Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Musiikin syntymäpäiväkalenteri pääkuva

Oopperalaulaja Taru Valjakasta piti tulla viulutaiteilija – Musiikin syntymäpäiväkalenteri

Lassi Rajamaan piirros oopperalaulaja Taru Valjakasta.
Lassi Rajamaan piirros oopperalaulaja Taru Valjakasta. Lassi Rajamaan piirros oopperalaulaja Taru Valjakasta. Kuva: Lassi Rajamaa Taru Valjakka

Sopraano Taru Valjakka muistetaan erityisesti Aulis Sallisen menestysoopperoiden Ratsumiehen ja Punaisen viivan naisrooleista. Valjakkaa on pidetty arvossa varsinkin modernin musiikin esittäjänä. Syynä tähän on hänen vankka muusikon koulutuksensa, Taru Valjakasta piti tulla ensin viulutaiteilija.

Taru Valjakka oli 1970–1980-luvuilla Suomen ykkössopraano. Kun Aulis Sallinen sävelsi vuonna 1973 Savonlinnan Oopperajuhlien kilpailuun ensimmäisen oopperansa Ratsumies, oli hänellä mielessään Taru Valjakka ja tämän lyyris-dramaattinen sopraano.

Taru Valjakka Aulis Sallisen Ratsumiehen Annan roolissa Savonlinnan Oopperajuhlilla 1975.
Taru Valjakka Annan roolissa Aulis Sallisen Ratsumies-oopperan loppukohtauksessa Savonlinnan Oopperajuhlilla kesällä 1975. Taru Valjakka Aulis Sallisen Ratsumiehen Annan roolissa Savonlinnan Oopperajuhlilla 1975. Kuva: Stewe Powell / Savonlinnan Oopperajuhlat Taru Valjakka

Kun 1978 Suomen Kansallisoopperassa sai kantaesityksensä Sallisen toinen menestysooppera Punainen viiva, myös sen naispääroolin, Riikan säveltäjä omisti Tarulle.

Taru Valjakkaa on arvostettu erityisesti modernin musiikin esittäjänä. Hänen viimeinen suuri roolinsa Kansallisoopperan vakituisena solistina oli Prinsessa Paavo Heinisen oopperassa Silkkirumpu.

Keväällä 1984 kantaesityksensä saanut Silkkirumpu on teknisesti äärimmäisen haastava. Oman kertomansa mukaan Taru käytti Prinsessaa opiskellessaan poikkeuksellista menetelmää:

– Harjoitellessani kotona otin pienen tyttäreni syliini ja annoin hänen rämpyttää pianoa. Samaan aikaan yritin opetella sävelkulkua ulkoa. Orkesterinuotti oli niin sotkevaa hälyä, että lapsen rämpyttely auttoi keskittymään solistin nuottikuvaan, melodioista ei voi puhua.

Miksi Taru Valjakka oli parhaimmillaan juuri vaativien, modernien teosten parissa? Syy löytyy hänen lapsuudestaan.

Ville-setä vingutteli viuluaan

Taru Valjakan isä, director musices Oiva Kumpunen oli kuuluisan Viipurin Musiikkiopiston kasvatti. Hän oli monipuolinen musiikkimies, viritti pianot ja flyygelit, kiersi huoltamassa Suomen koulujen urkuharmoonit ja toimi vuosikymmenet Evankeliumiyhdistyksen nuorten kuoronjohtajana.

Tarun äiti puolestaan oli räiskyvä eteläpohjalainen Aili Kivirinta, jolla oli kaunis lauluääni. Kumpuset asuivat kaksiossa Tunturikadulla Helsingin Töölössä. Perheeseen syntyi neljä lasta; esikoinen Tapani vuonna 1934, kaksostytöt Taru ja Tuula syyskuun 16. päivänä 1938 ja kolme vuotta myöhemmin kuopus Terhikki.

Tarun ollessa 5-vuotias Tunturikadulle tuli kyläilemään Viljo-setä Pohjanmaalta.

– Hän oli ollut violistina yhtyeessä, joka aikoinaan soitti elokuvissa musiikkia. Ville-setä vingutteli viuluaan meillä ja minä katselin ja kuuntelin ja sanoinkin lopulta: minä tahdon viulun joululahjaksi, Taru Valjakka on muistellut myöhemmin.

Jouluna hän sai paketin, joka oli melkein yhtä suuri kuin tyttö itse. Paketista löytyi neljännesviulu.

– Isä opetti nuotit, piirsi viisiviivaisen viivaston ja lähti piirtämään nuotteja ylös ja alas alkaen a:sta. Opetus oli niin havainnollista, että opin ne nuotit siltä istumalta.

Taru Kumpunen 6 vuotta soittaa viulua isän ja veljen seurassa.
Oiva Kumpunen seuraa lastensa Tarun ja Tapanin harjoittelua. Taru Kumpunen 6 vuotta soittaa viulua isän ja veljen seurassa. Kuva: Taru Valjakan arkisto Taru Valjakka

Tuleva viulutaiteilija

Kuusivuotiaana Taru pääsi Sibelius-Akatemian alkeisluokalle Martha Nybomin viuluoppilaaksi. Isä osallistui ahkerasti tyttären viululäksyihin, ja Taru edistyi nopeasti.

– Kun isä säesti kotona pianolla, harjoittelu sujui lystisti ja näppärästi, ja se oli mielestäni erittäin hauskaa.

Isä säesti Tarun harjoittelua aina siihen saakka, kunnes tytär täytti 15 vuotta.

Kansakoulun jälkeen Taru jatkoi koulunkäyntiä Tyttönormaalilyseossa. Koulunkäynti sujui väkinäisesti, mutta viulistina koulun oppilaskonserteissa Taru sai osakseen ihailua.

Keskikoulun jälkeen hän pääsi keskittymään pelkästään musiikkiin. Taru jatkoi opintojaan Sibelius-Akatemiassa viulunsoitto pääaineenaan. Vuonna 1952 hän siirtyi Martha Nybomilta Onni Suhosen oppilaaksi.

– Minusta piti tulla konserttiviolisti.

Taru Valjakka ja isänsä Oiva Kumpunen 1950-luvulla.
Oiva Kumpunen tuki voimakkaasti tyttärensä Tarun viulunsoittoa. Taru Valjakka ja isänsä Oiva Kumpunen 1950-luvulla. Kuva: Taru Valjakan arkisto Taru Valjakka

Onni Suhosen viululuokalla

Viipurin Musiikkiopiston kasvatti ja viulunsoitonopettaja Onni Suhonen oli siirtynyt sodan jälkeen opettajaksi Sibelius-Akatemiaan. Taru oli ylpeä, että pääsi Suhoselle. Arvostetun opettajan oppilaisiin kuuluivat muun muassa sellaiset tulevaisuuden nimet kuin Ari Angervo, Okko Kamu ja Juha Kangas.

– Onni Suhosen kanssa oli hauska soittaa tunnilla, kun hän osasi viulullansa säestää oppilastaan. Hän soitti moniäänisesti säestysakordeja, joten siihen tuli yhteissoiton vaikutelma. Myöhemmin hän pitikin yhteissoittotunteja siten, että useat hänen oppilaistaan soittivat samanaikaisesti. Tällä tavalla aikoinaan muodostui Suhonen-kvartetti.

Taru pääsi myös mukaan 1954 perustettuun Helsingin Nuoriso-orkesteriin, jota johti Yhdysvalloista palannut kapellimestari Tauno Hannikainen. Nuoriso-orkesterissa soittivat muun muassa sellaiset lahjakkuudet kuin Heljä Angervo, Leif Segerstam ja Lajos Garam.

Lisäksi Taru oli mukana Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterissa, jota johti Sibeliuksen vävy, kapellimestari Jussi Jalas. Tarun pulttikaverina kakkosviulun ensimmäisessä pultissa soitti Jalaksen oma tytär Satu.

– Meillä oli Sibeliuksen toinen sinfonia ohjelmistossa, ja kuinka ollakaan, kerran kävi sillä tavalla, että stemma oli kadoksissa. Tunnustan sen nyt, että unohtaja olin minä, mutta Jussi ei tiennyt silloin, kumpi sen nuotin oli ottanut harjoitellakseen siitä ja kumpi sen oli sitten unohtanut. Kumpikaan ei tunnustanut.

Seuraavassa orkesteriharjoituksessa Tarulla ja Sadulla ei sitten ollut nuotteja.

– No eihän siinä mikään auttanut, kumpikin likka soitti stemmansa ulkoa. Kun ajattelee, että se oli kakkosviulun stemma, joka oli ulkoa opittu ja soitettu, niin olihan se aikamoinen juttu, Taru on muistellut.

Laulusta tulee kolmas sivuaine

Taru kävi Suhosella viulutunneilla, oli mukana orkestereissa ja soitti sivuaineenaan pianoa Meri Louhoksen oppilaana. Vuonna 1957 hän valitsi vielä kolmannen sivuaineen, laulun. Laulunopettajakseen hän sai Lahja Lingon, Sibelius-Akatemian rehtorin Ernst Lingon puolison.

– Muistan hyvin, kuinka vaikeata oli päästä edes kaksiviivaiseen geehen. Siinä olikin semmoinen porras. Kun se löytyi, sen jälkeen ääniala oli helppo venyttää yhä korkeammalle ja korkeammalle. Se oli suuri elämys samoin kuin resonanssipisteen löytäminen. Se oli vähän samanlaista kuin viulussa vibraton löytäminen. Tämmöisiä ahaa-elämyksiä näissä molemmissa instrumenteissa, äänessä ja lauluäänessä sekä kurkussa oli opiskelun mittaan paljon ja ne olivat hyvin imponoivia.

Taru Valjakka ja sellisti Karoly Garam Jyväskylän Kesässä 1965.
Taru Valjakka ja sellisti Karoly Garam harjoittelevat Jyväskylän Kulttuuripäivillä kesällä 1965. Taru Valjakka ja sellisti Karoly Garam Jyväskylän Kesässä 1965. Kuva: Kalle Kultala Taru Valjakka

”Ei sellaisesta mitään laulajatarta tule, joka sivuaineenaan laulua opiskelee”

Vuonna 1958 Taru kohtasi itseään viisi vuotta vanhemman biologian opettajan Risto Valjakan. Risto harrasti pianonsoittoa ja hänellä oli miellyttävä bassobaritoni. Vuoden 1960 kesäkuussa vietettiin Tarun ja Riston häitä, Taru Kumpusesta tuli Taru Valjakka.

Lahja Lingon jälkeen Taru ehti olla puoli vuotta Jolanda di Maria Petrisin lauluoppilaana, kunnes äitiysloma keskeytti laulamisen.

– Mentyäni naimisiin rupesin odottamaan tytärtäni ja jouduin kevääksi jäämään pois Jolandalta. Aikomuksenani oli kuitenkin syksyllä palata takaisin hänen oppilaakseen, mutta en enää päässyt hänelle, koska hän sanoi pitävänsä ainoastaan pääaineisia lauluoppilaita.

Tarun pääaine oli yhä viulu, ensimmäinen sivuaine piano ja vasta kolmannella sijalla oli laulu.

– Jolanda oli sitä mieltä, ettei semmoisesta mitään laulajatarta tule, joka sivuaineenaan laulua opiskelee.

Odottava äiti suorittaa viulukurssin

Keväällä 1961 odottaessaan viimeisillään esikoistytärtään Päiviä Taru suoritti Sibelius-Akatemiassa viulun IIB –tutkinnon.

– Sibelius-Akatemian pikku sali oli tässä kurssitilaisuudessa aika täynnä väkeä, ja minä olin iso kuin talo. Se kurssin suorittaminen oli kyllä hikistä puuhaa. Vähän se lautakuntakin katsoi, että tuo viimeisillään oleva nainen sahaa tuon viulunsa kanssa itsensä hengiltä. Jaksettiinhan se kuitenkin loppuun, lautakunta jaksoi, ja minä jaksoin, Taru on muistellut.

Fritz Kreislerin Allegro, Felix Mendelssohnin viulukonsertto, Henryk Wieniawskin Legenda ja César Franckin sonaatti viululle olivat Taru Valjakan vaativinta ohjelmistoa. Kurssitutkinnon jälkeen hän teki ehdottoman päätöksen, hän lopetti viulunsoiton.

– Tajusin kahden viimeisen soittovuoteni aikana, että johonkin määrään asti pystyin teknisesti kehittymään, ja siihen asteeseen olin juuttunut. Tässä juuttuneessa tilassa soitin kaksi viimeistä vuotta ja suoritin kakkoskurssin viulussa. Tajusin, ettei minusta tulisi konserttiviolistia ja etten koskaan esimerkiksi pystyisi suorittamaan diplomia viulussa.

Luovuttuaan viulutaiteilijan haaveistaan Taru toimi vielä viulunsoiton opettajana vanhassa koulussaan Tyttönormaalilyseossa ja Suomalaisessa Yhteiskoulussa, missä hänen oppilaanaan oli muun muassa tuleva kapellimestari Atso Almila.


Taru Valjakka esittää Meri Louhoksen säestämänä Seppo Nummen laulut sarjasta Vuoripaimen (Mutta kun olen vain runoniekka, Rakastunut ja Mietteliäät vainiot) ja Oskar Merikannon laulut Pai, pai paitaressu, Laulan lasta nukkumahan, Jos olet mun ja Miksi laulan. Musiikin maailmasta 6.4.1968.

Taru kiukustuu rohkaisun puutteesta

Tyttärensä syntymän jälkeen 1961 Taru jatkoi lauluopintojaan Sibelius-Akatemiassa Antti Koskisen johdolla.

– Hän ei innostanut eikä oikeastaan rohkaissutkaan. Kummallista kyllä tämä vaikutti ainakin minuun siten, että saadakseni häneltä rohkaisua ja kiitosta rupesin yrittämään enemmän ja enemmän. Oikeastaan kiukustuin siitä, ettei minua rohkaistu. Siitä kiukustumisesta lieneekin johtunut, että edistymistä tapahtui, vaikkei opettajalta tullut kannustusta enempää kuin kiitostakaan.

Samaan aikaan, kun Taru pienen tyttären äitinä opiskeli koulumusiikkiosaston seminaariluokalla, teki orkesterisovitukset, soinnutukset, kenraalibassot, muotoanalyysit ja suoritti historiat, sai hän kasaan myös lauludiplomiin vaadittavan laajan ohjelmiston.

– Lauluohjelmistoni karttui erittäin nopeasti, koska olin hyvä prima vistaaja. Lauloin suoraan nuoteista kaikki, mitä eteen pantiin.

Vuonna 1963 hän osallistui Salzburgissa Erik Werban liedkurssille ja vuosina 1963–64 Gerald Mooren liedkursseille Tukholmassa ja Helsingissä.

Onnenpotku

Lauludiplomin jälkeen maaliskuun 5. päivänä 1964 oli Taru Valjakan ensikonsertin vuoro. Tilaisuus oli loppuunmyyty ja vastaanotto innostunut.

– Silloin ensikonsertin jälkeen enteiltiin mahdollisuuksia korkeimpaan kansainväliseen karriääriin. Ne olivat hyvin kauniita sanoja, mutta tällaiseen en kylläkään itse rohjennut toiveitani asettaa, Taru on muistellut myöhemmin.

Vain vajaata viikkoa myöhemmin, maaliskuun 11. päivänä 1964 oli Tarun oopperadebyytti Kansallisoopperassa Mozartin Don Giovannin Donna Annan roolissa. Donna Annan esittäjä, sopraano Marja Eskola oli sairastunut äkillisesti.

– Me olimme oopperaluokalla valmistaneet Don Giovannin italiaksi, ja minulla oli Donna Annan rooli italiaksi taskussani – sattumalta. Se oli yksi semmoinen onnenpotku, jonka itse kukin taiteilija elämänsä ja karriäärinsä eri vaiheissa välillä tarvitsee, Taru on kertonut.

Seuraavana vuonna 1965 syntyi Valjakan perheen toinen lapsi, kuopus Mikko.

Ykkössopraano

Donna Annan jälkeen Taru Valjakka vieraili Kansallisoopperassa usein, kunnes oopperajohtaja Alfons Almi kiinnitti hänet vakituiseksi solistiksi vuonna 1969. Siitä käynnistyi Taru Valjakan suomalaisen ykkössopraanon ura, jonka huippuaikaa olivat vuodet 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun lopulle.

Taru Valjakka ja Matti Lehtinen Savonlinnan Oopperajuhlien Taikahuilussa 1973.
Taru Valjakan Pamina ja Matti Lehtisen Papageno Savonlinnan Oopperajuhlilla 1973. Taru Valjakka ja Matti Lehtinen Savonlinnan Oopperajuhlien Taikahuilussa 1973. Kuva: Markku Vuorela / Savonlinnan Oopperajuhlat Taru Valjakka

Kesällä 1973 Taru Valjakka esiintyi ensimmäisen kerran Martti Talvelan johtamilla Savonlinnan Oopperajuhlilla. Hän lauloi Paminan osan August Everdingin ohjaamassa rakastetussa Mozartin Taikahuilussa.

Heinäkuussa 1975 Taru lauloi Olavinlinnassa Annan naispääroolin Aulis Sallisen uudessa oopperassa Ratsumies.

Kun Kansallisoopperan johtaja Juhani Raiskinen tilasi Salliselta uuden oopperan, Punaisen viivan, Taru Valjakka lauloi myös sen naispääroolin. Topi ja Riika Romppasen perheen köyhästä elämästä Kainuun korvessa kertova Punainen viiva sai kantaesityksensä marraskuussa 1978. Säveltäjä oli laatinut libreton Ilmari Kiannon 1909 ilmestyneen samannimisen romaanin pohjalta.

Taru Valjakka lauloi Punaisen viivan Riikan Kansallisoopperan kiertäessä esittämässä oopperaa Lontoossa 1979, Tukholmassa 1980, Moskovassa, Leningradissa ja Tallinnassa 1982, New Yorkin Metropolitanissa 1983 ja Suomussalmella 1984.

Modernin musiikin tulkki

Ensikonsertistaan lähtien Taru Valjakkaa arvostettiin erityisesti uuden musiikin esittäjänä. Taru koki modernien teosten oppimisen ja esittämisen kuitenkin hyvin työlääksi.

– Koska kappaleet elivät vain yhden tai kaksi esityskertaa. Työmäärä oli suhteeton tulokseen nähden. Otin esittämisen haasteena, pyrkimyksenä itseni voittamiseen. Hyvä kritiikki johti seuraavaan ja taas seuraavaan.


Taru Valjakka laulaa Meri Louhoksen säestyksellä Tauno Pylkkäsen laulusarjan Kuoleman joutsen. Meri Louhos esittelee Aino Kallaksen runoihin perustuvan Kuoleman joutsen -laulusarjan. Sunnuntaimusiikkia 8.2.1981.

Tarun viimeisiä suuria rooleja Kansallisoopperassa ennen kuin hän jäi eläkkeelle 50-vuotiaana oli Prinsessa Paavo Heinisen Silkkirummussa keväällä 1984.

– Atonaalisen musiikin ääntäminen ja laulaminen piti harjoitella erikseen, koska intervallit olivat niin laajoja ja nopeita, että ne eivät lihasrakennelmaan luontaisesti sopineet. Vaikeuksia aiheutti myös se, että minulla on relatiivinen sävelkorva, ei absoluuttista, joten lihaksisto oppii muistamaan ainoastaan harjoittelemalla. Harjoitin äänihuulia ja lihaksistoa jatkuvasti mahdollisimman nopeilla atonaalisilla sävelkuvioilla sekä suurilla ja nopeilla intervalleilla. Muun muassa Paavo Heininen Silkkirumpu-oopperassaan vaati tällaisia temppuja vihellyksen ohella. Tiesin rajoittuneisuuteni, mutta tein parhaani.

Säveltäjä lähettikin ensi-illan jälkeen Taru Valjakalle kiitoskortin:

Sinulle, jolla on hallussasi kaikki vivahteet vihellyksestä ja vibratosta rumpurituaaleihin ja kadenssimelismoihin. Ihailevat kiitokseni, Paavo Heininen.

Taru Valjakka Prinsessan roolissa Paavo Heinisen oopperassa Silkkirumpu 1980-luvulla.
Yleisradion TV 1:n musiikkitoimitus taltioi Paavo Heinisen Silkkirummun Kansallisoopperassa. Prinsessana Taru Valjakka. Taru Valjakka Prinsessan roolissa Paavo Heinisen oopperassa Silkkirumpu 1980-luvulla. Kuva: Kalevi Rytkölä / Yle Taru Valjakka

Musiikin syntymäpäiväkalenterin kuvittaja Lassi Rajamaa on Sibelius-Akatemian rehtori emeritus ja Rondo-lehden kuvakolumnisti.

Musiikin syntymäpäiväkalenterin loppukuva.
Musiikin syntymäpäiväkalenterin loppukuva. pilapiirrokset,Lassi Rajamaa

Lähteet ja linkit
Ahonala, Marja: Suurin kaikista on laulu. Taru Valjakan elämä. ntamo. Neuerstedt 2015.
Joustie, Kaisa: Taru Valjakka löysi musiikin tervehdyttävän voiman. Yle klassinen 6.6.2016.
Kojo, Elsa: Taru Valjakka. Kirjayhtymä. Jyväskylä 1984.
Lehtonen, Tiina-Maija & Tarpila, Laila: Lied-guru Gerald Mooresta tuli myös hyvä ystävä. Meri Louhos - rakastetun pianistin värikäs elämä. Yle klassinen 3.12.2018.
Valjakka, Taru: Oppimisen aika. Mietteitä. Helsingin Alzheimer-yhdistys. 2006.
Wikipedia: Taru Valjakka.

Kuuntele
Narrin aamulaulu - Rakkaat karvalakit. Toimittaja Outi Paananen ylistää suomalaisia 1970-luvun oopperoita.

Kommentit