Tunnustan nyt heti alkuun nämä asiat. Olen nauranut rasistisille vitseille ja kertonut niitä itsekin. Olen ihmetellyt vierasperäisen sukunimen vaikeaa lausumista henkilölle itselleen. Olen vaihtanut kielen autopilottienglantiin kohdatessani ei-valkoisen suomalaisen ja kysynyt hänen kotipaikkaansa, kun se on tosiasiassa ollut Mikkeli. Aa, Mikkeli, so you spiik sawo then, ehheheheh, eiku siis että puhut sitten savua tuannoinniin juu, moro!
Kun sitten pitäisi keskustella rasistisista rakenteista ja rodullistettujen tai ruskeiden ihmisten – opin juuri, että kattava nykytermi on BIPOC eli black, indigenous and people of color – oikeuksista, minua alkaa jännittää. Pelkään olevani kömpelö, pelkään paljastavani tietämättömyyteni tai välinpitämättömyyteni ja kaiken harmittomalta tuntuneen mokailun epämääräisesti vesittävän jotain. En ole myöskään ihan varma, mitä minun tulisi käytännössä tehdä, jotta rasismin vastustamiseni olisi riittävää sekä omalletunnolleni että julkiselle mediapelleheijastukselleni.
Jos mikään osa minussa ei lähtökohtaisesti siedä mitään ihmisten välistä eriarvoisuuspaskaa, miksi sitten jään usein miettimään, mitä tekisin? Miten tuomitsen sellaisen, mitä en itse näe, ajattele tai mikä ei kosketa arkirutiinejani millään tavalla? Voinko luottaa ihonvärinsä johdosta eriarvoisuutta kohtaavien ihmisten sanaan? Mistä löytyisi salaa luettavaksi antirasismi for dummies?
Mitä sitten jos olisin ruskea?
En voisi välttää arkirasistisia tilanteita tuskin yhtenäkään elämäni päivänä, vaan niitä hierottaisiin naamalleni alati. Ruskeana eläminen olisi minulle – näin semivainoharhaisuuteen taipuvana jantterina – vuorenvarmasti jatkuvaa epäilystä muiden ihmisten hyvistä tai huonoista tarkoitusperistä.
Myös hyväntahtoinen haavallepuhaltaminen tuntuisi erilaiselta ruskealla ihollani – älä Riku välitä, kyllä se siitä, onneksi Suomessa ei ollut kuitenkaan orjuutta. En tosin nytkään lohdutu vähättelystä, päinvastoin, joskus se saa minut raivon partaalle.
Mitä sitten jos olisin ruskea? En voisi välttää arkirasistisia tilanteita tuskin yhtenäkään elämäni päivänä, vaan niitä hierottaisiin naamalleni alati.
Ruskeana minun luultavasti oletettaisiin olevan jonkinasteinen aktivisti ja tolkunsivistäjä asioissa, joista en välttämättä yksilönä haluaisi puhua sanaakaan. Varmaan montaa muutakin asiaa minusta ruskeana oletettaisiin – tanssitaidoista seksuaalisuuteen tai urheilullisuuteen, negatiivisemmista olettamuksista puhumattakaan.
En usko, että olisin ruskea Madventures-Riku, koska silloin kun aloitimme Tunnan kanssa, ei Suomen televisioruuduissa ollut ruskeita ihmisiä tekemässä matkailuohjelmia tai juuri mitään muitakaan ohjelmia. Entäpä sotilasurani, olisikohan ruskeus edistänyt opintojani kadettikoulussa? Vaikeaselkoinen sukunimi intin rankingissa, uhka vai mahdollisuus?
Tai olisinko päässyt rikostoimittajana tilanteisiin, joihin pääsin, kuten vaikkapa Ala-Tikkurilan Shellille lääkelaukkua löytämään?
Jos olisin ruskea Riku, olisin ollut ainoa lähes kaikkialla, missä olen työskennellyt. Ei siis ole vaikeaa päätellä, että urapolkuni olisi voinut poiketa jo pelkästään esikuvien puutteesta.
En muuten kansainvälisimmässä mahdollisessa duunipaikassanikaan, Helsingin satamassa, aikoinaan työskennellessäni tavannut yhtään ruskeaa satamaduunaria. Ainoat ulkomaalaiset kollegani olivat kaksi espanjalaista jäbää, Miguel ja Jimmy. Malmin Prisman hevi-osastolla tai koko talossa ei ollut ruskeita kollegoja 1990-luvulla.
Jos olisin ruskea Riku, olisin ollut ainoa lähes kaikkialla, missä olen työskennellyt. Ei siis ole vaikeaa päätellä, että urapolkuni olisi voinut poiketa jo pelkästään esikuvien puutteesta.
Tässä kohtaa tapahtuu suonikkaan ja punaisen otsalohkoni pullistuminen.
Minä nimittäin pystyn helposti valikoimaan ja välttämään tilanteita, joissa joudun epämukavuusalueelleni rasismin suhteen. Ihonvärini on sellainen porsaanvaalea, helposti laikkuuntuva, eikä se tunge keskusteluihini muuten kuin auringossa palaessani tai darranpunaisuuttani selitellessäni. Syntymäasuni ja tavallinen torpparisukunimeni eivät aiheuta yhtään ainoaa lisäkysymystä saati vitsiä muiden päässä, eivätkä ne vaikuta uraani tai elämääni. Olen vastaantulijalle täysin neutraali olento.
Jopa tämä apatiani ja epätietoisuuteni ja huolettomuuteni on osa näitä rasismin rakenteita ja eriarvoisuuden selvä merkki. Antirasismi on kaltaiselleni ihan oma valinta.
Koska olen valkoinen Docventures-Riku, saan miettiä kaikessa rauhassa suhtautumistani rasismiin jopa tässä Ylen nettisivulla, julkisimmassa mahdollisessa paikassa. Ajatuksilleni annetaan tällainenkin tila. Ja tässä sitten tunnustan rasistista puhetapaa ylläpitävän lastenleikin “kuka pelkää mustaa miestä” sijaan pelkääväni ruskeaa aktivistityttöä, joka mielikuvissani vaatii jo pelkällä olemassaolollaan minulta reaktiota ja saattaa valistaa minua jostain sellaisesta, mitä en jaksaisi ajatella saati haluaisi olevan olemassakaan.
Ihonvärini on sellainen porsaanvaalea, helposti laikkuuntuva, eikä se tunge keskusteluihini muuten kuin auringossa palaessani tai darranpunaisuuttani selitellessäni. Syntymäasuni ja tavallinen torpparisukunimeni eivät aiheuta yhtään ainoaa lisäkysymystä saati vitsiä muiden päässä, eivätkä ne vaikuta uraani tai elämääni.
Mitä syrjivään tai stereotyypittelevään käytökseeni tulee: en ole ylpeä tekemistäni virheistä tai tekemättä jättämisistäni ja teen kaikkeni, että ne kitkeytyisivät minusta. En odota keneltäkään anteeksiantoa, enkä aio sitä pyydellä sieltä täältä.
En odota, että ruskeat ihmiset olisivat rohkeita, rakentavia ja tarjoaisivat minulle vastauksia tähän asiaan. Toki toivon sitä, mutta ymmärrän, että tuo kaikki on minulle valkoiselle tolkulle antirasistille paljon helpompaa kuin heille.
Suomessa on rasismia. Minussa on rasismia. Ja sillä sipuli. En kuitenkaan usko, että Suomessa on miljoonia rasisteja. Kaltaisiani, jotka haluavat tehdä oikein, mutta eivät ole ihan varmoja, mitä se tarkoittaa eri tilanteissa, onkin sitten varmaan lähemmäs se 5,5 miljoonaa.
Olisipa kerrassaan hienoa vain yksinkertaisesti päättää, että me miljoonat vain uskoisimme ja kuuntelisimme ihmisiä, jotka nostavat yhteiskuntamme rasismin esiin. Entä jos pysyisimme lujina, emmekä vähättelisi sitä emmekä syyllistyisi siitä, vaan ratkaisisimme ja korjaisimme virheitä aina, kun niitä ilmaantuu. Rakenteita ja tapoja voidaan aina muuttaa ja korjata. Asiat voidaan ottaa asioina. Ajat aikoina. Yksi vanhentunut ajattelematon läppä, patsas, asenne, tilanne kerrallaan.
Suomessa on rasismia. Minussa on rasismia. Ja sillä sipuli. En kuitenkaan usko, että Suomessa on miljoonia rasisteja. Kaltaisiani, jotka haluavat tehdä oikein, mutta eivät ole ihan varmoja, mitä se tarkoittaa eri tilanteissa, onkin sitten varmaan lähemmäs se 5,5 miljoonaa.
Ehkä voisimme koettaa myös ymmärtää omien miljoonien esikuviemme kautta, mitä niiden puuttuminen, puutteellinen representaatio ja sen korjaaminen muille täällä tarkoittaa. Työpaikoilla, mediassa ja vallassa pitäisi ehkä alkaa näkyä paremmin peilikuva tästä yhteiskunnasta. Lakataan haikailemasta mennyttä maailmaa tai pelkäämästä tulevaa ja katsotaan realisteina vain nykyhetkeä.
Ja tämä voi olla vaikeinta, mutta tätä meidän kaikkien pitäisi ennen kaikkea jaksaa yrittää: välttäisimme kaikkia niitä reaktioita, mitkä nousevat peloistamme – ja muistaisimme myös, että jollekin toiselle sekin on vaikeampaa.
Docventures esittää 8.9 Whose Streets -dokumenttielokuvan Yhdysvaltoja rikki repivästä rotukysymyksestä, Black Lives Matter -liikkeen synnystä ja sen tavoitteista & aktivismista. Nyt on todella hyvä hetki käydä perusteellinen keskustelu Suomessa siitä, missä me olemme oman rasismimme kanssa, mihin olemme menossa ja miten asiat saadaan kuntoon ennen kuin eriarvoistuminen alkaa värikorreloida meillä nykyistä kipeämmin tai väkivaltaisemmin.
On pirun paljon helpompaa käsitellä välinpitämättömyydestä tai ajattelemattomuudesta kumpuavia virheitä kuin luoteja syyttömän selässä.
Riku Rantala
P.S. Ja sinulle, joka avaat suusi huutaksesi, että Suomessa on paljon muitakin ongelmia kuin rasismi, niin totta on, hyvä huomio, mutta otetaan yksi asia kerrallaan, olut kerrallaan? Muuten mistään ei tule lasta eikä paskaa.
Katso Whose Streets? -leffa tästä ja tule viettämään kauden ensimmäistä Docventures-leffailtaa kanssamme tiistaina 8.9. klo 21 alkaen. Liity keskusteluun Docventuresin chatissa. Kaikki oleellinen tieto löytyy osoitteesta yle.fi/docventures.
