Hyppää pääsisältöön

Älä pelkää tylsyyttä – sen keskeltä löydät itsesi!

Kuvassa näkyy Klonkun kaltainen hahmo selaamassa kännykkää hiukan ahdistuneena
Kuvassa näkyy Klonkun kaltainen hahmo selaamassa kännykkää hiukan ahdistuneena Kuva: Antti Ollikainen Klonkku,Tylsyys,KulttuuriCocktail

Tyhmennymme ruutujen paisteessa, koska emme siedä tylsistymistä. Älylaitteisiin addiktoitumisen sijaan meidän pitäisi rakastaa ja vaalia tylsyyttä. Tuukka Pasanen lähti tutkimusmatkalle tylsyyteen ja löysi vangin, joka neuvoo syleilemään tylsyyden musertavaa voimaa.

Istun lähes tyhjässä elokuvateatterissa. Yhtäkkiä tunnen, kuinka poskeeni lentää popcorni. Käännän katsetta ja huomaan vieressä istuvan silloisen kumppanini valahtaneen penkkinsä pohjalle. Hän heittelee popcorneja lattialle ja naamalleni, ja valittaa, miten mikään elokuva voi olla näin loputtoman tylsä.

On vuosi 2010. Olemme katsomassa Sofia Coppolan uutukaista Somewherea.

Somewheren tapahtumattomuudesta kertoo erinomaisesti sen ensimmäinen kohtaus.

Musta Ferrari kaasuttaa kameran ohitse ja ulos kuvasta oikealle. Jäljelle jää kuva ajoradasta keskellä joutomaa-aavikkoa. Ovaalista ajoradasta näkyy vain keskiosaa, laidat on rajattu ulos.

Ferrari palaa kuvaan takakaarteessa, katoaa hitaasti näkymättömiin vasemmalle, josta sen kuulee taas kiihdyttävän ja saapuvan kuvaan ajaen ohitse oikealle.

Uudelleen.

Ja uudelleen.

Aina minuutin ja 38 sekunnin verran. Staattinen kamera, ei liikettä, ei leikkauksia.

Lopulta auto pysähtyy kameran eteen ja Ferrarista nousee laiskasti elokuvan päähenkilö, valkoinen rikas näyttelijä, joka kävelee auton etualalle tuijottamaan tyhjyyteen hartiat hieman lysyssä, henkien jonkinlaista yleistä apatiaa, masennusta, tylsyyttä.

Ymmärrän kumppaniani, minuakin turhauttaa elokuvan kuluessa. Olemmehan me tulleet elokuviin viihtymään, emme tylsistymään.

Leikkaus 10 vuotta eteenpäin. Nautin Coppolan elokuvasta – ja etenkin sen alusta – suuresti.

Somewheressa katsoja pakotetaan tuijottamaan hidasta, toisteista kuvaa, joka ei oikeastaan vedä mihinkään maailmaan sisään, vaan päinvastoin etäännyttää kuvasta ja heittää ilmoille kysymyksen “miksi”. Tässä tylsyyden etäännyttävyydessä piilee kuitenkin ehkä avain kaikkeen.

Ajastamme on tullut 2000-luvulla entistä arvokkaampaa kauppatavaraa. Meidät on ehdollistettu viihtymään.

Siinä missä ennen työpäivien jälkeen ihmisten huomiosta kilpaili verrattain pieni kulttuurisektori, kirjallisuus ja televisio, kilpailee siitä nyt näiden lisäksi satojen miljardien eurojen vahvuinen teknologia- ja viihdeteollisuus.

Tylsyys – tai sen illuusio – on tämän teollisuuden paras liittolainen. Tylsyys kun on olotilana usein sietämätön.

Kokemus tylsyydestä on kuitenkin keskeinen osa ihmisyyttä. Joidenkin väitteiden mukaan kyky kokea tylsyyttä on jopa koko ihmisen teknologisen ja taiteellisen kehityksen taustalla. Ihminen tarvitsee tylsyyttä ollakseen luova. Aivot tarvitsevat tylsyyttä voidakseen palautua.

Mitä tylsyys sitten on?

Historioitsija Peter Toohey jakaa tylsyyden historiaa käsittelevässä kirjassaan Boredom: A Lively History (2010) tutkimuskohteensa yksinkertaiseen tylsyyteen sekä syvempään, ihmisen mahdollisesti jopa halvaannuttavaan eksistentiaaliseen tylsyyteen. Nämä jakaantuvat vielä edelleen ohikiitävään tylsyyteen sekä krooniseen tylsyyteen.

Yksinkertaista tylsyyttä edustavat vaikkapa tylsät illalliskutsut, tylsä keskustelu, tylsän opettajan tunti tai ankea palaveri.

Eksistentiaalinen tylsyys puolestaan on monimutkainen käsite, joka lähestyy tilana masennusta, melankoliaa, apatiaa tai vaikkapa ranskalaisten eksistentialistien ajatusta kuvotuksesta tai pahoinvoinnista (Jean-Paul Sartren Inho [ransk. Nausée]).

Tylsyyttä aiheuttavat Tooheyn mukaan ainakin liiallinen ennakoitavuus, toisteisuus ja toimintamahdollisuuksien rajautuminen, eräänlainen vankeus.

Tooheyn määritellessä tylsyyttä englanninkielen sana disgust (inho, vastenmielisyys, iljetys, kuvotus) näyttelee tärkeää osaa.

“Tylsyys on lievän vastenmielinen sosiaalinen tunne, jonka tuottaa hetkellisesti väistämätön ja ennakoitavissa oleva olosuhde”, Toohey kirjoittaa.

Tämä yhteys hämmentää minua. Olen ajatellut aiemmin turhautumisen olevan luontainen tylsyyden keskellä ilmenevä tunne.

Inho tai vastenmielisyys ovat tuntuneet liian voimakkailta tunteilta liitettäväksi tylsyyteen. Kiinnostavaa kyllä, juuri tämä tylsyyden ja vastenmielisyyden yhteys saattaa olla ihmiselle ensiarvoisen tärkeä.

Edesmennyt psykologi ja tunnetutkija Robert Plutchik kiinnostui 1980-luvulla tylsyyden tunteen terveydellisistä ulottuvuuksista. Tutkimusten mukaan ihminen kokee vastenmielisyyttä tai iljetystä esimerkiksi likaa nähdessään.

Tämä iljetyksen tunne on evoluution myötä syntynyt suojamekanismi esimerkiksi potentiaalisia taudinaiheuttajia kohtaan. Lika kertoo jonkin olevan saastunutta ja mahdollisesti siis riski terveydelle.

Plutchik päätteli, että sama mekanismi saattaisi toimia psykologisesti tylsyyden kohdalla: jos jokin olosuhde aiheuttaa meissä tylsyyden tunnetta, pidemmän päälle se on todennäköisesti meille haitallinen.

Liian toisteinen ja tylsä tilanne – kuvitelkaa alussa mainitsemani ferrarikuski ajamassa ympyrää satakertaisena – saattaa siis uhata jo mielenterveyttämme tai hyvinvointiamme. Tylsyyden kokemus toimisi tällöin mielen suojamekanismina.

Yliviritettynä tällä suojamekanismilla on varjopuolensa. ADHD:sta kärsivien on todettu tylsistyvän keskimääräistä helpommin.

Tutkimukset viittaavat myös siihen, että extreme-lajeja harrastavien tarve asettaa itsensä alttiiksi vaaralle on yhteydessä krooniseen tylsyyden kokemukseen. Samoin on alkoholistien ja huumeidenkäyttäjien kohdalla.

Yksi selittävä tekijä löytyy mielihyvähormonina tunnetusta dopamiinista.

Dopamiini on neurotiedettä yksinkertaistaen aine, joka palkitsee ihmisen hyvällä ololla hyödyllisistä asioista. Dopamiinia erittyy, kun ihminen nauttii ruokaa, juomaa tai vaikkapa harrastaa seksiä.

Dopamiinin on todettu olevan lisäksi oppimisen ja muistin kannalta keskeinen hormoni ja välittäjäaine – sillä on siis merkittävä osa ihmisen evoluutiossa.

Samat palkitsemismekanismit pätevät myös riippuvuuksien kohdalla.

Dopamiinin ja uusien kokemusten välillä on todettu yhteys, jossa ihmisaivot palkitsevat kantajansa helpommin uusista kokemuksista kuin vanhan toistosta. Tämän vuoksi ihminen kaipaa suurempia määriä hyvän olon lähdettä käytön toistuessa, mikä voi pahimmillaan johtaa addiktioon.

Tähän saumaan ovat iskeneet suuret teknologiayhtiöt älylaitteineen. Sosiaalista mediaa kehittävät yhtiöt ovat tajunneet, että jokainen tykkäys antaa ihmiselle pienen dopamiiniruiskeen – en ole yksin, minusta pidetään, onnistuin.

Kun aivot oppivat saamaan eri sovelluksista tämän pienen mielihyvän tuntemuksen, ne palkitsevat kantajansa jo pelkästä ilmoituksesta, että jotain on tapahtunut, riippumatta siitä mikä oikeastaan on ilmoituksen syynä. Tämän ehdollistumisen on todettu koukuttavan ihmisiä käyttämään yhä enemmän aikaa ruudun ääressä.

Uunituore Netflix-dokumentti Valvontakapitalismin vaarat (2020) tarttuu tähän kysymykseen. Dokumentin keskeinen anti tiivistyy parinkin eri teknologia-ajattelijan suuhun laitettuun sitaattiin:

“Ainoat ihmiset, jotka puhuvat asiakkaistaan käyttäjinä (users) ovat huumediilerit ja teknologistit”.

Luovutamme yhä enemmän aikaamme yhtiöiden luomille sovelluksille vain saadaksemme hetkellistä mielihyvää, etsiessämme hetkellistä pakokeinoa muutoin tylsäksi kuvittelemastamme todellisuudesta.

Onkin huvittavaa, että juuri teknologiayhtiöiden kotipesän, Yhdysvaltain Piilaakson, viimeisin trendi on “dopamiinipaasto”.

Dopamiinipaaston aikana paastoaja ei saa syödä, ei juoda muuta kuin vettä, käyttää mitään teknologiaa, kuunnella musiikkia, harrastaa seksiä – lukemista tai puhumistakaan ei suositella. Paaston harjoittaja saa kuitenkin esimerkiksi käydä kävelyillä ja kirjoittaa vaikkapa päiväkirjaa.

Paaston puolestapuhujien mukaan pyrkimyksenä on nollata dopamiinille perso ja nykymaailmassa sille turraksi muuttunut ihmisen palkitsemisjärjestelmä.

Paastoajien ajatus on kaunis, mutta neurotieteen näkökulmasta logiikka ontuu. Ensinnäkään dopamiinitasoja ei voi nollata. Toiseksi lopettamalla ruutujen toisteisen aktiivikäytön dopamiinia todennäköisesti erittyy entistä enemmän jo pelkästä asioiden haaveilusta.

Siinä mielessä ”paasto” toimiikin oikeastaan samoin kuin jo ikiaikaiset pidättäytymisen ja pysähtymisen harjoitteet meditaatiosta asketismiin.

Mutta jos olemme käyttäjiä, niin mitä me ruuduista etsimme? Mitä jos emme pakene tylsyyttä, vaan haemmekin laitteista turvaa?

Usein ruutujen ulkopuolisessa maailmassa vastassa on nimittäin meidän oma hallitsematon mielemme.

Juuri yksin ollessa saattaa tuntea tylsyyden vyöryvän päälle. Nimenomaan tylsyys nostaa pintaan ahdistuksen tunteita ja pelkoja. Varomaton voi löytää itsensä vaikkapa suurten elämän kysymysten ääreltä – olenko onnellinen, elänkö haluamaani elämää.

Kyky toimia oman älypuhelimen kapellimestarina voi luoda tunteen kontrollista – minä päätän mitä ruudullani näkyy, tapahtuu ympärillä mitä vaan!

Omat ajatukset voivat ahdistaa niin paljon, että oikeastaan mikä tahansa kelpaa pakoreitiksi näiden kysymysten ääreltä. Virginian sekä Harvardin yliopistojen tutkimuksessa useat ihmiset antoivat itselleen mieluummin sähköshokkeja kuin istuivat paikallaan aatoksissaan.

Selitykseksi tarjottiin ihmismielen taipumusta pyrkiä yhteyteen ulkomaailman kanssa. On myös eri asia haaveilla spontaanisti kuin pohtia pakotettuna omaa sisimpäänsä.

Itse olisin taatusti sähköttänyt itseäni pelkästä kiinnostuksesta.

Mutta me myös tarvitsemme tylsyyttä.

Sain vuosi sitten mahdollisuuden kysyä ihailemaltani Nick Cavelta yhden kysymyksen hänen Musiikkitalossa järjestetyssä keskustelukonsertissaan. Kysyin häneltä, kokeeko hän dramaattisuudestaan tunnettuna taiteilijana koskaan totaalista tylsyyden tunnetta.

Cave vastasi kyllä. Hänelle se tarkoitti mielikuvituksettomuuden hetkeä juuri ennen oivallusta. Ideatonta hetkeä, kun tuntuu, ettei ole mitään mistä ammentaa oikeastaan mitään – kunnes yhtäkkiä välähtää.

Cave on asian ytimessä. Mitä muuta tylsyys on kuin juuri se hetki, jolloin en onnistu ammentamaan itsestäni mitään, keksimään jotakin toimea, joka tyydyttäisi kokemisen tai luovuuden nälkääni?

Tylsyyden keskellä ei elä ilo, ei kohottuneisuuden tunne. Tylsyys ei ole surua, eikä kaunista kaihoa. Samalla se on yhtä inhimillinen tunne kuin inspiraation täyttämä innostuksen hetki. Sitä kohti kannattaa mennä.

Tätä ajatusta tukee viimeaikainen tutkimus luovuuden ja tylsyyden suhteesta. Niin palkittu kotimainen aivotutkija Minna Huotilainen kuin tylsyyttä tutkinut professori Juha T. Hakala ovat molemmat puhuneet eräänlaisen aktiivisen tylsistymisen puolesta.

Kun laitamme älylaitteet ja muun viihteen sivuun, vapautuu aivoissa tilaa yhdistellä asioita yllättävin tavoin.


Tylsyys ei siis itsessään ole mitenkään luovaa, mutta tylsyyden tila vapauttaa aivot käsittelemään siellä jo olevia asioita. Sitä voisi lähestyä jonkinlaisena nollauksena, joka saattaa johtaa uusiin ajatuksiin tai inspiraation hetkeen.

Tässä mielessä Piilaakson dopamiinipaastoajat saattaisivat olla oikeilla jäljillä, vaikka paastolla ei varsinaisesti dopamiinitasojen kanssa olisikaan mitään tekemistä.

Tätä vasten rutiininomaiset toimet haravoinnista ja halonhakkuusta tiskaamiseen ja siivoamiseen alkavat näyttäytyä kiinnostavina, mahdollisesti velkaantuvan yhteiskunnan tulevaisuuden pelastavina tuottavuusloikkaa edesauttavina toimina.

Tylsiin toimenpiteisiin kannustavat myös mestarisäveltäjä John Cagen zen-buddhismin oppeja muistuttavat sanat:

Jos jokin on tylsää kahden minuutin jälkeen, kokeile neljää. Jos se on edelleen tylsää, kokeile kahdeksaa. Sitten kuuttatoista. Sitten kolmeakymmentäkahta. Lopulta huomaa, ettei se jokin ollut tylsää laisinkaan.

Tämän totean itse lähes päivittäin. Lähes mikä tahansa muuttuu tylsästä kiinnostavaksi jonkin ajan kuluttua tekemisen aloittamisesta. Kun ryhdyn imuroimaan, tuntuu se ennalta-arvattavalta, yllätyksettömältä ja puuduttavalta.

Kuitenkin hetken imuroituani päädyn yleensä pohtimaan tyytyväisenä niitä näitä – järjestelen asioita päässäni, pohdin suhdettani ympäröivään maailmaan, joskus jopa suhdettani itse imuriin.

Runoilija Joseph Brodsky kirjoittaa esseessään Ikävystymisen ylistys (1989) siitä, kuinka tylsyys on väistämätön tosiasia jokaisen elämässä. Runoilija tietää mistä puhuu – Brodsky istui Neuvostoliitossa vankilassa, mielisairaalassa ja lähetettiin pakkotöihin maaseudulle ennen kuin hänet karkotettiin maasta vuonna 1972.

Esseessään hän kehottaa tylsyyden uhatessa syleilemään tylsyyden musertavaa voimaa, antautumaan sille ja antamaan sen painaa meidät pohjaan saakka. On siis mentävä tylsyyttä kohti ja sen läpi.

Jos runoilijan sielua kuvaava tylsyydessä piehtarointi kuulostaa kaukaiselta ja etuoikeutetulta, niin Brodsky itsekin toteaa vähävaraisen tylsistymisen mahdollisuuksien olevan huomattavasti rajatummat kuin rikkaan.

Tätä vasten popcornien heittely keskellä Sofia Coppolan rikkaan miehen eksistentiaalisen tylsyyden kuvausta on ymmärrettävää – mustat Ferrarit ja luksuselämä eivät varsinaisesti tarjoa laajaa samaistumispintaa suhteessa tyypilliseen arkitodellisuuteen Pohjolassa.

Meihin kaikkiin pätee kuitenkin Brodskyn ajatus ihmisen paikasta universumissa, ja siitä, miten tylsyys opettaa meille nöyryyttä.

Te olette merkityksettömiä, koska teidän elämänne on rajallinen. Kuitenkin mitä rajallisempi jokin olio on, sitä enemmän se on ladattu täyteen elämää, tunteita, iloa, pelkoja, myötätuntoa. […] Intohimo on paras lääke ikävystymistä vastaan.

Siinä se.

Siis, kansalaiset, medbörgare, tylsistykää!

Joseph Brodskyn Ikävystymisen ylistys -esseen on suomentanut Marja Alopaeus. Suomennos on julkaistu Rauma Triennale 2019 -näyttelykatalogissa.

Kommentit