Hyppää pääsisältöön


Sano kyllä sille mitä maailma tarjoaa

Vihreän talon isäntä Olli Soini vietti kulkurin elämää

Riihimäellä yhteisöllisenä kulttuuritalona tunnetun Vihreän talon isäntä on nähnyt miljonäärien ja kulkurien elämää. Huomattuaan, että raha ei tee onnelliseksi, hän alkoi tutustumaan avoimin mielin kaikkeen siihen, mitä elämä hänen eteensä toi. Kulkurivuosien aikana hän oppi sanomaan "kyllä" ja pyytämään sitä mitä kulloinkin tarvitsi. Kaikista maailman paikoista hän asettui lopulta Riihimäelle.

Riihimäellä sijaitsevan Vihreän talon isäntä, elämäntaiteilijaksikin kutsuttu Olli Soini varttui Lempäälän Kuokkalassa, kauniissa perinnemiljöössä. Heillä oli varsinainen suurperhe: seitsemän sisarusta, joista vanhimmilla oli jo omiakin lapsia. Olli oli perheen kuopus, ja juhlahetkiä olivat ne, jolloin koko suku kokoontui yhteen. Silloin otettiin perhepotretti, jossa koko sukukatras oli mukana. Suvun tärkeä henkilö oli äiti, joka piteli lankoja käsissään.

– Äiti oli oikea karjalaismatriarkka, hän oli tullut evakkona Lempäälään, kertoo Soini.

Kuokkala on Lempäälän vanhimpia kyliä, ja Ollin lapsuudenympäristön taloista on nykyisin moni museona.

– Me asuimme sellaisen polveilevan hiekkatien varrella, joka etenee Kuokkalankosken rantamilta kohti Pirkkalaa. Siinä oli lähellä Eskolan kyläkauppa ja seppä Koskisen paja.

Seppä Koskisen tummanpuhuva hahmo teki pieneen Olliin suuren vaikutuksen.

Matkustamisesta tuli intohimo

Lapsuuden idyllisestä miljööstä Olli joutui aivan toisenlaiseen ympäristöön, kun lähti vaihto-oppilaaksi Floridaan. Siellä hän päätyi rikkaiden suosimaan yksityiskouluun, jossa oppilaat ajoivat kouluun Ferrareilla ja Porscheilla. Vaikka he olivat hyvin etuoikeutettuja, Soini huomasi, etteivät he vaikuttaneet erityisen onnellisilta.

– Tai edes tyytyväisiltä! Enemmän ehkä päinvastoin. Voi hyvän tähden, mistä kaikesta ihminen voi valittaa! Ihminen jolla on kaikkea!

Rikkaiden amerikkalaisten touhuja seuratessaan Olli ymmärsi, että rikkaus ei ollut tavoittelemisen arvoista.

Suomeen palattuaan Olli kävi lukion loppuun Tampereella ja innostui interrailmatkoista ja liftaamisesta. Tuolloin alkoivat hänen kulkurivuotensa, jolloin hän teki pitkiä vaellusmatkoja Australiassa, Amerikassa ja tietysti Euroopassa.

Sykähdyttävimmät seudut Olli löysi Espanjasta, jossa hän asui jonkin aikaa jopa luolassa. Sydämessä tärkeimmällä sijalla on pieni eteläespanjalainen vuoristokylä Bargis Bajo. Sen terassipellot levittäytyvät Välimeren ja Sierra Nevadan lumihuippuisten vuorten välissä.

Olli päätyi kylään pitkän sattumusten ketjun seurauksena: hän oli ollut Espanjassa jo pitkään, ja hänellä oli ikävä lunta. Sitä riitti läheisillä vuorilla, joten hän päätti lähteä katsomaan lunta lähempää.

Olli lähti kiipeämään rinnettä, mutta rinne osoittautui liian vaikeaksi. Kiivetessään hän oli joutunut muun muassa ylittämään erään vuoristopuron, mutta hänen askelensa oli livennyt, ja kaikki hänen vaatteensa olivat kastuneet.

Kuivateltuaan vaattteet auringossa Olli ymmärsi, että lumen luokse pääseminen olisi edellyttänyt vuorikiipeilijän taitoja, Olli päättikin liftata läheiseen kylään.

Kyydin tarjosi mukava brittiläinen seurue, jonka mukana hän päätyi illanviettoon läheiseen kylään. Illan aikana hän tutustui mieheen, joka kertoi läsnäolijoille kiehtovasti ihmisen ihon ja tähtitaivaan vastaavuuksista. Koska Olli ei puhunut hyvin espanjaa, hän ei ymmärtänyt kaikkea miehen puheesta, mutta kiinnostui tämän ajatuksista.

Yllättäen mies pyysi Ollia käymään hänen ylempänä vuoristossa sijaitsevalla tilallaan. Hän kertoi tarvitsevansa työmiehen apua. Ennen kuin ehti miettiä sen tarkemmin, Olli oli jo suostunut.

Heidän saavuttuaan tilalle selvisi, että mieheltä oli kuollut muuli pellon reunaan ja mies halusi nylkeä siltä nahan pois. Niin he nylkivät muulin nahan, ja mies leikkasi sen lihasta paloja koiriensa syötäväksi.

Aamulla hän tarjosi kiitokseksi Ollille parhaan aamiaisen, minkä Olli muistaa koskaan saaneensa. Lisäksi Olli sai lahjaksi rummun, sillä mies oli rumpujen tekijä. Hän oli halunnut nylkeä muulin nahan rumpuja varten.

Paikka Bargis Bajon rinteellä oli kaunis ja ensivaikutelma kylästä niin voimakas, että Soini palasi sinne vierailuille vielä kahdesti: toisella kerralla hän jopa asui siellä useita kuukausia.

Taito sanoa kyllä

Olli ei olisi koskaan päätynyt Bargis Bajoon, ellei olisi liftannut ja tutustunut ihmisiin, jotka veivät hänet juhliin, joissa hän tapasi rumpujen tekijän, joka pyysi hänen apuaan. Tapahtumaketjun eri vaiheissa hän oli vastannut myöntävästi aina kun hänelle oli ehdotettu jotain, sen sijaan että olisi tyypilliseen suomalaiseen tapaan ollut varautunut ja epäilevä.

– Kun tajusin, mihin kaikkeen hienoon se saattaakaan johtaa, tein siitä itselleni säännön: sano aina ‘joo’. Hyvä ihminen, sehän on sitä, mitä maailma sinulle tarjoaa – sano joo!

Olli Soini oppi kulkurina myös, että aina kun tarvitsee jotakin, pitää uskaltaa pyytää apua. Sillä tavoin hän on selvinnyt rahattomana esimerkiksi Sydneyn ja New Yorkin kaltaisissa suurkaupungeissa, ja se on antanut hänelle suuren itseluottamuksen.

– Pyytäminen edellyttää nöyrtymistä. Pitää tunnustaa, että tämä on nyt sitä mitä minä tarvitsen. Joskus se on ollut matkoilla hyvin konkreettista, että tarvitsee esimerkiksi yösijan tai työtä.

Paluu Suomeen

Soinin kulkurivuodet päättyivät siihen, että Suomessa hän joutui yhä enemmän vastaamaan ystävien ja sukulaisten kysymyksiin siitä, mitä hän aikoisi lopulta ryhtyä elämässään tekemään.

Oriveden opiston kautta aukesi ovi Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Vaikka kirjallisuudentutkimus ei kiehtonutkaan, Jyväskylästä Soini löysi innostuksen teatteriin, ja hän päätyi näyttelijäksi Ylioppilasteatteriin.

Eri vaiheiden kautta hän päätyi myöhemmin Riihimäen teatteriin näyttelijäharjoittelijaksi. Vaikka hän muutaman vuoden kuluttua lopetti näyttelemisen, hän asettui Riihimäelle ja löysi sieltä tulevan puolisonsa keraamikko Anni Paunilan. Heidän perheessään on nyt neljä yhteistä lasta ja kaksi Annin aikaisemmasta liitosta syntynyttä lasta.

Anni tarvitsi keramiikan tekoon työtilat, ja sopiva paikka löytyi Riihimäen aseman vieressä olevasta asumattomasta talosta, jonne Soini ja Paunila onnistuivat saamaan vuokrasopimuksen. He alkoivat tuottaa taloon erilaisia yhteisöllisiä kulttuuritapahtumia.

Näin syntyi suosituksi tullut Vihreä talo, joka on viime vuosina ollut hyvin tärkeä osa Riihimäen kulttuuurielämää. Vihreässä talossa järjestetään mm. elävän musiikin konsertteja ja monenlaisia kulttuuritapahtumia. Vihreän talon suosion myötä Olli Soini on hiljattain ottanut isännöidäkseen myös Janakkalan Keltaista taloa ja Riihimäen Ö-taloa. Niiden tarina on kuitenkin Olli Soinin kannalta vasta alussa.

Janakkalan Keltaisen talon pihapiirissä Olli kuvittelee mielessään vielä ottamattoman kuvan elämästään. Siinä pitäisi ehdottomasti näkyä suuri puu, jonka juuret ovat syvällä planeettamme maaperässä, ja joka kantaisi päällään kaikkea maapallon elämää.

– Ja ehkä se talo meille kertoisi olemuksellaan, että tämä paikka on meidän ainoa kotimme, ja että siitä pitää pitää huolta. Kuka nyt omaan kotiinsa paskoisi!