Näyttelijä Erja Manton äänessä kuuluu peloton sydän, Puluboin riemu ja eräs kiikkerä tuoli - Radioteatterin konkari valitsi kuunnelmasuosikkinsa

“Tääl on nää mikrofonit, ei tarvitse huutaa.” Näin valistettiin Radioteatterin pääsykokeissa pinnistelevää nuorta naista vuonna 1982. Erja Manto otti neuvosta vaarin ja pitkä ura urkeni Yleisradion kuunnelmatuotannossa niin näyttelijänä, ohjaajana kuin tuottajana. Pyysimme vastikään eläköityneen Manton valitsemaan kuunnelmasuosikit oman uran varrelta.

“Onhan näitä!” Erja Manto vastaa, kun kuulee tehtävän. Miten ihmeessä valita satojen töiden joukosta suosikkeja?
Ja teoksia totisesti on: lastenkuunnelmia, äänikertomuksia, klassikoita, radiosatiireja, dekkareita - TV-töistä puhumattakaan. Joissakin kuunnelmissa Mantoa vavahduttaa tarina ja juoni, toisissa tyylilaji ja useimmiten: ihmiset.

Mutta se radiouran alku. Teatterikorkeakoulusta valmistuttuaan Manto oli työskennellyt Lahden Kaupungintetterissa neljä vuotta, kun äiti vinkkasi että Radioteatteriin haetaan nuorta naisnäyttelijää.

- Olin tuolloin 26-vuotiaana jo pidemmän aikaa miettinyt, että pitää lähteä pois. Tein hirveästi töitä, neljää pääroolia ja harjoittelin viidettä. Se oli uskomattoman hienoa ja sain valtavan määrän praktiikkaa, mutta olin niin näännyksissä ja jotenkin näköalaton, että halusin muutosta.

Manto sai kutsun koeäänitykseen. Radioteatterissa vastassa oli konkariohjaaja Raiku Kemppi.

- Teimme studiossa useita ottoja ja tekstejä. Koe oli todella pitkä ja perusteellinen. Jossain vaiheessa Raiku sitten sanoi: “Ei tarvii huutaa, kun meil on tääl nää mikrofonit”. Ja mä kun olin teatterikokemuksellani tottunut siihen, että täytyy kuulua “takariviin saakka”! Ajattelin, että nyt tää meni niin penkin alle, kun vaan voi.

Hieman myöhemmin Erja Manto sai puhelun. Langan toisessa päässä olivat Kemppi sekä sittemmin läheiseksi kollegaksi tullut radioteatterilainen Tuula Nyman: “Istuhan nyt alas. Sait sen”, he sanoivat yhteen ääneen puhelimeen.

Porukan opit

Sillä tiellä ollaan. Mutta miten Manto sitten löysi äänensä?

- Se oli alkuun ihan kauheaa! Ensimmäiset pari vuotta Radioteatterissa meni siihen, että pystyin kuuntelemaan omaa ääntäni. Oli tunne, että mitä toi raukka yrittää ilmaista, ymmärtääkö kuulija tätä yhtään ja miten tätä voisi edes korjata.

Töiden paiskiminen auttoi. Ahaa-oivallukset seurasivat toinen toistaan, kun kuunteli kokeneempia, että “noinhan tekstiä voi käsitellä, että ai tollai!”

Manto kiittääkin vuolaasti kollegoitaan.

- Mulla oli niin hienoja kollegoita. Nymanin Tuula ja Heikki "Hasu" Määttänen etunenässä, mutta muutkin radioteatterilaiset, Eeva Litmanen, Voitto Nurmi ja koko porukka. Radioteatterilaisia oli silloin 14-15. Kaikki olivat älyttömän auttavaisia.

Heikki Määttänen otti tulokkaan siipiensä suojaan.

- Hasu raahasi mua kaikkialle: “otetaan toi tyttö mukaan” ja tuotannossa ehdotti, että “jaetaan vähän näitä runoja”. Hän preppasi unohtumattomalla tavalla, Manto muistelee rakasta kollegaa ja ystävää.

Peloton sydän

Radiokuunnelman työstö studioaikojen puitteissa oli vauhdikasta. “Että eilen piti jo olla”. Toisaalta työmuoto on armelias näyttämötyöhän verrattuna, sillä studiossa repliikin voi aina ottaa uudestaan. Mutta kun tarkkaamon ovi menee kiinni, mistä rooli löytyy?

Manton mukaan mitä enemmän tekee, sitä syvemmäksi ja kirkkaammaksi asia tulee. Totuutta täytyy hakea uupumatta.

- Oleellista on se, mitä lähemmäksi pääsen totuutta. Eli mitä enemmän saan laskeuduttua asian päälle ja sitä ydintä mitä löydän tekstistä, roolihenkilöstä, siitä ihmisestä. Että pystyy avaamaan aivot ja sydämen, laskemaan tekstin sisään. Ja silloin näyttelijänä tulee kokonaisvaltainen tunne, sellainen "kuin laskisi hartiat alas".

Totuuteen onnistuu Manton mukaan pääsemään vain olemalla auki. Myös epäonnistua saa ja kannattaa.

- Totuudellisuuteen pääsemiseen ei ole mitään muuta keinoa kuin, että lopettaa pelkäämisen. Siitä vanheneminen on kivaa, että pelkää koko ajan vähemmän näyttelemistä. Ylimääräiset asiat karisee pois. Että se pelon poistaminen on varmaan isoin asia näyttelijän elämässä, Manto summaa.

"Toi on just noin"

Millainen tunne yleisöstä kuunnelman näyttelijällä sitten on?

- Äänitarkkailijan lisäksi minulla on aina on jokin kuviteltu yleisö. Ja mitä lähemmäksi pääsen totuuteen ja itseäni, silloin pääsen myös lähelle yleisöä. Koska se totuus yhdistää ihmistä, ja se on musta rakkaudellisuutta, sitä mikä näytelmän esittämiseen ja vastaanottamisen tilanteeseen kuuluu. Kun yleisössä syntyy se tunne “toi on just noin”, katharttinen tunne tapahtuu ihan samalla tavalla näyttelijässä kuin vastaanottajassa. Silloin kaikki menee ihan hyvin. Aina näin ei käy.

Erja Manton kuunnelmapoimintoja uran varrelta:

Vieras mies - kuunnelma kuin “syvä lampi”

Heidi Köngäksen romaaniin perustuva ja Kirsi Porkan dramatisoima Vieras mies on tarina sodanjälkeisessä Suomessa elävästä valokuvaajana toimivasta naisesta, joka on aina ollut vammansa takia ulkopuolinen. Eräänä päivänä hänen liikkeeseensä astuu nuori mies, johon nainen rakastuu.

Erja Manto, miksi poimit tämän?

- Kun puhuin tuosta totuudellisuuteen pääsemisestä, tämä Tuula Nymanin ohjaama radiodraama on ehkä ensimmäisiä juttuja, jossa olen ollut hyvin lähellä sitä koko prosessin ajan.

Teoksessa on paljon pitkiä monologeja, mutta Nyman löysi ohjaamiseensa hyvän tekniikan.

- Teimme monologit studiossa niin, että olimme näyttelijä Janne Hyytiäisen kanssa selät vastakkain muutaman metrin päässä toisistamme. Tällöin on pakottauduttava kuuntelemaan toista, että kontakti syntyy.

Metodi on Manton mukaan fantastinen, eikä toimi aina, mutta Nymanin ohjauksessa se toimi täydellisesti.

- Tässä tunsin myös sen tunteen: laske hartiat alas ja anna tulla vaan. Ja sitten kun se on niin rankka se rooli. Nainen on rakkaudeton ja tyly, ja kuitenkin hänellä on omat taiteelliset ambitionsa. Ja se oli ihan sellainen "heittojätkä" se mies, jonka kanssa rakkaustarina tapahtuu, eli riipaiseva tarina. Kiitos hienosta kirjasta Heidille sekä Tuulalle, joka osasi antaa tehdä. Elin tuotantovaiheessa jossain ihanassa leviaatiotilassa monta päivää.

Panttaa korusi, pelasin rahat - Kuunnelma kuin “palanut höyhen”

Dostojevskin kirjeisiin ja Anna Dostojevskajan päiväkirjoihin perustuva Panttaa korusi, pelasin rahat on karu tarina kirjailijasta ja nuoresta vaimosta, köyhyydestä ja peliriippuvaisuudesta. Erja Manto on valpas mutta loukussa oleva kirjailijan nuori vaimo. Vastanäyttelijänä oli Heikki "Hasu" Määttänen ja ohjaajana Jukka Voutilainen. Kolmikko teki yhdessä monta teosta.

Juonessa näyttäytyy Manton mukaan hurjalla tavalla elämänpettymys. Voutilaisen ohjaustyyli oli ikimuistettava.

- Olin jotenkin hirveän onnellinen. Koko ajan oltiin vauhdissa. Jos oli tarve, Jukka neuvoi, että ota vain uudestaan lennosta. Jukka syötti: “Enemmän tota tonne, jatka vaan!”

Manto pyrkii itsekin ohjaamaan usein samalla tavalla. Niin ettei äänitystilannetta laiteta poikki pitkäksi aikaa, vaan näyttelijä pysyy roolissa, kuuntelee ohjeen ja ottaa tarvittaessa vain muutaman rivin taaksepäin.

- Noin pidetään flow-tilaa yllä, eikä sitä tarvitse katkaista pudottamalla tilannetta. Tykkään semmoisesta tekemisestä, kun ollaan hienosti niin kuin kahdessa tilassa ja kykenee kyllä ymmärtämään puhetta, mutta on kuitenkin ihan omassa menossa.

Susanna - Kuunnelma kuin “tahmeat rahat”

Heikki Määttänen ja Jukka Voutilainen olivat mukana myös toisessa venäläisklassikon produktiossa Susannassa. Manto näytteli pääosaa.

- Tsehovin novellissa Susannna on kurtisaani, joka rakastaa rahaa. Kaikki pyytää siltä rahaa koko ajan ja Susanna vain sanoo, että "mulla ei ole rahaa", vaikka piironginlaatikot pursuaa. Se niinkuin makaa niiden rahojen päällä kuin joku hämähäkki. Tässäkin se on minusta ihan totuudellista; on ihmisiä jotka rakastavat rahaa enemmän kuin toisia ihmisiä tai lapsiaan. Susanna on semmoinen.

Kuunnelman toteutus kertoo, miten jokin pieni rekvisiittaratkaisu voi näytellä suurta roolia.

- Studioon oli hankittu iso lepotuoli. Kuviteltiin, että Susanna ottaa vastaan vieraita pukeutuneena röyhelöaamutakkiin lepotuoliin maaten. Ja siihen mut lövähdytettiin ja mä jotenkin hukuin siihen ihan täysin. Ruvettiin pian ihmettelemään, että mihin mä oikein katosin! Siinä oli niin mukavaa, että koko ilmaisusta tuli löysää hölmehtelemistä. Tuoli vaihdettiin, otettiin tilalle nariseva, kiikkerä puutuoli. Koko ajan olin vähän jännittynyt, ettei tuoli vaan narisisi. Ja silloin se tuli! Siinä se oli se jännite!

Kapeita lautoja - Kuunnelma kuin “vaakasuora räntäsade”

Erja Manton oman ohjaajantaipaleen ensimmäisiä töitä on kirjailija Petri Tammisen käsikirjoittama Kapeita lautoja. Pekka Huotari esitti pääroolia, tragikoomista miestä, joka alkaa paneloida kotinsa kattoa. Mies tutustuu lautojen ja sahojen maailmaan.

- Radioteatterissa ehdotettiin, että kun jutulle vielä ollut vielä ohjaajaa, mitä jos sä Erja ohjaisit tämän.

Työstä tuli yksi virstanpylväistä.

- Se oli rakas juttu siksi, että sain tutustua ensimmäisen kerran kirjailija Tammiseen ja hänen vakavaan huumorinsa. Mä jotenkin tajusin hänen kompaktin ilmaisunsa. Rakastin sitä liikuttavaa symboliikkaa, mitä tarinassa on ja miten käsikirjoitus rakentuu.

Teosta voikin rakentaa monella lailla. Musiikki rakentuu jutussa samalla lailla kuin panelointi.

- Tajusin tehdessäni, että tämmöinen tragikomiikka on ylipäätään mua hirveen lähellä! Eli olen helposti sellainen, että kun elämä on traagisimmiilaan, yritän nähdä sen komiikan siinä. Olen sitä mieltä, että se pelastaa ihmiskunnan. Vähän humanismia ja löperöpanelismia lisää, niin ehkä me voidaan vielä selvitä tästä!

Tiikerihai - Kuunnelma kuin “pyörivä LP“

Erja Manton ohjaama ja tuottama Tiikerihai sai alkunsa tositarinasta.

- Eräs ystäväni kertoi, että Arabian tehtaan katolta löytyi remontin yhteydessä suljettu vintti, josta kukaan ei ollut tiennyt. Huone oli täynnä muotteja. Ihan täpötäynnä. Ja mä tietysti kuvittelin sinne heti ruumiin.

Ei aikaakaan, kun ystävä järjesti kiertokäynnin.

- Siellä oli hirveän tuulinen katto, josta laskeuduttiin vinttitilaan. Muotit olivat sotaa edeltävältä ajalta tai juuri sen jälkeisiltä vuosilta. Rupesimme tutkimaan Arabian historiaa ja yllätyimme, että alue oli ollut ihan oma kaupunkinsa. Siellä oli ollut lastenhoidot, kaupat, ilotalot, eikä seudulta tarvinnut juurikaan poistua. Paikkaan liittyy legendoja ja tarinoita. Haastattelimme paljon eri ikäisiä arabialaisia entisiä tehtaan työntekijöitä.

Liisa Urpelainen tuli käsikirjoittajaksi, ja vähitellen dekkariksi hahmoteltu tarina muuttui viihdekuunnelmaksi, jolle haettiin innoitusta 1950-luvun elokuvista ja musiikista.

- Ihaninta ohjaamisessa oli varmaan sen aikakauden löytäminen ja keveyden etsiminen äänimaisemaan. Kuunnelma soi mielestäni aika hyvin oman tyylilajinsa edustajana.

Perhe Kärkinen - Kuunnelmasarja kuin “kylmä kahvi johon on mössähtänyt sekaan Marie-keksi"

Erja Manto ohjasi seitsemän vuotta viihteellistä viikoittaisarjaa Perhe Kärkinen. Radioperhe syntyi Radio Suomen kuuntelijoiden huviksi vuonna 2006. Miksi Manto halusi tarttua perhesarjaan?

- Viihteen päällikkö Pentti Järvinen oli tilannut sarjaa käsikirjoittaja Liisa Rimpiläiseltä. Liisaan olin tutustunut, kun teimme Iltalypsyä. Rupesimme Liisan kanssa sitten kehittämään mukavaa kahvikuppiviihdettä. Perheen ongelmat olisivat sitä tasoa, "että voi ei, nyt se munakuppi putosi lattialle". Mutta tajusimme, ettei se riitä, vaan että kivassa juonessa täytyy olla rivien välissä suuri yhteiskunnallinen analyysi.

Perheenjäsenet ovat Manton mukaan näennäismukavia.

- Kivoja tyyppejä, mutta hehän pelkäävät kaikkea, mikä on kodin ulkopuolella. Yhdessä jaksossa perhe peräti sulkeutui ulkomaailmalta vaatehuoneeseen taskulamppujen kanssa. Saimme ujutettua vaikka minkälaisia asioita arkisen elämän joukkoon.

Lisäpaineita tekijöille toi se, että perhesarjan piti olla myös hauska. Ja siinä tekijät onnistuivat.

- Kiitos Liisan taitavuuden ja hienojen näyttelijöiden. Tuotannossa kaikki aina tiesivät, mitä näyteltiin ja kaikki sujui kuin rasvattu. Tehtiin keskittyneesti ja tosissaan - niin kuin komediaa on aina tehtävä. Mutta kun sarjaa oli tehty seitsemän vuotta, mietittiin Liisan kanssa kahvilassa: ” tämä on jo seitsemäs äitienpäivä, ettei nyt putkahda ihan raikasta äitienpäiväideaa mieleen". Lisäksi sarjan teinit alkoivat olla oikeasti jo nelikymppisiä, Manto kertoo.

Kuunnelma lähetettiin Radio Suomessa lauantaiaamuisin. Kärkisen perheen edesottamuksilla oli miljoonayleisö.

- Emmekä me edes tajunneet sitä! Se oli oli ihan posketonta. Ollaan Liisan kanssa monta kertaa pohdittu, oliko maailman tyhmin teko lopettaa juuri sillä hetkellä, kun on miljoona kuulijaa. Mutta ei se minusta ollut. Oli kivempaa lopettaa huipulta, kuin sitten, jos olisi ollut vaan tiskirätti jäljellä.

Puluboi - Kuunnelma kuin “ratkiriemua aikuisille ja lapsille”

Manto on ohjannut kirjailija Veera Salmen hitti-lastenkirjoista viisi Puluboi-sarjaa. Kirjat kertovat Hakaniemen torin liepeillä seikkailevista ystävyksistä, pulusta ja poniksi haluvasta tytöstä.

- Puluboit ovat niitä ihmeellisiä onnenkantamoisia, joita elämässä joskus sattuu. Olin kustantajan kirjakaupassa, ja eka Puluboi osui silmiini. Aloin lueskella sitä siinä samassa ja nauroin ääneen. Tän mä tahdon tehdä!
Lastenkuunnelmista vastaava tuottaja Soila Valkama sanoi jutulle: kyllä.

Kuunnelmaan löytyivät pian näyttelijät Juha Pulli ja Karoliina Niskanen.

- Sitten tehtiin posket punaisina, hirveellä rytinällä. Lopputulokseen sarjakuvamaista äänimaailmaa, ja siinä se oli. Kaikki kirjat tehtiin ja aina oli yhä kivaa.

Itsetunnosta

Manto kertoo, että radiokuunnelmien ohjaustöissä pitkä kokemus näyttelijänä auttaa, Manto sanookin olevansa näyttelijä-ohjaaja. Radioteatterissa myös tuttuus on kannatellut.

- Mutta kyllä onnistuminen voi tulla ihan vieraissakin olosuhteissa. Kunhan pääsee pelon yli. Eli vaikka et tuntisi ketään, anna mennä tyyliin: tää tulee täältä.

Pelko vaivaa kaikkia, joilla esiintymispakkoa tai -oikeutta.

- Se on tietysti itsetuntokysymys. Ja itsetunto on huojahteleva, vaihtelee päivittäin, ihan kuin ihmisen ääni. Jostain syystä itsetuntoa on hyvin helppoa heiluttaa väärään suuntaan. Joskus tuntuu siltä, että itsetunnon rakentaa joka ikinen aamu uudestaan. Kaikkina päivinä se ei vain onnistu, vaan sitä miettii, että miten mä voin tehdä tällaista! Mennä toisten ihmisten aikaa kuluttamaan. Sairasta, mahdotonta! Mutta sitten vaan menet töihin. Siitä se taas lähtee.

Manto ei usko näyttelijän työssä suureen inspiraatioon.

- Kaikkein järkevintä on mennä suoraan jäihin ja harjoitella, juoda vaikka välillä vettä tai punnertaa. Tehdä ylipäätään jotain muuta kuin istuskella ja odottaa. Konkreettiset teot saavat mielen liikkeelle. Ja alitajunta toimii myös; herää aamulla ja ymmärtää, että “noin mä sen teen”. Ja sitten täytyy lähteä suoraan kokeilemaan. Hyvin monissa tapauksissa se toimii, Manto pohtii.

Radio onkin Mantosta niin hyvä väline, koska se on nopea, kokeilemaan pääsee pian. Radio sopii myös moneen lajityyppiin. Kuten myös satiiriin. Manto itse laskee Kärkisen perheen yhteiskuntasatiiriksi. Lajityyppi on tosin ollut tuttu jo aiemmin, sillä Manto näytteli legendaarisessa Iltalypsyssä sekä Itse valtiaissa. Radion puolella Manto teki 2010-luvulla vauhdikasta poliittista satiiria Tohtori Raimo - Valtakunnan terapeutti.

- Poliittisen satiirin tekeminen oli valtavan hauskaa, opettavaista ja nautinnollista. Yhä olen uutishaukka ja koko ajan keksin, että miten tuostakin aiheesta saisi kelpo satiiria. Tämä on tavallaan elämäntapa. En ole ikinä osannut sulkea töitä oven taakse lähteissäni, enkä kadu. Tätä ei voi oikein tehdä muuten.

Leikistä

Äänisuunnittelija Tiina Luoma on tehnyt Manton kanssa töitä lukuisissa kuunnelmatuotannoissa. Viimeisimpänä yhteisenä suurprojektina heitä on on yhdistänyt äänikirja Kadonnutta aikaa etsimässä.

- Lukijana Mantolla on valtava kielellinen ymmärrys Ja kun Manto tulee rooliin, tulee aina tunne “ettei ole hätää”, Luoma kertoo.

Luoma on nähnyt Manton monesti myös tuottajan saappaissa ja sama luottamuksen tunne on läsnä.

- On hienoa, kun tuottaja uskaltaa tulla lähelle ja ymmärtää toista ihmistä, Luoma pohtii.

Manton kollega ja Perhe Kärkisen tuottaja Pekka Savolainen niinikään nostaa hattua kollegansa kielelliselle taidolle. Yhteistyö alkoi 20 vuotta sitten Radio Suomen päivittäissarjassa Mutku. Tätä seurasi useita käsikirjoitettuja viihdesarjoja, jotka Manto ja Savolainen tekivät tasa-arvoisesti ja jatkuvaa dialogia käyden, ilman roolirajoja:

- Käsikirjoitin, hän näytteli. Tuotin ja editoin, Manto ohjasi. Ohjasin, hän näytteli.

Hupi kuului asiaan.

- Joskus oli mukava kokeilla, onko ohjaaja hereillä tuikkaamalla täysin tekstiin sopimattomia sävyjä sekaan. Juuri leikkisyys yhdistettynä taitoon luokin mielestäni juttuun parasta laatua.

Freelancerin ilot ja vastuut

Erja Manto jäi eläkkeelle Radioteatterista elokuussa. Mutta hommathan eivät intohimoiselta tekijältä lopu.

Yksi tärkeimmistä viime vuosien projekteista on ollut monivuotinen lukuprojekti Marcel Proustin suurromaanista Kadonnutta aikaa etsimässä. Jälkitöitä on yhä, mutta äänitykset on tehty.

Onko äänikirjan teko näyttelemistä?

- Kyllä! Proustissa on ihan valtava määrä dialogeja, ja tarinan henkilöitä rupeaa väkisinkin vähän maalaamaan, jotta henkilöt erottuvat. Samalla sitä yrittää tukea kirjailijan näkemystä kustakin hahmosta. Että kyllä se on näyttelijän työtä aika pitkälle, tekstin hallitsemista, sisällön, nyanssien ja tunnelman välittämistä. Kunhan juttu pysyy totuudenmukaisena. Samalla painin lukijana sen ikuisen ongelman kanssa, kuinka paljon ilmaisen ja kuinka paljon pidättäydyn.

Näyttelijä lukee tarinaa samaan aikaan kuin kuulijat.

- Yllätykset tulevat minulle yhtä suurina yllätyksinä kuin kuulijalle. Olen ihan yhtä järkyttynyt ja riemastunut, kuin kuulijakin on, hän paljastaa.

Ääni - tuo kokonaisvaltainen juttu

Entä mikä kuunnelmahahmo Manto itse haluaisi olla?

- Näin äkkiseltään heitettynä, täytyy varmaan sanoa Puluboi! Hän on niin täynnä positiivista energiaa, huumoria, hyvää tuulta ja humansimia kuin keltään voidaan edellyttää. Niin kukapa ei haluaisi olla Puluboi?

Mutta - onko Erja Manto sitten “ääninäyttelijä”?

- Ei sellaista olekaan! Kuunnelmatyö on ihan samaa psykofyysistä hommaa kuin kaikki muukin näytteleminen. Mutta se siinä on ihanaa, että fysiikkaa ja gestiikkaa voi käyttää ihan miten vaan. Näyttelemisen ei tarvitse näyttää miltään, pääasia on, että kuulostaa roolihenkilöltä.

Vaikka Erja Mantoa on nähty välillä myös teatterilavalla, suhde näyttämöön on jäänyt toiselle sijalle. Radiostudio on kaikki:

- Niinkuin Hasun kanssa todettiin: mikrofoni ja ääni ovat niin paljastavia, että siellä ei pääse pakoon. Kuva ja lava on rakastaja, mutta radio on aviopuoliso, jonka luo aina palaa.