Depeche Modella oli upeita lauluja, mutta vasta Anton Corbijn rakensi niiden ympärille kokonaisen maailman. Konserttielokuva Devotional ja fanidokumentti Spirits in the Forest näyttävät maailman suurimman kulttibändin uransa huipulla ja vaihtoehtoisen popin vanhempina valtiomiehinä.
Valon, varjon ja värin voimasta kirjoittaa Antti Lähde.
1990-luvulla levisi Tampereen kaduilla varmana tieto, että kaupungissa myytäisiin asukaslukuun suhteutettuna enemmän Depeche Moden levyjä kuin missään muualla maailmassa. (Muistan lukeneeni väitteen myös City-lehden sivuilta, joten sen on oltava totta.)
Olennaista on, että väite oli sataprosenttisesti uskottava. Viikonlopusta, tai siis, vuodesta toiseen brittiyhtyeen synkkä ja synteettinen pop soi kaupungin yökerhoissa, tanssittaen yhtä lailla rockhenkisessä Doriksessa kuin popparien kantapaikassa Yo-talolla.
Dj:n näkökulmasta ”Soita Deppareita” ei ollut niinkään pyyntö kuin käsky. Mutta sitä noudatti mielellään, sillä Depeche Mode kelpasi kaikille ja sopi joka väliin, kuin sinappi.
Elettiin vielä musiikillisten heimosotien aikaa. Mutta Enjoy the Silencen, Never Let Me Down Againin tai Personal Jesusin soidessa saattoi olla varma, että peilipallon alla nytkyivät sulassa sovussa niin popparit, rockarit, hevarit, gootit, teknotyypit kuin indiejengikin.
Maailman suurin kulttibändi
Elokuvaohjaaja, valokuvataiteilija Anton Corbijn on kutsunut Depeche Modea ”maailman suurimmaksi kulttibändiksi”.
Paradoksi, mutta uskon.
Vaikka Depeche Mode on paistatellut listaykkösenä rapakon molemmin puolin, aateloitu Rock and Roll Hall of Fameen ja myynyt maailmanlaajuisesti yli 100 miljoonaa albumia, ei se koskaan ole noussut samanlaiseen tunnettuuteen kuin vaikkapa aikalaisensa U2, Bon Jovi tai Duran Duran.
Kaikesta menestyksestään huolimatta yhtye on säilyttänyt asemansa altavastaajana, jonkinlaiseen marginaaliin kätkettynä aarteena, jonka ihminen, jos lykästää, saattaa jossain elämänsä vaiheessa löytää.
Mukana sydänsuruissa, synnytyksissä, syöpähoidoissa
Anton Corbijnin dokumenttielokuva Spirits in the Forest (2019) kertoo kuudesta Depeche Mode -fanista valmistautumassa yhtyeen toistaiseksi viimeisen maailmankiertueen päätöskonserttiin Berliinin Waldbühnessä (25.7.2018).
Kuusikosta Indra on kotoisin Mongoliasta, Cristian Romaniasta, Carine Ranskasta, Dicken Kolumbiasta, Daniel Brasiliasta ja Liz Yhdysvalloista.
Ikähaitari venyy kahdestakymmenestä noin viiteenkymmeneen, on lapsettomia ja lapsellisia. Äkkiä ajatellen näitä ihmisiä ei yhdistä oikein mikään – paitsi intohimon kohde.
Pian kaava alkaa kuitenkin hahmottua: Carine sairasti masennusta seitsemän vuotta ja aloitti toivuttuaan uuden elämän kaupungissa, jossa ei tuntenut ketään. Daniel eli kaksoiselämää tietäen, ettei homoseksuaalina voisi koskaan täyttää odotuksia, jotka vanhemmat olivat hänelle asettaneet. Dicken ikävoi lapsiaan, jotka elävät avioeron jälkeen tuhansien kilometrien päässä toisella mantereella. Indra haaveilee kosmopoliitin elämästä, mutta tietää asuvansa Ulan Batorin betonibunkkerissa isoäitinsä kanssa niin kauan kunnes tämä kuolee. Ja niin edelleen.
Kaikki kuusi kertovat omalla tavallaan samaa tarinaa yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Heille juuri Depeche Moden musiikki on antanut voimaa ja auttanut eteenpäin, kulkenut rinnalla kaikissa elämäntilanteissa – sydänsuruissa, synnytyksissä, syöpähoidoissa, ajomatkoilla, vuoristovaelluksilla.
Chicagon esikaupungissa varttuneen Lizin mukaan Depeche Mode on ”paras kirkko jonka kuvitella saattaa” ja bändin fanit ”ihmisiä, jotka ovat päättäneet olla mitä he ovat ja sillä sipuli”. Mustana naisena hänen olisi kuulunut kuunnella hiphopia – ja vain hiphopia.
”Tuntuu kuin he laulaisivat juuri minulle”, kuvailee puolestaan Bogotassa asuva Dicken lauluista välittyvää henkilökohtaisuutta.
Aikamoinen klisee – mutta pitää Depeche Moden kohdalla kenties tavallista paremmin kutinsa. Yhtyeen laulut ovat teemoiltaan niin laajoja ja yleisluontoisia, että kuulijan on vaikea välttää heijastelemasta niihin omia tuntemuksiaan ja elämäntilanteitaan.
Ei mitään arjen pieniä havaintoja
Depeche Moden sanoitukset ovat pääosin kitaristi Martin Goren käsialaa. Ne voivat päällisin puolin käsitellä luottamusta (A Question of Lust), valtasuhteita (Behind the Wheel), rehellisyyttä (Policy of Truth), pakkomielteitä (It’s No Good), kommunikaatiota (Enjoy the Silence), alkoholismia (Home), luottamusta (Never Let Me Down Again), intohimoa (I Feel You), masennusta (Barrel of a Gun), suvaitsevaisuutta (Walking in My Shoes), kapitalismia (Everything Counts), vanhemmuutta (Precious) tai vain yksinkertaisesti rakkautta (Somebody), mutta yhtä lailla niitä voi tulkita toisinkin.
Goren tekstit ovat merkityksiltään harvoin kiveen hakattuja. Vertauskuvat ovat yleensä abstrakteja, tulkinnanvaraisia. ”Arjen pienet havainnot” eivät Goren työkalupakkiin kuulu.
Samalla lavealla ja tummanpuhuvalla pensselillä on maalattu myös yhtyeen synteettinen pop. Dokumentin faneista kaksi kertoo rakastuneensa Depeche Modeen jo ennen kuin ymmärsi englantia – mutta se ei estänyt heitä ymmärtämästä mistä yhtyeen musiikki ”kertoo”.
Kuplivasta syntikkapopista kohti synkempää ja rockimpaa
Depeche Mode syntyi Essexin Basildonissa vuonna 1980, kun Composition of Sound -nimellä puuhastelleet Vince Clarke, Andy Fletcher ja Martin Gore löysivät laulajakseen David Gahanin.
Bändi sai uralleen lentävän lähdön, kun kaksi sen esikoisalbumin Speak & Spell (1981) singleistä (New Life, Just Can’t Get Enough) nousi listahiteiksi.
Mutta sitten Clarke otti ja lähti. Sota ei tietenkään yhtä syntetisaattorimuusikkoa kaipaa, mutta hankalaksi tilanteen teki, että Clarke oli kirjoittanut kahta vaille kaikki yhtyeen esikoisalbumin kappaleet. (Myöhemmin hän nousi listaykköseksi Yazoon ja Erasuren jäsenenä.)
Alkoi Martin Goren aikakausi; hidas ja ei-aina-niin-vakuuttava-tai-vääjäämätön nousu yhdeksi sukupolvensa suurista lauluntekijöistä. Samalla Depeche Moden tyyli alkoi muovautua pirteästi kuplivasta syntikkapopista synkempään, fyysisempään, teollisempaan ja lopulta rockimpaan suuntaan.
Depeche Mode sai taistella maineensa puolesta. Bändi alettiin ottaa etenkin brittimediassa vakavasti oikeastaan vasta vuoden 1986 Black Celebration -albumin myötä. Ei ole pelkästään sattumaa, että yhtyeen musiikkivideoiden hovikuvaajaksi ja estetiikan vaalijaksi vakiintui tuolloin Anton Corbijn.
Hollantilainen Corbijn oli noussut maineeseen 1980-luvun alussa muun muassa Joy Divisionia ja U2:sta valokuvaamalla. Depeche Moden menestystarinassa hänen merkitystään ei voi aliarvioida: yhtyeellä oli toki musiikkinsa, mutta Corbijnin askeettinen valokuva- ja videotaide rakensi sen ympärille kokonaisen maailman – ja mustavalkoisessa minimalismissaan se maailma näytti viileämmältä kuin mikään.
(Eikä mennytkään kuin muutama vuosi, niin Corbijnin pakeilla olivat käyneet aivan kaikki maailman artistit Bryan Adamsista Metallicaan ja Johnny Cashistä Red Hot Chili Peppersiin, minkä johdosta jokainen 1990-luvun puolivälin bändikuva näyttää tismalleen samalta.)
Kaikki huipentui Devotional-kiertueeseen
Anton Corbijnin ja Depeche Moden yhteistyö – ja oikeastaan Depeche Moden koko ura – huipentui vuoden 1993 Devotional-kiertueeseen. Mestarillisen Violator-albumin (1990) seuraajaksi juuri julkaistu Songs of Faith & Devotion (1993) oli blues-, gospel-, funk- ja rocksävyineen kova pala monelle bändin elektroniseen soundiin puristisemmin suhtautuvalle, mutta juuri levyn orgaanisempi äänimaailma mahdollisti Depeche Modelle lopullisen ja pysyväksi osoittautuneen loikan stadionrockin jättiläisten joukkoon.
Albumi ja kiertue nostivat Depeche Moden supertähtien kastiin vihdoin myös Yhdysvalloissa. Etenkin laulaja Dave Gahan ”nautti” menestyksestä täysin rinnoin, kunnes päätti vuonna 1996 sydänkohtauksesta, itsemurhayrityksestä sekä yliannostuksesta selvittyään raitistua.
Anton Corbijnin ohjaaman Devotional-konserttielokuvan (1993) ja Spirits in the Forestin väliin mahtuu hämmästyttävästi reilu neljännesvuosisata. Ja vaikka yläosaton Jim Morrison -rockjumaluus onkin vaihtunut vanhemman herrasmiehen sutenööri-lookiin, ei Gahanin esiintyminen ole muuttunut paljonkaan.
Päihteitä tai ei, repertuaariin kuuluvat yhtä lailla käärmetanssit, riikinkukkoketkutukset, dervissikiepunnat kuin pyllynpyöritykset sekä aivan miten sattuu mikrofoniin kajautetut come onit, oh yeahit ja right onit.
Dave Gahanin riemastuttava pöljäily on ihastuttavassa ristiriidassa Depeche Moden musiikin melankolisen pohjavireen ja estetisoidun viileyden kanssa. Mutta se ristiriita on täysin oleellinen. Ilman sitä harhakäsitys Depeche Modesta huumorintajuttomina synkistelijöinä olisi liian lähellä totuutta.
Tarvitaan pimeyttä – ja valoa ja värejä
Devotional on yhä kaunein näkemäni konserttielokuva ja käy oppitunnista minkä tahansa esittävän taiteen tekijälle valon, varjon ja värin voimasta.
Lavalle on aseteltu haitarimaiseen muotoon seitsemän videoscreeniä. Laulajan paikka on screenien edessä, muun yhtyeen niiden yläpuolella. Katosta roikkuu neljä albumin kannesta repäistyä, rujosti kasaan pultattua metallilaattaa. Takaseinän peittää kaksi jättiscreeniä. Vähän kuin Kraftwerk, ripauksella Mad Maxia.
Tarvitaan enää pimeyttä – ja sen jälkeen valoa ja värejä. Punaista, sinistä, violettia, turkoosia, oranssia – yleensä enintään kaksi kerrallaan. Harsoa, silhuetteja, kuin unen läpi nähtyjä kuvia kynttilöistä, eläimistä, hehkulampuista, ihmiskasvoista. Kenties pari käyränokkaista ihmislintua Hieronymus Boschin maalauksesta pasteeraamaan?
Yksinkertaista, majesteettista, komposition voimaa.
Artikkelin kirjoittaja Antti Lähde sai vuonna 1993 joululahjaksi cd-soittimen ja kaksi cd-levyä, joista toinen oli Songs and Faith Devotion Live. Musavisa: Toinen cd oli oranssi ja siinä oli pyöreitä kohoumia. Mikä se oli?
Kansitaidetta 1981–2013
Depeche Moden levyjen kansia Speak & Spellistä Delta Machineen
Teemalauantai: Depeche Mode 40 vuotta
19.9. klo 21.30–0.20
Juhlistamme Depeche Moden 40-vuotista taivalta bändistä ja sen uskollisista faneista kertovalla uudella dokumenttielokuvalla Spirits in the Forest sekä upealla konserttitaltiolla vuoden 1993 Devotional-maailmankiertueelta. Molemmat on ohjannut yhtyeen luotto-ohjaaja, visualistivelho Anton Corbijn.
Depeche Mode: Spirits in the Forest
Uusi dokumenttielokuva seuraa 40 vuotta toimineen bändin Global Spirit Tour -maailmankiertueen päätöskonserttia Berliinissä sekä erityisesti kuuden uskollisen Depeche Mode -fanin elämää. Ohjaus Anton Corbijn. Ensiesitys. (Britannia 2019)
Areena 1.9. alkaen 90 vrk
Depeche Mode: Devotional
Konserttielokuva vuodelta 1993, Depeche Moden legendaariselta Devotional-maailmankiertueelta. Taltioinnin ohjasi yhtyeen luottomies ja koko maailmankiertueen visuaalisen ilmeen suunnitellut Anton Corbijn. Ensiesitys. (Devotional. A Performance Filmed by Anton Corbijn, Britannia 1993)
Areena 14.9. alkaen 60 vrk
