Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Flinkkilä & Kellomäki pääkuva

Äidin väkivalta oli arvaamatonta – Jouppilan neloset ja kiiltokuvan kääntöpuoli

Helena Jouppila ja Kirsi Hiilamo
Helena Jouppila ja Kirsi Hiilamo Anne Flinkkilän haastattelussa. Helena Jouppila ja Kirsi Hiilamo Kuva: Harri Hinkka, Yle Flinkkilä & Kellomäki

Helena Jouppila joutui kasvamaan äidin väkivallan kohteena, mutta teki tilit selväksi aikuisena kirjoittamalla kokemuksensa kirjaksi. “Kyllä minä aika varhain tajusin, että täytyy lähteä, jotenkin pelastaa itseni.”

Vuonna 1951 syntyi Jouppilan perheeseen Isoonkyröön neljä lasta, tyttö ja kolme poikaa. Hätäkasteessa he saivat nimikseen Helena, Jorma, Martti ja Erkki. Lapset olivat aikansa superjulkkiksia, Suomen ensimmäiset eloon jääneet neloset.

Nelosten perhe sai paljon maallista mammonaa, kuten upouuden pesukoneen, ja lapset ansaitsivat vuoden vitamiinit ja kaurapuurot tuotteita mainostamalla. He olivat messujen vakiovieraita ja tapasivatpa itsensä presidentti Urho Kekkosenkin. Mutta sitten oli se toinen elämä, kotona Isossakyrössä, Jouppilan isossa talossa.

- Äiti oli väkivaltainen meitä lapsia kohtaan, oli sekä ruumiillista että henkistä väkivaltaa, ja se kohdistui etenkin minuun, ainoaan tyttäreen, kertoo Helena Jouppila, nelosista vanhin.

Vaikka 50-luvulla lasten ruumiillinen kuritus oli vielä tavallista, Helenan mielestä äidin heihin kohdistama väkivalta ei ollut kuritusta siitä, että oltaisiin oltu tuhmia tai tottelemattomia. Syyksi riitti se, että lapsi ilmestyi näkyviin.

Helenan koko lapsuus meni äitiä pelätessä. Useimmiten lyömiset, nokkosilla tai haloilla hakkaamiset tapahtuivat silloin, kun oltiin kahden kesken. Kukaan ei tiennyt, kenellekään ei voinut puhua.

- En oikein tiedä, mitä isä tiesi. Hän oli päivät poissa peltotöissä, emmekä me lapset puhuneet.

Voiko äitimyytin rikkoa?

Helena sanoo pohtineensa koko aikuisen elämänsä äidin käytöstä ja miettineensä pitkään, voiko hän tuoda tällaisia asioita esiin ja julkisuuteen. Äitimyytti kun on edelleen vahva ja nelosten äitikin kuvattiin rakastavana superäitinä.

- Meitä hoidettiin melkein vuoden ikäisiksi sairaalassa, koska pelättiin infektioita. Vanhemmat pääsivät hädin tuskin katsomaan, saati sitten hoitamaan. Kun tulimme kotiin, olimme heille kuin vieraita lapsia. Mutta toisaalta, isä kyllä pystyi meihin kiintymään, Helena kertoo.

Helena muistelee, että äiti käytti paljon reseptittömiä särkylääkkeitä ja joi usein yskänlääkettä suoraan pullosta. Ehkä kipuihin, ehkä ahdistukseen. Kun lapset olivat 9-vuotiaita, äiti joutui hetkeksi psykiatriseen sairaalaan.

- Tilasin äidin kuoltua paperit sairaalasta. Sieltä luin, että äidillä oli kaksi diagnoosia, masennus ja constitutio psychopathica eli nykyisin sitä sanottaisiin varmaan jonkinlaiseksi persoonallisuushäiriöksi. Oli helpottavaa kuulla tämä. Tajusin, että minä en ollutkaan se paha lapsi, vaan äiti oli mieleltään sairas, Helena sanoo.

Jouppilan neloset kesäkuussa 1956.
Jouppilan neloset viisivuotiaina vuonna 1956. Jouppilan neloset kesäkuussa 1956. Kuva: Vaasa-lehti, Helena Jouppilan kotialbumi. Flinkkilä & Kellomäki,Helena Jouppila

Aina äiti, aina tytär

Psykoterapeutti Kirsi Hiilamo kuuntelee Helenan tarinaa liikuttuneena. Kirsi on pohtinut työnsä kautta paljon äitien ja tyttärien suhdetta ja sanoo, että se on suhde, joka ei lopu koskaan, ei edes äidin kuolemaan.

- Se on iso pohjavire ihmisen elämässä, halusi tai ei. Teet Helena ison palveluksen meille, kun kerrot tarinaasi, ei paljastellen ja retostellen, vaan suoraan siitä, millaista elämä oli.

Äidin väkivaltaisuus lapsiaan kohtaan on edelleen iso tabu. Vaikka maailma ja sukupuoliroolit ovat muuttuneet ja kehittyneet, naista ja äitiä pidetään edelleen ensisijaisena hoivaajana ja avuttomista huolehtijana.

- Että hoivaaja onkin ihminen, jonka kammottava pimeä puoli pääsee näin esille, niin se on sietämätön ajatus. Ei edes haluta tietää, että sellaista on. Mutta eihän vaikeneminen sitä mihinkään poista, Kirsi sanoo.

Helena, kamala kysymys, mutta nauttiko äiti sinun piinaamisestasi?

- Kyllä minä niin ajattelen. Mietin äidin katsetta, niin siinä oli aina vähättelevyyttä. Silmissä oli sellainen kova ja kylmäävä katse. Eihän sitä lapsena osannut nimetä, mutta tällaisia sanoja olen aikuisena löytänyt, Helena pohtii.

Helena sanoo, että isältä sai kuitenkin hyviä ja hyväksyviä katseita, joita ilman ei ehkä olisi selvinnyt. Kirsi puolestaan jatkaa, että nähdyksi tuleminen on yksi olemisen perustarpeista.

- Filosofi Descartesin kuuluisa lause on, että ajattelen, olen siis olemassa. Psykoanalyytikko Jorma Myllärniemi sanoo vielä viisaammin, että katsoin, tulin nähdyksi ja olen siis olemassa.

Huora ja jalkavaimo

Kun Helena tuli murrosikään, äidin käytös muuttui. Fyysinen väkivalta jäi pois, tilalle astui henkinen väkivalta, rankka sellainen.

- Sain kuulla olevani isän jalkavaimo. Äiti huoritteli minua, oli paljon sellaista seksuaalissävytteistä puhetta. Se oli kyllä naiseksi kasvavalle tytölle tosi raskasta. Olin hirveän yksin eikä tällaisista asioista voinut oikein kenellekään puhua, Helena kertoo.

Kirsi muistelee kaikkien tuntemaa Lumikki-satua ja sanoo, että äiti voi hyvinkin kokea kasvavan tyttärensä kilpailijaksi.

- Olisiko siinä joku kipu toisen paremmuudesta. Kipu siitä, että tytär kasvaa kukoistukseensa ja minä vanhenen, Kirsi sanoo.

Helenan pelastus oli isän äiti, mumma. Mumman kanssa saattoi puhua kuukautisista, naiseksi kasvamisesta, unelmista ja elämästä yleensä. Ja muutenkin, sukulaiset ja naapurit olivat Helenalle tärkeitä, hän oli sosiaalinen ja sai voimaa muista ihmisistä.

- Minuun verrattuna äiti taas oli hyvin sisäänpäin kääntynyt, ei halunnut puhua ja vetäytyi omiin oloihinsa. Ehkä se oli hänen tragediansa sitten.

Jouppilan neloset rippikuvassa vuonna 1967.
Jouppilan neloset rippikuvassa vuonna 1967. Jouppilan neloset rippikuvassa vuonna 1967. Kuva: Helena Jouppilan kotialbumi. Flinkkilä & Kellomäki,Helena Jouppila

Pois kotoa

Helena oli kuusitoistavuotias, kun hän jätti Isonkyrön taakseen. Ensin odottivat kesätyöt Helsingissä, sitten adventtikirkon lukio Piikkiössä.

- Kyllä minä aika varhain tajusin, että täytyy lähteä, jotenkin pelastaa itseni.

Elämä vei Helenaa, hän meni naimisiin, sai kaksi lasta ja teki pitkän työuran lastensuojelussa. Omista lapsuuden kokemuksistaan, niin hurjia kuin ne olivatkin, oli paljon apua siinä työssä.

- Minusta tuntuu, että osasin lukea rivien välistä aika hyvin. Kun minulta lapsena joskus harvoin kysyttiin, että miten siellä kotona oikein menee, olin hyvin niukkasanainen. Samanlaisia olivat pienet lastensuojeluasiakkaani, Helena sanoo.

Helena kertoo veljiensä suostumuksella heidän kaikkien tarinan Neloset-kirjassa. Pelko siitä, että tekee eräänlaisen pahennusta herättävän äidinmurhan, on ollut turha. Palautetta on tulvinut ja samankaltaisia lapsuuden tarinoita riittää.

- Tuntuu kuin olisin jonkun korkin plopsauttanut pullosta.

Flinkkilä & Kellomäki Yle TV1 lauantaina 19.9. kello 17.10 ja sunnuntaina 20.9. kello 9.05 sekä Yle Areena.