuorolaiset yhteen, nosti kätensä aloituksen merkiksi ja niin kajahti ilmoille laulu:

”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,
jo Karjalan koivikot tuuhettuu.
Käki kukkuu siellä, ja kevät on,
vie sinne mun kaihoni pohjaton.”

”Mä tunnen vaaras ja vuoristovyös
ja kaskien sauhut ja uinuvat yös,
ja synkkäin metsies aarniopuut,
ja siintävät salmes ja vuonojes suut.

”Siell usein matkani määrätöin
läpi metsien kulki ja näreikköin.
Minä seisoin vaaroilla paljain päin,
missä Karjalan kauniin eessäin näin.”

Neljäs säkeistö ei päässyt vielä alkamaan, kun avaruusalus alkoi humista sähköisellä äänellä, ja sitten, kuin tuhannesta kurkusta ja sadasta urkuharmoonista, aluksesta kajahti:

”Tai läksin kyliin urhojen luo,
miss’ jylhillä vaaroilla asui nuo.
Näin miehet kunnon ja hilpeän työn
ja näin miss’ sykkii Karjalan syän.”

Säikähdyksestä sydänalaansa pidellen kansakoulunopettaja veti henkeä muutaman kerran, ja yllytti sitten joukon säälittävän pienenkuuloisiin, mutta täydestä sydämestä annettuihin aploideihin.

Avaruusaluksesta kuului jonkinlainen hyrisevä ”kuittaus”. Sitten sen pohjaan ilmestyi valorengas, jonka keskeltä metalli jotenkin syöpyi pois.

”Varokaa päätä!” kailotti metallinen ääni taivaista, ja saman tien aluksesta heitettiin jotain alas.

Narutikkaat, joissa oli pulikoita askelmina.

Joka on laskeutunut narutikkaita pienessäkään tuulessa, tai ylipäätään, tietää, ettei niitä laskeutuessaan näytä vakaalta eikä arvokkaalta.

Niinpä, kun avaruusaluksesta läksi laskeutumaan ensin yksi, sitten toinen lyhyt ja leveä hahmo, välillä osuen jalallaan harhaan, välillä roikkuen takapuoli pitkällä neuvotonna, pientenkin tuulenpuuskien riepoteltavana, vastaanottokomitean väki välillä huudahti säikähdyksestä ”Se tippuu!”, välillä koetteli pidätellä nauruaan, olkapäät hytkyen, vesi silmissä.

Se oli raskasta katsottavaa: kahden humanoidin telkkuaminen narutikkaita alas kesti melkein tunnin.

Mutta lopulta vastaanottokomitean edessä seisoi kaksi hahmoa; noin metrin korkuisia, ja ainakin yhtä leveitä.

”Hiessä ovat, tuokaa kaljaa” sanoi opettaja.

Komennosta kehkeytyi ristiriita vastaanottokomitealaisille: kukaan ei olisi halunnut olla hetkeäkään poissa ihmeellisten vieraiden luota, ja toisaalta olisi suuri kunnia kertoa, että oli tarjonnut kaljaa avaruusvieraille.

Lopulta opettaja läksi itse ja palasi kahden lentokonealumiinista sotapuhdetöinä tehdyn kaljatuopin kanssa. Niissä oli ihanaa, kylmää kotikaljaa.

”Tehkää hyvin!” sanoi opettaja, ja tarjosi kummallekin humanoidille tuopin. ”Tervetuloa Pohjois-Karjalaan, tänne Maapallon Suomeen. Nyt on kesä.”

Vieraat nyökkäsivät ja maistoivat juomaa ensin varovasti, sitten jo juoden niin täyttä kurkkua, että kaljaa tippui hopeanväriselle avaruuspuvulle, jossa oli kaulan, kyynärpäiden ja polvien kohdalla pulleat, rengasmaiset vahvikkeet.

”Minä luulin että humanoidit ovat pitkiä ja laihoja” höläytti eräs kuorolaisista.

Opettaja ärähti ”Ole nyt siinä!”, mutta enemmän naista muistuttava humanoidi elehti rauhoittavasti, vilkaisi sitten hiukan miehennäköistä toveriaan, ja sanoi

”Laihoja oltiinkin. Mutta eräällä karkasi mopo käsistä jarrutuksen kanssa -”

”Nokun tuli tuo Koli vastaan silleen vähän äkkiä, ei mitään opasteita eikä varoituksia..”

”- Niin että sen äkkijarrutuksen takia ollaan tällaisia, tällaisia niinku - "

”Persjalkaisia?” ehdotti humanoidien muodosta kysellyt kuorolainen.

Humanoidit nauroivat.

”Vie sinä nämä keittiöön ja kiitä lainasta” opettaja sanoi vähän tuohduksissaan kuorolaiselle, ja työnsi humanoidien tyhjentämät kaljatuopit tälle käsiin.

”Kiitoksia tervetulotoivotuksesta!” sanoi naishumanoidi. ”Meillä oli teille tuliaisiakin, mutta kun jouduimme käyttämään narutikkaita -”

”Kerta valokiilahissi ei toiminut” puolusteli mieshumanoidi.

”Kun eräät eivät luo käyttöohjeita -”

”Joita oli kymmeniä sivuja!”

”Ja aikaahan oli vain puolitoista vuotta...”

Mieshumanidi katseli maahan.

”Niin oli pakko jättä tuliaiset avaruuslaivaan” selitti naishumanoidi.

”Tänne tulemisenne oli tärkein ja paras lahja!” opettaja vähätteli ongelmaa.

”Mutta tuliaiset ulkoavaruudesta olisi kyllä ollut jymyjuttu!” huusi tuopinviejäkuorolainen kauempaa. Mutta opettajan vihaisesta mulkaisusta hän äkkiä koetti paikkailla puheitaan: ”Vaan eipä se haittaa, että tuli kirvelevän karvas pettymys kaikille meille, siitä, että sieltä asti tyhjin käsin..”

”Turistivene ja Jussi jo oottaa!” huikkasi kyytiä järjestänyt kyläläinen pihan toiselta puolelta, ja opettaja huokasi helpotuksesta.

Lähdettiin liikkeelle.

Tepastelu alas laivarantaan antoi reilusti aikaa jutustelulle ja ”kuulumisten” vaihtamiselle.

Humanoidivieraat olivat ottaneet yhteyttä juuri opettajaan sen tähden, että ne halusivat tutustua erityisesti Vuonislahden kylään maapallolla.

Koli oli hyvä maamerkki osumiselle suurin piirtein oikeaan kohtaan Pielisjärveä, ja Kolilta Vuonislahdeen oli vesitse vain seitsemisen kilometriä.

Vuonislahden ohella vieraita kiinnostivat muutkin maalaiskylät ja elämänmeno niissä.

Laivarannassa oli matkustaja-alus, ja sen kannella vastassa mies, joka ojensi vieraille kätensä ja sanoi: ”Tolkki.”

Mieshumanoidi ojensi omansa, ja sanoi ”Kiitos vain, mutta me osataan kyllä Suomea aika hyvin jo.”

Naishumanoidi suhahti jotain vieraalla kielellä, mutta sanoi sitten kohteliaisuuden vuoksi Suomeksi: ”Tolkki, ei tulkki. Se on Kapteeni.”

”Jussi vaan.” kapteeni sanoi, sanoi rennosti, kätellen laivaan tulijat.

Laivamatkalla otettiin kuvia puolin ja toisin. Ensin yhteiskuvien ottaminen oli hankalaa pituuseron takia, mutta kohta huomattiin, että humanoidit olivat hyvää vauhtia pitenemässä kohti alkuperäistä pituuttaan.

Joku kuorolainen olisi halunnut, että vierailun aikana turisteille näytetään Vuonislahden ohella vielä ainakin Pirunkirkon luolasto, mutta muiden mielestä oli turhuutta haaskata aikaa ”tyhjää täynnä olevan näyttämiseen” ja että ”se on kaikin puolin jumalaton paikka”.

Vuonislahdessa oli pieni linja-auto vastassa. Siihen änkeytymään kaikki.

Koulun pihalle ajettiin. Iso väkijoukko teki linjurille tilaa, tervehti tulijoita aplodein ja hurraa-huudoin. Ja kirkassilmäiset kansakoululaiset kajauttivat Karjalaisten laulun.

Viereisellä niityllä odotti suuri, katettu teltta: siellä tarjona karjalanpaistia, piirakoita, munavoita, sultsinoita.

Kahvia!

Mustikkamaitoa ja -piirakkaa. Ja mansikka-.

Kokkelipiimän juomisesta piti ottaa monta valokuvaa.

Kanteleensoittoesitys oli, ja kumpikin vieras sai tuohikontin, johon tuli pikku kantele, tuohitöitä, koulukkaiden pieniä veisto- ja ompeluaskarteluja ja tietenkin piirakoita evääksi!

Tuli juhlapuheen aika.

Opettaja kertoi Vuonislahden ja koko Pielisjärven kylien ja koulutoimen historiasta. Hän myös esitti joitakin rainakuvia. Teltta oli rainojen kannalta harmillisen valoisa: aurinko pistoi valkoisiin teltanseiniin niin että silmiä kirveli.

”Näkyykö hyvin sinne perälle?” kysyi opettaja.

”Ei näy yhtään.”

”No koetetaan pärjätä...”

Vieraita ihmetytti, että näinkin syrjäseudulla nököttävässä kylässä oli neljä kauppaa, pappila, terveystalo. Laivarannassa turistit solkottivat monia kieliä.

Oli koulua, urheilukenttää, tiilitehdasta, pientilaa ja vähän isompaakin aina välillä.

Oli rautatieasemaa, seurojentaloa ja harrastajaa vaikka minkämoista.

Silti elämänmenossa oli aikaa rupattelullekin, naapurin auttamiselle, kalastelulle.

Opettajan - ja monen muun pitämän puheen jälkeen juotiin vielä toiset kahvit. Sitten oli vieraiden kiitospuheen vuoro. Sen piti naishumanoidi.

”Hyvät Kolin, Vuonislahden ja muun Pielisjärven ihmiset!

”Alustavissa yhteydenotoissa muutamat edustajistanne epäilivät, onko Maassa mitään sellaista, mistä aurinkokunnan ulkopuoliset vieraat voisivat ottaa mallia.

”Oma planeettamme on maata isompi, mutta väkimäärä on kokoon nähden samaa luokkaa. Mutta suuri ero on siinä, että meidän maastamme on vain pienen pieni osa asutettu: kaikki väki on ahtautunut muutamaan suurimpaan kaupunkiin.

”Pienissä kylissä, joita vielä on, ei ole kouluja lainkaan. Ei kauppaa tai postia, lääkäristä puhumattakaan.

”Tällaiselle kylälle yhteydet muuhun maahan ja maailmaan ovat elintärkeitä - mutta meillä ne puuttuvat kokonaan. Kylissä ei ole rautatieasemaa, eikä sinne mene mikään yhteinen kulkuneuvo.

”Valtio on jättänyt kylät kuolemaan.”

Vuonislahtelaiset kohahtivat ja puistelivat päätään epäuskoisina.

Mieshumanoidi jatkoi nyt puhetta.

”Samaan aikaan tiivis väentungos aiheuttaa monenlaista vahinkoa suurkaupunkien asukeissa. Rikollisuus alkaa rehottaa. Jopa kouluissa on väkivaltaa. Ja ympäristö on monessa paikassa ihan paskana -.”

Naishumanoidi suhahti jotain kollegansa korvaan.

”Tais siis on ..pa-pahasti pilalla ympäristö. Sökönä aivan.

”Oli meille onnenpotku päästä tutustumaan Vuonislahteen, ja arvoisien juhlassa puhuneiden kautta muihin Pielisjärven ja muun Suomen kyliin, joissa elinvoimaisuus vain lisääntyy ja lisääntyy.

"Emme osaa edes kuvitella, kuinka täydelliseksi elämä kehittyykään teillä täällä Vuonislahdella, sanotaan vaikka viidenkymmenen tai seitsemänkymmenen vuoden kuluttua!”

Humanoidien puheelle taputettiin vuolaasti.

Sittem vielä maisteltiin marjahilloja, ja sen jälkeen koitti paluu Ukko-Kolille avaruuslaisten aluksen ”ankkuripaikalle”.

Humanoidit olivat juhlan aikana pidentyneet täyteen mittaansa, lähes kolmemetrisiksi laiheliineiksi.

Perusteellisten halausten jälkeen humanoidit heittivät tuohikontit selkäänsä, uilauttivat kaulaansa ripustetuilla tuohitorvilla vähän säälittäväksi jäävän lähtöfanfaarin, ja ryhtyivät pitkine raajoinen ripeästi kapuamaan narutikasta ylös.

”Hei - ” huusi silloin vieraille jo tutuksi tullut kuorolainen.

”Mitä tuliaisia teillä oli matkassa? Joita ei saatu, vaan tuli pettymys?”

Opettaja peitti silmänsä kämmenellä ja toivoi etteivät humanoidit kuulisi kysymystä.

Mutta naishumanoidi huikkasi vastauksen.

”Pelkkiä pilailutarvikkeita. Lasten rihkamaa. Ei tarvitse harmitella että jäivät mokomat saamatta; kollegani niitä teille keräili, lapsellisuuksissaan.”

Opettaja koetti sysiä kuorolaista syrjemmälle ja vaikenemaan jo, mutta tämä tivasi vielä:

”Millaisia pilailutarvikkeita?” hän huusi.

”Millaisia pilailutarvikkeita?” kysyi naishumanoidi toveriltaan, ja tämä huusi alas:

”Näkymättömyysviittoja ja näkymättömyystelttoja. Röntgenlaseja joilla näkee vaatteiden ja seinien läpi. Pikku rasioita, joilla voi tehdä vaikka timanteista kopioita, jotka ovat aitoja mutta parin viikon perästä haihtuvat höyrynä ilmaan. Mukeja jotka muuttavat vettä viinaksi. Monistajia, jolla voi tehdä itsestään kopion jos ei huvita mennä kouluun tai työhön. Kaikkea sellaista ..rihkamaa.”

”Nehän ei tietenkään oikeasti toimi” huusi opettaja humanoideille, jotka olivat nyt kuulomatkan äärirajoilla.

”Miten niin, tietenkin ne toimivat. Eihän niissä olisi muuten mitään järkeä!” huusi humanoidi takaisin.

Opettaja rykäisi ja kailotti, punastellen: ”Ehkä voisitte vain tiputtaa niitä sieltä tänne, viskatkaa ne tuonne kanervikkoon niin pysyvät ehjinä.”

Mutta eivät kuulleet enää humanoidit, vaan katosivat avaruusaluksen oviaukkoon.

Narutikkaat kelautuivat perästä, oviaukosta näkyi kaksi vilkuttavaa kättä, sitten se kuplien ja sihahdellen sulautui kiinni, kuului käsijarrun irrotusronksaus ja sen kumahtava kaiku aluksen sisältä.

Ja kiireesti vilahtaen ufoalus katosi Kolin maisemista, jättäen Pielisen aallot kimaltelemaan keskenään, ja Ukko-Kolin laella kiivaasti hattujaan ja huivejaan humanoideille heilutelleen saattajaväen kovin monenlaisten tunteiden valtaan.

* * *

Keskustelu sulkeutuu 6.10.2020.
Keskustele

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat

  • Ajatuksilla iloa elämään

    Flamingot onkin kai valkoisia. (Sei liity tähän mitenkään.)

    Ajatuksista on paljo harmia elämässä! Monesti ne tuo harmia pääähän. Ja joillekin vatsaan, esmes närästäen häntä sisältä. Mutta voi joskus olla iloakin niistä.

  • Energiatilanne kulissien takana

    Kierrätys-opettavainen kansalaiskertomus Kajolta.

    ..Valitettavasti huippukoulutetullekin ammattilaiselle, jonka vuotuinen työaika on kaksi minuuttia, palkkatulon auvo jää onnettoman pieneksi, lomarahoineenkin...

  • Luurailijat

    Omat haasteensa on siinä, jos puolet on näkymättömiä.

    Ken kurja olisi sattunut muutoshetkellä olemaan kelteisillään, hän joutuisi pysyttelemään ilkialastonna, jos mieli pysyä muiden huomaamattomissa..

  • Yhtenä hetkenä vain

    Yksinäisyys was here.

    Hiukan oli kepakko lyhyt tökkimiseen ja tutkimiseen, mutta kuivuuttaan kalahteli kivasti, kun sen sivulla kepitteli ison kiven kylkeen.

  • Kopioelämää

    Monenlaista saisi aikaan vaikka jo 150 miljardilla.

    "Ilomantsilaisbaarista poistuvien humalikkaiden ad hoc kännirallatuksistakin jouduttaisiin maksamaan tekijänoikeusmaksu"

  • Koulun hiihtopäivä (!!)

    Näin riivaa Saatana meitä, opinahjojen avulla.

    Pieni hiihtäjäparka uursi latua niin syvällä monimetrisessä hangessa, ettei sieltä hanki-urasta illalla hiihtäessään nähnyt kuin noin 2° kapean viirun tähtitaivasta, jos pipo silmillä edes jaksoi yrittää katsoa lumisesta ”ojastaan” ylös kuin Oscar Wilde.

  • Pieniä lämmön pilkahduksia

    Itsen varhaiskasvattumismuistelua, vaatimattomin annein.

    Koska noihin aikoihin ei ollut tietokoneita, nettiä, eikä paljon mitään muutakaan (paitsi verot, sairausvakuutustoimisto, invaliidien kioski, perunannosto, kuolema ja poliisi), piti lapsena keksiä jotakin tekemistä, että olisi ollut jotakin tekemistä.

  • Täti

    Erinomaisesta tädistään kertoo hra Kajo.

    Jos olisi aikoinaan pidetty täteyden olympialaiset, minun kelpo tätini olisi voittanut kaikki mitalit, ja yleisöäänestyksen.