Hyppää pääsisältöön

Laittomuuksien hintana oli usein oma henki – pyöveli oli 1600-luvulla välttämätön virkamies, joka teki likaiset työt

Mies katsoo portintornin harjalle, jossa on ihmisten päitä.
Kirjailija Kyösti Wilkunan kirjoittama tarina kuvaa 1600-luvun alkua. Karjaportin harjalla on rivissä koston uhreiksi joutuneiden miesten päitä. Mies katsoo portintornin harjalle, jossa on ihmisten päitä. Kuva: Kansalliskirjasto teloitus

Kirkkovarkaudet, nälänhätä ja muut syyt ajoivat kansalaiset puuhiin, joista rankaistiin pyövelin toteuttamalla kuolemantuomiolla. Mestaustapahtuma keräsi katsojia kulovalkean tavoin ja sisälsi erilaisia uskomuksia.

Pyövelin rattaiden narina alkoi kuulua 1600-luvun Ruotsi-Suomen teillä tihenevään tahtiin. Virkavalta, säätyläiset ja usein nälän ja tautien runtelema rahvas kehystivät mestaustapahtumia, joihin kuulutettiin mukaan koko kylän väki kirkon seinien sisältä.

Toisinaan virkavalta joutui hätistelemään liian innokkaita katsojia tapahtuman ääreltä, sillä mestatun veri oli himoittua ainesta.

Pyöveli oli kuolemanrangaistuksen toimeenpanija. Ennen 1600-lukua pyöveli työskenteli mestaajan alaisena. Pyöveliä käytettiin hirttämiseen ja muihin “alempiarvoisiin” toimiin. Sittemmin mestaajan nimikkeestä luovuttiin ja pyöveli sai hoitaa karuja tapahtumia yhdessä renkinsä eli rakkarin kanssa.

1600-luvulla määrättiin, että kussakin läänissä tuli olla oma pyöveli. Myöhemmin ammattiin joskus myös hakeuduttiin. Pyövelin nimitti virkaan maaherra.

Tuohon aikaan pyövelin saattoi tunnistaa esimerkiksi asun väreistä ja tietyistä tuntomerkeistä, kuten ihoon tehdystä polttomerkistä tai leikatusta korvasta. Ne viestivät esimerkiksi statuksen pudottamisesta.

Tällaisen pyöveliksi vihkimyksen rangaistuksen kautta koki tavallisesti rikollinen, joka vältti kuolemantuomion tarttumalla pyövelin toimeen.

Toinen tyypillinen tie pyövelin ammattiin oli viran periminen sukulaisuuden tai avioliiton kautta.

Kuva esittää Mustasaaren rovasti Petrus Brennerin mestaustapahtumaa Tukholmassa.
Kuva esittää Mustasaaren rovastin Petrus Brennerin kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanoa Tukholmassa 1720. Kuva esittää Mustasaaren rovasti Petrus Brennerin mestaustapahtumaa Tukholmassa. Kuva: Kansalliskirjasto kuolemanrangaistus,teloitus

Pyöveli – tavallinen kansalainen?

Varhaisimpia pyöveleitä hyljeksivä ja kartteleva asenne saattoi jossain määrin muuttua tultaessa 1700-luvulle. Silloin pyövelin henkilökuva oli lähellä tavallisen rahvaan henkilökuvaa.

Pyövelit olivat tuolloin oikeustoimikelpoisia, tekemisissä rahvaan kanssa ja he tekivät samoja talkootöitä, osallistuivat ja viljelivät peltoa.

Vaikkei myöhempinä aikoina pyöveli itse saanut pitää virkaansa häpeällisenä eikä häntä saanut rangaistuksen uhalla sulkea ”kunniallisten ihmisten seurasta”, ei pyövelin asema siitä huolimatta useinkaan kovin paljoa parantunut.

Kuvassa on häpeäpaalu eli kaakinpuu.
Kuvassa on häpeäpaalu eli kaakinpuu. Kuvassa on häpeäpaalu eli kaakinpuu. Kuva: PxHere häpeäpaalut

Pyövelin tehtäviin kuului monenlaista rankaisemista

Vanhoissa maakuntalaeissa ja sittemmin myöskin kaupunki- ja maanlaissa mainittiin rangaistuksina muun muassa elävänä polttaminen, kuoliaaksi kivittäminen ja elävänä hautaaminen. Sellaiset rankaisukäskyt kuin “menettäköön oikean kätensä” tai “menettäköön selkänahkansa ja korvansa” eivät olleet harvinaisuuksia tuon ajan laeissa.

Se, kuinka tarkasti käskyt kuitenkin tosiasiassa toteutettiin, jäänee arvoitukseksi.

Tiedetysti pyövelin toimiin kuuluivat hirttämisen ja kaulan katkaisun lisäksi häpeä- ja lisärangaistusten toimeenpano, kuten ruhjominen, teilaaminen, mestatun ruumiinosien asettaminen teilinpuille ja lavalla polttaminen.

Pyöveli saattoi myös ruoskia, karkottaa kaupungista, katkaista käden tai nipistää kuumilla pihdeillä.

Euroopassa pyöveleiden tehtäviin on saattanut kuulua myös katujen siivoaminen, prostituoitujen valvonta, joskus jopa ilotalon isäntänä toimiminen sekä spitaalisten valvonta.

Pyöveli on myös tappanut ja polttanut eläimeen sekaantumistapauksissa eläimiä sekä hoitanut itsemurhan tehneiden ja mestattujen hautaamisen.

Piirros hirsipuusta, jossa roikkuu ruumis.
Oscar Parviaisen grafiikka hirsipuusta. Piirros hirsipuusta, jossa roikkuu ruumis. Kuva: Kansallisgalleria grafiikka,hirsipuut

Kuolemantuomio ei katsonut yhteiskuntaluokkaa

Kuolemantuomioon johtavien rikoslajien kirjo oli lavea, joten pelättävää riitti sekä rahvaalla että ylemmälläkin säädyllä. Mestauslavalle päätyivät yhtä lailla irtolaiset ja kerjäläiset kuin papin pojat ja kenraalitkin.

Mestaustapauksia ja pyöveleitä tutkineen Mikko Moilasen kokoaman, noin 1404 tuomiota sisältävän aineiston perusteella näyttäisi siltä, että vuodesta 1625 lukien varhaisimpia kuolemantuomioita Ruotsin vallan alla eläneen Suomen alueella on langetettu varkaille. Heidän kohtalonsa on ollut hirsipuu.

Tuolloin, vuonna 1625, Eurassa hirtettiin kaksi miestä syytettynä varkaudesta. Miehet olivat varastaneet rahaa Kokemäen kirkkoherra Johannes Clementikseltä.

Sen jälkeen 1600-luvulla kyseisessä aineistossa kuolemantuomioita esiintyy ensin harvakseltaan, vain muutaman kerran vuodessa, eikä edes aivan joka vuosi. Syitä olivat esimerkiksi veljessurma, tappo ja rauhanrikkomus, merirosvous ja ryöstömurha, palkkamurha sekä jumalanpilkka.

Keskiaikainen kuva, jolla yritettiin valistaa ihmisiä, millainen tuomio rikoksista saattoi seurata.
Kuvaamataidetta käytettiin varhaisemmalla keskiajalla Saksassa oikeuden tukena. Kuvia laitettiin esimerkiksi käräjätalojen seinille. Ihmisten haluttiin ymmärtävän, mitä rangaistuksia rikoksista saattoi seurata. Keskiaikainen kuva, jolla yritettiin valistaa ihmisiä, millainen tuomio rikoksista saattoi seurata. Kuva: Kansalliskirjasto kuolemanrangaistus

Noituuden harjoittamiseen liittyneissä tuomioissa oli selkeä tihentymä 1650-luvulla sekä vuosina 1675-1677, jonne ajoittuu myös kuuden noituudesta syytetyn naisen mestaus Vöyrissä.

Vuonna 1608 oikeuslähteeksi otettu Mooseksen laki oikeusohjeena säilyi voimassa aina vuoden 1734 uuteen valtakunnan lakiin asti. Alun perin laiton kuolemantuomion leuteraatio eli rangaistustavan toiseksi muuttaminen laillistui sen yleisyyden vuoksi vuonna 1641.

Lain yläpuolella ohjasivat rakkaus, välttämättömyys, oikeus ja kohtuus.

Lakikirjoja ja Raamattua luettiin kirjaimellisesti, mutta lain yläpuolella ohjasivat rakkaus, välttämättömyys, oikeus ja kohtuus. Rangaistusten ”lempeys” näkyi siinä, että kaikkein vakavimmissa rikoksissa kohtuullisempaa ja oikeudenmukaisempaa oli viedä tuomittu mestauspaikalle kuin rangaista esimerkiksi kiduttamalla tai katkaisemalla ruumiinjäseniä.

Vuosien kuluessa tuomioita toteutui tiheämmin, rikoslajien kirjo kasvoi ja tuomiopaikkakuntia ilmaantui enemmän. Mikko Moilasen aineistossa tuomiot painottuvat Varsinais-Suomeen ja Hämeeseen sekä vähän myöhemmin Pohjanmaalle ja muualle Suomeen. Itäinen puoli Ruotsi-Suomen alueesta alkaa esiintyä tiedoissa vuodesta 1662 alkaen.

Mestatun veri oli joskus haluttua – uteliaimmat kiipesivät puuhun näkeäkseen mestauksen

Mikko Moilasen kokoamien tietojen mukaan viranomaisten oli varustauduttava siihen, että mestauspäivänä väkeä tulee tuomiopaikalle tungokseen asti. Uteliaita ihmisiä alkoi tulla paikalle jo hyvissä ajoin. Innokkaimmat kiipesivät puihin, jotta voisivat sieltä esteettä seurata tapahtumia. Kerrotaan, että kun pyövelin kirves heilahti ja tuomitun pää irtosi, puuhun kiivennyt joskus pyörtyi kauhistuksesta.

Kerrotaan, että kun pyövelin kirves heilahti ja tuomitun pää irtosi, puuhun kiivennyt joskus pyörtyi kauhistuksesta.

Vartijapiiri joutui pitämään loitolla paitsi uteliasta väkeä, toisinaan myös taikauskoisia ihmisiä, jotka halusivat saada itselleen mestatun verta edes yhden pisaran verran. Äkkikuolleen nuoren ihmisen veri oli uskomusten mukaan hyvää lääkeainetta erilaisiin vaivoihin, kuten esimerkiksi kaatumatautiin.

Sattuipa sellainenkin virantoimittaja, joka saattoi mestaustyönsä tehtyään huuhtoa paloviinalla alas tuomiopaikalla nauttimansa palan uhrin sydäntä tai ryypätä uhrin verta. Näin toimi edesottamuksistaan käräjillä ollut Yrjö Keikeli.

Reseptin Keikeli kertoi saaneensa pyöveliltä ja appiukoltaan Viipurissa. Keikeli kehaisi mestanneensa jopa 180 ihmistä ja nauttineensa mestattujen sydämiä aiemminkin. Uskomuksen mukaan veri auttoi moneen vaivaan, kuten Keikelillä rintakipuun.

Pyöveli-kirjan kirjoittaneen Anneli Kannon mukaan pyövelit myivät apteekkeihin mestattujen ruumiiden jäseniä. Uskottiin, että jos ihminen teloitetaan, häneen jää käyttämätöntä elämänvoimaa.

Myös kammottaviin teloituspaikkoihin liittyi uskomuksia. Teloituspaikka yhdistettiin demonisiin ilmiöihin ja aaveisiin. Hirttoköysi, paikan puuosat, mestaustukin tikut, raaspiikit ja naulat kuin myös pyövelin työvälineet sisälsivät uskomusten mukaan maagisia voimia.

Kirkon omaisuus kiinnosti varkaita, joista osaa odotti kuolemantuomio

Kirkkovarkauksia tapahtui paljon 1600-luvun alussa ja ajan myötä ne vain lisääntyivät. Varkaita kiinnostivat kirkon arvokkaat esineet, kirkon vilja sekä tekstiilit, jotka tarttuivat varkaiden matkaan usein ollessaan ulkona tuulettumassa. Myös vaivaiskassa, köydet ja työkalut kelpasivat varkaille.

Kirkkovarkauksista tuomittiin kuolemaan jonkin verran aina 1700-luvun loppupuolelle saakka.

Vanha kynttiläkruunu kirkossa.
Kirkon omaisuus, kuten upeat kynttiläkruunut, kiinnostivat varkaita. Vanha kynttiläkruunu kirkossa. Kuva: Lea Tajakka kirkko,kynttiläkruunut

Toisinaan kirkkovarkaus kytkeytyi taikuuden harjoittamiseen. Varas saattoi puolustautua kertomalla, että paholainen yllytti varkauteen. Eräs nainen tuomittiin kuolemaan ehtoollisleivän anastamisesta noituuden harjoittamista varten.

Noituudesta langetettuja tuomioita alkoi esiintyä Suomen alueella 1500-luvulta alkaen tihenevästi. Marko Nenosen ja Timo Kervisen tutkiman mukaan tiedossa on noin 1200 vuosien 1520-1750 välillä noituudesta ja taikuudesta syytettynä ollutta suomalaista. Kaikki heistä eivät kuitenkaan saaneet mestaustuomiota.

Vuosien 1670-1680 välillä noituustuomioissa koettiin varsinainen tihentymä. Tuohon aikaan osuivat myös useat pahat katovuodet, joiden aikana kärsittiin nälänhädästä ja köyhyydestä. 1500- ja 1700-lukujen välillä kärsittiin myös spitaalista, rutosta ja ajoittaisista isorokkoepidemioista.

Marko Nenosen tutkimasta Viipurin Karjalasta tiedetään noituuden ja taikuuden vuoksi käydyn oikeutta vain satunnaisesti ennen 1650- ja 1660-luvun vaihdetta.

Vuosikymmenten taitteesta alkoi kuitenkin aika, jolloin aina 1680-luvun alkuun asti noitaoikeudenkäyntejä oli jo siellä täällä tasaisesti ja lisääntyen, kunnes prosessit näyttävät jälleen vähentyneen 1690-luvun puolivälin jälkeen.

Kuolemanrangaistus noituudesta poistui Ruotsin rikoslaista 1779. Kustaa III totesi, että noituus on mahdoton rikos, jota "valistuneet hallitukset eivät edes mainitse rikoslaeissaan".

Myös nälkä ja verokapina ajoivat karkeisiin tekoihin

Ikään kuin sodissa, talvissa, katovuosissa, rutossa ja puutteessa ei olisi ollut tarpeeksi haastetta harvaan asutun seudun pitäjien asukkaille, oli elämä usein lisäksi myös turvatonta. Jos ja kun väkivaltaa esiintyi, saattoi se olla raakaa ja äkkipikaista.

Varsinkin valtakunnan itäosissa väkivaltarikollisuus oli yleistä. Mikko Moilasen aineiston tilastoissa erottuvat erityisesti 1600-luvun lopulla tehdyt, niukkuudesta kertovat väkivallan teot. Mikko Moilasen mukaan harvaanasutuilla rajaseuduilla viranomaisten vähyys ja rajalliset voimavarat eivät riittäneet rikollisuuden hillitsemiseen. Syntyi rosvolaumoja, jotka saivat lähes vapaasti mellastaa rajan molemmin puolin.

Piirros kuvaa nälkää 1700-luvulla.
Piirros kuvaa nälkää 1700-luvulla. Piirros kuvaa nälkää 1700-luvulla. Kuva: Kansanvalistusseura nälkä,1700-luku

Toukokuussa vuonna 1694 liikkeelle oli lähtenyt kolme rosvojoukkiota, jossa kussakin oli kymmenkunta miestä. Ryhmiä yhdisti sama tarkoitusperä ja se, että he toteuttivat ennakkoon laatimaansa yhteistä suunnitelmaa. Yksi joukkio taivalsi ryöstelemään Sortavalan pitäjää, toiset maakunnan pohjoisosia ja Ilomantsin pitäjää, kolme metsärosvoa valitsi reviirikseen Suistamon ja Leppälahden suunnan. Näistä kolme kärsi mestaustuomion Pälkjärvellä vuonna 1695.

Muutamaa vuotta myöhemmin, vuonna 1697, nousivat talonpojat vastarintaan veronkeruuta vastaan Pielisjärvellä. Tuomiolla oli yhdeksän henkeä verovouti ja manttaalikomissaari Simo Affleckia vastaan nousemisesta. Joukkiot tunkeutuivat myös Nurmeksen hoviin. Kaikki yhdeksän syytettyä tuomittiin kuolemaan.

Kato ja nälänhätä ajoivat äärimmäiseen tekoon myös Pielisjärven Vaikon kylässä Marketa Pertuntyttären. Kun tilan koti- ja lemmikkieläimet oli syöty, Marketa ja sairastunut Paavo-isäntä taivuttelivat vanhimman pojan surmaamaan oman veljensä. Myöhemmin Marketa itse surmasi tyttärensä. Kun Paavo oli kuollut, Marketa lähti tien päälle vanhimman poikansa kanssa ja surmasi vielä seurueeseen liittyneen orpopojan.

Oikeus ei katsonut surmatöihin ja ruumiinsyöntiin lieventäväksi asianhaaraksi nälkää, vaan tuomitsi Marketa Pertuntyttären mestattavaksi ja roviolla poltettavaksi vuonna 1699.

Tie oikeudenkäynnistä mestauspaikalle saattoi olla pitkä

Jokainen oikeudenkäynti oli erilainen omine vaiheineen ja kohtaloineen. Joissain oikeudenkäynneissä oli suuriakin poikkeuskulkuja; osa tapauksista oli pitkiä prosesseja kestäen vuosikausia ja osassa tapauksista hovioikeuden päätös ei ole lainkaan tiedossa.

Joskus joku on saattanut jopa onnistua pakenemaan ennen kuolemantuomion täyttöönpanoa. Myöhemmin hovioikeus taas on saattanut joissakin tapauksissa käyttää leuteraatiota eli lievennysoptiota.

Joidenkin rikoslajien tuomioissa ennakoitiin jo leuteraatiota, kuten salavuoteustapauksessa Turussa vuonna 1725. Tuolloin meritullimies Anders Gabriel Andersinpoika Rosencrantz ja Anna Maria Kjällman lankesivat salavuoteuteen. Kjällman tuomittiin kuolemaan huoruudesta.

Tullimies Rosencrantzin lopullinen tuomio puolestaan luettiin hovioikeudessa myöhemmin. Miehen rangaistukseksi päätettiin yhdeksänkertainen kujanjuoksu. Kun tarvittavaa miesväkeä ei kuitenkaan saatu kasaan, muunnettiin kujanjuoksu raipparangaistukseksi.

Polku Havukkakalliolle.
Polku johtaa kohti Ilomantsin Havukkakalliota. Havukkakalliolla mestattiin lapsenmurhasta syytetty Liisa Sivonen vuonna 1820. Polku Havukkakalliolle. Kuva: Lea Tajakka kuolemanrangaistus,teloitus,Havukkakallio

1700-luvun edetessä kuolemantuomioiden joukosta jätettiin useita rikoslajeja pois, kuten esimerkiksi varkaus ja eläimeen sekaantuminen.

Tiettävästi viimeinen rauhanajan kuolemanrangaistus on pantu täytäntöön 8. heinäkuuta 1825 Pieksämäellä, kun Tahvo Putkonen tuomittiin torppari Lasse Hirvosen taposta kuolemaan mestaamalla.

Venäjän vallan alle siirryttyä oli rangaistuskäytäntönä Siperiaan karkottaminen, ei enää kuolemanrangaistus.

Oikeuskertomukset paljastavat entisajan moraalikäsitykset ja uskomukset

Oikeuden asiakirjoista paljastuu mestauskäytäntöjen lisäksi myös paljon muuta mielenkiintoista – niistä voi päätellä paljon aikakaudella vallinneista oikeus- ja moraalikäsityksistä ja uskomuksista.

Myös monet eri ammatit tai statukset olivat edustettuina asiakirjoissa. Kasvavissa pitäjissä ja pienissä kylissä oli muun muassa kankureita, nimismiehiä, säätyläisiä, kirjanpitäjiä, piikoja ja parantajia. Myös kerjäläinen, rummunlyöjän tytär ja sotilaan vaimo saivat nimensä asiakirjoihin.

Käräjäpöytäkirjoihin kirjattiin niin ihmissuhteiden kulkua, heikkouksia, rikoksia ja yhteisöjen elämää.

Käräjäpöytäkirjojen seikkaperäiset ja kirjavakäänteiset kertomukset sisälsivät myös seikkaperäistä kuvausta elämästä ja sen eri vaiheista. Kertomuksiin kirjattiin niin ihmissuhteiden kulkua, heikkouksia, rikoksia ja yhteisöjen elämää. Niihin taltioitiin niin ikään eri aikojen pyövelien arkea kuin myös Punkalaitumen pappilan elämänmenoa 1600-luvun puolimaissa.

Ehkä tuomiokirjoihin on taltioitunut myös rikosten ja rikollisen mielen inhimillisyyttä ja rosoisuutta – ajan kuvaa ja sitä, millaista on ollut tuon ajan tunneajattelu ja suhde toiseen ihmiseen.

Teksti: Lea Tajakka

Lisää ohjelmasta