Hyppää pääsisältöön

Ruotsalaisten kuningas alumiinikaliumsulfaattidodekahydraatti-apajalla

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Vieläkin kahtoo. Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Ruotsalaisten kuningas alumiinikaliumsulfaattidodekahydraattiapajalla - jatkokertomus, jonka kumpikin osa on nyt tässä.

Oli ollut aika hyvä päivä siihen saakka ruotsalaisten kuninkaalla.

Aamulla kuningas oli ajellut sähköpyörällään ristiin rastiin Drottningholmin hedelmätarhan pitkiä hiekkapolkuja.

Hän ajoi suorat suorat osuudet siten, että makasi ohjaustangon päällä, polvet koukussa ja sääret takaviistossa, nilkat tarakalla, koska pyörällä pystyi myös ajamaan polkematta.

‒ Ja nimenomaan nilkat tarakalla, yläkroppa edessä kiitäen sitä pystyi kuvittelemaan olevansa hävittäjälentäjä tärkeää tehtävää suorittamassa. Eikä pelkkä kuningas tappamassa aikaa.

”Hävittäjälentely” kiinnosti hallitsijaa yli tunnin, mutta sitten hän alkoi jo isota muuta tekemistä.

Koska oli sunnuntai, aamupäivällä olisi pitänyt tälläytyä parhaimpiinsa ja lähteä kirkkotielle, mutta kuningas oli lauantaina pahoitellut hovimarsalkalle, ettei pääse tulemaan, koska juuri samaan aikaan sunnuntaina onkin muka harrastusryhmä (”Olen päättänyt käydä pyhäisin ja hovin kuoroharjoituspäivinä hydroksyyliryhmässä.”).

Kirkon aikana linnassa oli aina hiirenhiljaista, ja silloin kuningas haki lastenkamarista pajukorillinen tinasotilaita, ja luikki pesularakennukseen, hiipien huvikseen etukumarassa kuten Sylvesteri-kissa piirretyissä.

”Hjorden betar och klockan klingar,
klockan klingar på Roines strand...”

Klikkaa: -> Vid Roines Strand.. (!!!)

Pesulan silittämössä majesteetti asetteli, hyväntuulisesti Roines strandia hyräillen, tinasotilaansa tärkkäyspöydälle hyökkäysrivistöön, ja otti aseekseen antiikkisen tärkkipumpun.

Kun pumpun keltasilkkipäällysteisestä kumipollukasta railakkaasti puristi, tärkkäyslaite ampui koko mokomasti tärkkilitkua litteästä suuttimestaan.

”Dchh! Dchh! Dchhhhh!” ampui kuningas tinasotilaita tärkkisuhauksin kumoon.

Dchh! Dchhh! Dchh Dchhh!!! kunnes käsivarren lihaksia pakotti ja koko toistasataapäinen hyökkäävä armeija oli, sotilas sotilaalta, voitettu.

Tinasotilaat pikapesuun lavuaarissa, summittainen kuivaus talouspaperilla, armeija pajukoriin, palautus lastenhuoneen sotakaappiin.

Mitäpä sitten? Entä jos sitä kurkistasi työpapereita huvikseen.

Työhuoneessaan kuningas katseli hallintopapereita hajamielisenä, huokasi ”Hou ham!” ja allekirjoitti niitä sitten summamutikassa koko mokoman.

Nimikirjoituksia oli tylsä vääntää. Leimoja se sijaan oli kiva lyödä, - mutta näihin papereihin ei tarvittu leimoja, harmitteli kuningas.

Sitten hän piristyi, kun muisti, että oli perjantaina pyytänyt vaihtamaan sähkönitojaan patterit.

Toden totta! Kun nitojan virtanappia painoi, lupaava punainen valo syttyi. Hih!

Kuningas haki työhuoneen printterikomerosta A3-paperia, ja taittoi ison pinon arkkeja kaksin kerroin.

Kieli suuupielessä keskitttyen hän alkoi syöttää taitettujen arkkien pitkää syrjää sähkönaittajaan.

Tsunkka, tsunkka, tsunkka...

Pienellä U:n muotoisella liikkeellä paperia syöttäen kuningas sai naksutelua niittejä vieri viereen koko arkin pitkän sivun.

Sitten oli lyhyen sivun vuoro. Tsunkka tsunkka tsunkka...

Ja taas pitkän. Sitten lyhyen. Ja sitten nidottu arkki roskiin, uusi nitomaton esille.

Tsunkka tsunkka tsunkka tsunkka tsunkka... Arkki arkin perään, ja välillä uusia niittejä koneeseen. Ja taas nitomaan, kieli suupielessä, mieli keskittyneenä, hilventyneenä.

Yli neljä kertaa kuningas täytti nitojan niittilokeron, ennen kuin hän väsyi nitojaleikkiin, ja katkaisi laitteesta virran.

Mitäs sitten?

Väki oli vieläkin kirkossa. Onneksi tutusta kaapista keittössä löytäisi aina Weetabikseja, ja jääkaapissa oli maitoa. Mukavan lötköiksi lioteltuna vehnälitistemötikät oli helppo lusikoida suuhunsa.

Siis keittiöön!

Kohta jo rapisi siellä, lorisi maito, kilisi lusikka, ja pian kuului tyytyväistä majesteetillista massutusta kotvan aikaa.

”Ruuan” päälle kuningas pihisti sokerikaapista fariinisokeria kahvikuppiin, ja lusikoi sitä makeisiin suihinsa samalla, kun nousi portaita ullakkohuoneeseen.

Ullakkokamarin ovessa toispuoleisesti irvisti vihreällä väriliidulla kömpelösti piirretty pääkallo ja sääriluut -merkki. Alla huterosti kynäilty teksti ”KUNG örelse! Livs fara!”

Ullakkohuoneessa röhnötti kulunut tummansininen plyyšinojatuoli, ja metallitelineissä kuplamuovia rullilla, metritolkulla.

Kaikkia mahdollisia kuplakokoja oli, pienenpientä, ja kuplia, jotka olivat melkein hanhenmunan kokoisen kananmunan kokoisia.

Kuningas istuutui nojatuoliin, ja söi fariinisokerit kupista loppuun. Sitten hän veti rullalta isokuplaisinta muovia lattialle, ja pikkukuplaista syliinsä.

Peukalon ja etusormen välissä pikkukuplat pitskahtivat raikkaasti, tuottaen kuninkaalle suurta tyydytystä.

Ja aina kun hän romauttihe kenkänsä kantapäällä kananmunankokoisen muovikuplan rikki, kuului melkein pistoolin päsähdys, ja juhlallinen sankarimieli sai ihokarvat kuninkaan käsivarrella nousemaan pystyyn, luoden ylevöityneen tunnelman.

Satoja tai tuhansia kuplia myöhemmin kuningas kuitenkin kyllästyi jo paukutteluun.

Fariinikuppikin oli tyhjä.

Väki oli arvatemma jo palannut kirkosta, ja nyt linnassa pitäisi käyttäytyä kuninkaallisesti, mietti kuningas.

Ei huvittanut lähteä ”näyttelemään kuningasta”.

Majesteetti tassutteli portaita alas, yksityiseen makuuhuoneeseensa.

Päiväpeiton päällä oli Bosse, kuninkaan ”valkoinen” (=tummanharmaa) unipupu.

Majesteetti oikaisihe päiväpeitolle selälleen ja heitteli hajamielisenä Bossea ilmaan.

Jänis oli kulahtanut, ja jos samettilagomorfia piti pystyssä mutta ei tukenut sen päätä, Bosse nyökähti niin etukumaraan, että sen nenä kosketti sen mahaa, koska vuotten varrella suurin osa sisustäytettä oli päässyt karkaamaan parista rikkinäisestä saumasta pois.

Hallitsija haukotteli, heitti unipupun laiskasti kattoa kohti, nappasi kiinni, heitti taas, mutta ei tuntenut erityisempää iloa heittelyleikistä.

Ongelma oli, että kuningas tunsi itsensä tarpeettomaksi.

Virkatehtävistä suuri osa oli delegoitu lapsille, jotta nämä pysyisivät erossa koiruuksista ja synnistä. Se toimikin lasten suhteen hyvin, mutta kuninkaan kalenteri jäi kovin tyhjäksi.

Ja jos kalenterille ei keksinyt täytettä, äkkiä oli joku terveysmarsalkka tyrkyttämässä siihen mitäkuta saunajoogaa, vihnedieettiä tai akateemista savipainisafaria tahi hovin yhteistä ekoharavointipäivää.

Huomenna alkaisi uusi viikko, ja kalenteri ammotti tyhjyyttään.

”Mikä neuvoksi, Bosse!” huokasi kuningas, ja heitti unipupunsa rannevippauksella korkealle koti kattoa, niin että pupu pyöri aivan väkkäränä.

Ovelta kuului koputus.

”Sisään!” huusi kuningas, ja nappasi Bossen kiinni viime hetkellä.

Ovesta tuli sisäkkö lehtinipun kanssa. Kuningas viittasi kohti yöpöytää, ja sisäkkö jätti lehtinipun sille, niiasi ja meni menojaan.

Kuningas alkoi purkaa Svenska Dagbladetia osio osiolta, että pääsisi käsiksi urheilu-uutisiin.

”Kotimaa - blaa blaa blaa, ulkomaat, blaa blaa blaa, kulttuuri, blaa blaa blaa - ”

Kesken kulttuuriliitteen sivuun viskaamisen kuningas pysähtyi.

Kulttuurisivuilla oli pieni uutinen Södertäljen elokuvatapahtumasta. Kuvassa Charlie Chaplinin pää pilkotti jättimäisen kanapuvun ”kaula-aukosta”. Kultakuume oli esitetty elokuvaviikolla.

”Mitäs jos mentäisiin Bosse elokuviin Tukholmaan!” sanoi kuningas, ja laittoi pitkäkorvan nyökyttämään päätä rivakasti.

”Ja otetaanko pyörä ja tekoviikset kyytiin, että saadaan ajella omin päin kartsalla?” kysyi kuningas vielä, ja taas nyökytti jänis niin että korvat räpsivät eteen ja taakse.

”Matkaan!”

Soitto kuljettajalle, takki päälle, tekoviikset nenän alle ja lippis päähän. Autoon, Bosse povitaskussa, jonne se laihassa nykyolemuksessaan erinomaisesti mahtui.

Kuljettaja jätti kuninkaan ja polkupyörän Kungsträdgårdeniin.

Akateemisen kirjakaupan, Hötorgetin ja Kungsgatanin tietämissä oli monia elokuvateattereita, muisteli kuningas.

Sähköpyörällä matka ei ollut pitkä, ja NK:n vieressä oli pikku kioski, josta sai hodareita ja jääkylmää Puck-kaakaota. Sinne!

Pieni tuokio myöhemmin kuningas jo massutti hot-dogia, naksautti Puckin metallikorkin auki ja ampui sen peukalollaan roskikseen.

Chaplinin Kultakuume palautui kuninkaan mieleen. Hän muisti kohtauksen, jossa loputon jono toiveikkaita kullankaivajia paarusti eteenpäin laajassa erämaassa kohti kulta-apajia.

Seikkailu! Seikkailu puuttui elämästä!

Ennen vanhaan kuninkaat ratsastivat joukkojensa edessä kohti uusia uljaita taisteluja! Nyt sai tyytyä väsäämään nimikirjoituksia, ja olla hyvillään, jos pääsi iskemään muutaman leiman.

Seikkailemaan oli lähdettävä. Aarteen etsintään!

Mutta missä aarteita voisi olla?

Kaakaota suussaan huljutellen kuningas koetti pinnistää muistiaan. Jokin aarrepaikka oli pilkistämäisillään esiin muistista.

Tyhjä kaakaopullo lensi roskiin, ja palloksi puristettu hodarin paperi seurasi kohta perässä.

Suomi! Lähellä Helsingin lentokenttää oli Aarremies-niminen paikka, muisti kuningas. Skattmann! Oli varmasti - hän muisti sen kylttiä vaimonkin kanssa ihmetelleensä.

Kuningas hyppäsi pyörälleen, ja läksi polkemaan Sergels torgin vieritse, Åhlénsin tavaratalon ohitse lentokenttäbussin pysäkille. Pysäkin vieressä oli leimasinliike, hallitsija muisti, ja iloitsi siitä, että bussia odotellessa voisi katsella leimasimia, leimasinkyniä, käyntikorttimalleja, nitojia ja pieniä ja isoja, vasikan pään kokoisia preeglauspuristimia!

OSA II

Helsinki-Vantaan lentokentällä

Helsingin kentällä kuningasta oli vastassa lentoemännän soittama taksimies, joka osasi ruotsia.

Taksari nosti kuninkaan polkupyörän tilataksin perään, ojensi sitten kätensä ja esittäytyi:

- Pullamo.
- Kungsson, vastasi kuningas.
- Minne ajetaan, kysyi Pullamo.
- Tähän lähelle. Paikka nimeltä Skattmanns.
- Onko tarkempaa osoitetta, taksimies kysyi.
- Pitäisi aarretta etsiä. Ja sitä ennen lapio aarteenkaivuuseen ostaa. Osoitetta ei ole.
- Lapio on minullakin. Skattmanns on sellaista firma-aluetta. Asfalttimaisemaa. Mutta on siellä sorakuoppa. Voisiko sieltä kaivaa aarretta?
- Hih, innostui kuningas. Napakymppi! Hurautetaan sorakuopalle!
- Tämä selvä, kuittasi Pullamo ja teki kahdella sormella partiolaiskunniaa.

Lähdettiin kohti Skattmannsin sorakuoppaa.

Matkalla Pullamo selitti, että hänellä oli autossa oikein erinomainen lapio aarteenkaivuun: Wehrmachtin kenttälapio, jonka hän oli ostanut armeijan ylijäämätavaranettikaupasta.

Kuningas ei tiennyt mikä oli nettikauppa, mutta taksari selitti. Ja sanoi olevansa kanta-asiakas.

-Kun ajaa tällaisella vanhalla rämällä, pitää olla puoli työkaluvajaa mukana. Pelkät kuormaliinat ja starttikaapelit ei riitä. Tarvii työvaloja ja ruuvinvääntimiä, lenkkiavainsarjoja, nostotaljoja, alumiinihuopia, pemmikaania, hainkarkotetta ja tervanauhaa ja CRC:tä ja kymmentä muuta ainetta ja vemputinta.”

- Ja sieltäkö ne saa ylijäämän verkkokaupasta kaikki? ihmetteli kuningas.
- Sieltä. Ja muista verkkokaupoista.
- Niitäkö on eri verkkokauppoja? Onko Ruotsissakin?
- On satoja, ehkä tuhansia, joka puolella maailman. Ruotsissakin toki. Ja moni tilaa ihan Kiinan varkkokaupasta jos ei halvalla lähempää löydy.
- Kylläpä on kaikkea nykyään! päivitteli kuningas.

Päädyttiin Skattmannin sorakuopalle.

Pullamo rämisteli kenttälapion muun tavaran alta esiin. Lapio oli keskeltä taitettava, ja lukittiin ruuvattavalla hylsyllä käyttöasentoonsa. Taksari pyöritti tottuneesti holkin kiinni, ja kokeili maata vasten, ettei varsi antanut myöten.

Kuningas kröhäytti äänensä kirkkaamaksi, pani kädet megafonitorveksi suunsa eteen, ja kailotti: ”Kung örelse! Julistan kuninkaallisen aarteenetsintäseikkailun alkaneeksi. Tavallaan jo Tukholman lentokentällä alkaneeksi sen julistan!”

Sitten hän vilkaisi Pullamoa: - Sääli kun meillä ei ole fanfaaritrumpettia.

Pullamo kohautti olkapäitään, mietti hetken, ja kävi sitten toottäämässä taksin äänimerkillä kaksi alakuloista ääntä: ”Yy. Nnn-nyy.”

Kuningas nyökkäsi hyväksyvästi. Pullamo marssi lapioineen metrin pari kuninkaan edellä ja kysyi - mistäs kaivetaan?

Varsinainen sorakuoppa oli kauempana, taksi oli pysäytetty sen edessä olevalle laajalle, autiolle sorakentälle, jossa aina arkisin pitkä jono kuorma-autoja odotti soralastivuoroaan.

Kuningas tiesi, että pimeän aikaan aarnivalkea saattoi osoittaa aarteen paikan. Mutta nyt oli kirkas päivä. Sitten välähti:

-Koetetaan katsoa, jos jokin kivi houkuttelevasti kimaltelisi auringossa. Kuin päivön aarnivalkea. Sen kohdalta sitten kaivetaan.

Alkoivat tiirailla kiviä, Pullamo ja kuningas. Ei tarvinnut pitkään odottaa.

- Tuossa kimaltaa! huusi kuningas.
- Ja tuossa! parahti taksimies heti perässä. Kumpi otetaan, vai etsitäänkö lisää?
- Otetaan ensimmäisenä nähty.

Pullamoa hiukan harmitti, ettei hänen näkemästään kohdasta kaivettaisi. Silläpä hän marmatti kuin itselleen: - Jos olisi virallinen valvoja tällä kaivuumaalla, niin voisi olla varma että oikeasta kohdasta kaivetaan, eikä vaikkapa väärästä...

- On virallinen valvoja, on! kajautti kuningas ja tempaisi povitaskustaan Bossen. -Saanko esitellä, Bosse, kuninkaallinen unipupu, tämän aarrevaltauksen virallinen valvoja.

Sitten kuningas ojensi Bossen tassua pullamoa kohti ja komensi -Kätelkää.

Pullamo puristi kuninkaallisen jäniksen tassua, kumarsi ja sanoi -Pullamo.

-Bosse, virallinen kuninkaallinen jänis, ja tämä valtauksen virallinen valvoja, sanoi kuningas kimakalla äänellä.

Pullamo nuuhki sormiaan. -Ei ole ihan raikas tuo kuninkaallinen jänis. Ja taitaa olla pehkut sen sisältä vähissä, kun pää noin etukumarassa nuupottaa.

Kuningas nuuhkaisi Bossea. -On pesty monesti Bosse. Mutta oisikko vuotavista saumoista päässyt bakteereja sisuksiin.

Sitten kuningas kohautti olkapäitään ja sanoi: -Silti! Bosse, onko tämä oikea aarteenkaivuupaikka.

-On on on! kuningas itse vastasi, kimakalla bosseäänellään ja nyökytti Bossen päätä.

Ja niin alkoi kaivuutyö, jossa kuningas enimmmäkseen leikki Bossen kanssa, Pullamo rehki, ja välillä kuningas kannusti taksaria huhkimaan nopeammin.

Kovan kaivuutyön seuraaminen alkoi ajan oloon heikottaa kuningasta, ja kun Pullamo huokasi ja piti taukoa, kuningas sulloi Bossen povitaskuun, ja tuumasi että kaivuutyössä tulee hiuko. Ei mahtanut olla taksissa mitään syötävää?

Pullamolla oli mehutiivistepänikällinen simaa, sitä juotiin ensihätiin.

Sitten taksari kaivoi ajokkinsa eväs-uumenista kaksi ”itsekuumenevaa” armeijan rautaisannosta.

Sapuskapussien mukana tuli kuumennusainepussit. Kuumennusrektion käynnistämiseksi niihin lisättiin lusikallinen vettä Pullamon juomapullosta, ja kuumenevilla lämpöpusseilla sapuska sitten lämpeni tulitta.

Miekkoset lusikoivat haaleat rautaisannokset suoraan pakkauksesta, taksin peräluukun reunalla istuen.

-Kylläpä on pahaa, sanoi kuningas.
-Viisauden sanoja puhuu kunikaallinen suu! yhtyi Pullamo ajatukseen.
Tovi röyhtäiltiin hiljaa istuen.

-Jälkiruokaa onko mitä? kysyi kuningas huuliaan nuollen.
-Ylijäämäkaupasta ostin kuormalavallisen astronauttien pakastekuivattuja hedelmiä. Niitä on pussitolkulla mukana, taksimies kehui. Mitä makua saisi olla?

- Onko rommirusinaa?
- Mansikoita on, ja muita päämarjoja. Rommia tai apumarjoja ei.
-No mansikoita sitten.
-Niitä onkin eniten, että sikäli joutaa tärvätä reilusti, sanoi Pullamo ja ojensi kuninkaalle kolme pussillista astronauttien eväsmansikoita.

Jokainen pussi sisälsi puoli kiloa mansikoita, jotka näin pakastekuivattuina painoivat saman verran kuin silmäripsi.

Kuningas repi paketin hampaillaan auki, varisti litteitä kuivamansikansiivuja kämmenelleen, ja heitti ne suuhunsa ja alkoi rouskutella.

- Kirpeitä, hyvin erittävät sylkeä! luonnehti hallitsija jälkiruoan olemusta.
- Mutta eivät maistu miltään, sanoi Pullamo ja alkoi rouskutella marjoja hänkin.
- Totta totta. Totta on. Millähän ne saavat maun noin tarkkaan pois? majesteetti pohti ääneen.
- Ehkä laserilla, arveli Pullamo.

Puoli pussillista rapeita, mauttomia mansikoita riitti kuninkaalle, hän sulloi loput mansikat taskuunsa , tarttui Pullamon yllätykseksi lapioon ja läksi kaivamaan Pullamon monttua syvemmäksi.

Tuskin oli kuningas kolmannen kerran iskenyt lapionsa montun pohjaan, kun lapio kilahti johonkin metalliseen. Kil!

Viivana tuli Pullamo kuopalle. - Jotain on siellä! Metallin aarre-ääni soi! Kil!

Nyt huhki ja heilui majesteetti oravan innolla, ja hetken perästä hän nosti kuopasta omituisen mallisen, noin auton vanteen kokoisen, kättä vähän lämpimämmän metalliesineen.

-Mikä ihme tämä on? kuningas ihmetteli.
-Näyttää minusta mummomagneetilta, sanoi Pullamo.

Samassa alkoi kuulua epämääräistä pölötystä joka puolelta, ja sorakentälle pulpahteli männiköstä ja tuolta ja täältä mummoja. Tusinan mummoa. Kaksitoista tusinaa. Kaksisataa, viisisataa, tuhat! Kaikilla mekot, esiliinat, villasukat tai huopikkaat, ja huivi päässä.

-Peijakas, että on tehokas magneetti, iloitsi kuningas.

Pullamo katseli ympärilleen vähän huolestuneena. Mummoja oli aika paljon. Ja lisää tulvi jostain koko ajan.

-Kannattaisikohan majesteetin jatkaa kaivamista. Ennen kuin mummojen paljous kiilaa meidät pois aarrekätkön ääreltä, huolehti taksimies.

-Mielihyvin! iloitsi kuningas. Hän heitti palttoon yltään, onki Bossen povitaskusta ja ojensi Pullamolle. -Pitele sinä virallista valvojaa.
-Mieli.. ...hyvin sanoi taksari, nuuhkaisten kesken puheensa ummehtuneelta uimapyyhkeltä haisevaa, ryppynahkaista pitkäkorvaa.

Hiekka lensi korkealle kuin koiran vessa-asioinnissa, kun majesteetti meuhusi lapion kanssa.

Ja pian kuului pak.

- Puu-arkku! Ennusti Pullmo lapioäänestä.

Ja toden totta nosti kuningas kuopasta puurasian. Siinä oli lukko, ja lukossa avain. Jota kiersi kuningas nyt.

Auki lennähti rasia, ja sieltä kaaressa alkoi matkan päähän sataa jotakin. Ei nähneet Pullamo ja kuningas mitä sieltä lensi, mutta mummolaumasta kuului melkein kuin yhdestä suusta ääni:

-Tanssikenkiä!

Ja mummot tanssikenkiä nyt jalkoihinsa vetämään!

Huopikkaat ja villasukat lentelivät sinne ja tänne ja kohta jo yksi toinen, kymmenen, sata ja tuhat mummoa varovaisesti testailivat tanssikenkien pitoa sorapihalla.

- Kaiva vielä! Vai kaivanko minä! Pullamo hätyytti kuningasta.

-Minä kaivan!

Ja alkoi taas kuninkaan lapio kuoppaa syödä, melkein terä kuumana. Silloin taas ääni. Tällä kertaa: Pums!

- Mitähän nyt tulee! arvaili taksari.

Kuningas nosti kuopasta pressunyytin, avasi.

Sieltä virttyneitä höyhenpuuhkia alkoi lentää mummojen sekaan. Irtohöyheniä niistä levisi ympäriinsä, niin että kaivuumiehet saivat hätistää niitä nenänsä ja suunsa ympäriltä ärtymykseen asti.

Mutta mummot sieppasivat höyhenpuuhkat ilolla, hujauttivat niskansa taitse ja alkoivat toisilleen mallailla kuka tyylikkäimmältä näyttää.

-Lisää kaiva! Vai minäkö jo? touhotti Pullamo.

Mutta kuningas ei tainnut edes kuulla taksimiestä, vaan jatkoi lapiohommansa, ja taas tuli uusi ääni: Pjonggg!

Ja kas ihmettä minkä kuningas kuopasta nosti ja hiekasta puuhtaaksi pyyhkäisi: Ihka-aito mandoliini, joka plektralla itse itseään soitti, iloisen renkutuksen oloisesti!

-Mikä on tuo kappale, tuttu on, mutta nimi? ihmetteli Pullamo.
-Se on operetista. Orfeus Manalassa, Offenbachin sävellys. Tarkemmin sanoen ns. Helvetillinen hyppyytys eli can-can-tanssi.

Mandoliini jäi soimaan kuopan reunalla, varsi ylöspäin vinossa kulmassa, koppa vain juuri ja juuri maata koskettaen: ”Daaa, daddad-daddad, dii dii, diddid-diddid, duu duu, duddud-duddud, daddidaddad-dadduddudud, Daaa...”

Ja mikä voimain näyttö ja riehumamelske nyt koitti!

Koko mieletön, kymmenthatpäinen mummolauma alkoi kuin nuorina tyttöinä reuhuta, heittää reittä ja ketkutella polvea can-canin tahtiin.

Aivan myrskytuulen suhina kuului siitä, ja sellainen pöly alkoi hiekkakentästä ilmoille nousta, ettei hetikohta maassa kukaan mitään kättään pidemmälle erottanut ja sama pölysokeus jo taivaalla kohta!

Pullamo katseli ylhäälle, tuonne ja tänne. Ihmeissään ensin, sitten hädissään jo vähän.

- Kuule kuningas. ihan lentokentän vieressä ollaan. Ja tuo mummo-cancanin pölypyörre kohta lentoliikenteen pysäyttää ja meidät linnaan viskataan.

Sinulle se tuttua on, mutta minulle uutta ja pelottavaa. Kaiva lisää, jos aarrekaivannosta pelastus meille löytyisi.

Taas kuningas lapionvarteen. Ja kuuuluikin hetken perästä imahtava ääni. >Imaht!

Amforan malliseksi kumisäkiksi luuli kuningas ensin löytöänsä, mutta olikin se pieni musta aukko, kätevästi kahvallinen ja soman kokoinen.

Kuningas heilautti sen kuopasta tantereelle, ja samassa alkoi mustan aukon kapea suu imeä pölyä sisäänsä. Sitten villasukat, huopikkaat, mummot ja puuhkat ja enin osa irtohöyhenistä ja joutosälpe ja mandoliini ja lippaat ja muu sujahti mustaan aukkoon, joka imaisi itsensä itseensä ja hävisi niiltä mailta.

-Sinne mulahtivat! sanoi Pullamo bosseäänellä.

Huokailivat miehet siinä hetken ja kuningas rouskutteli muutaman pakastemansikan.

-Iso työ tehty ja silti nollapisteessä ollaan, tuumasi kuningas. -En kesken malttaisi jättää kuitenkaan.

Vähemmällä innolla kaivoi nyt hallitsija, mutta ilahtui sentään, kun lapion terä taas metallin tapasi.

Ja iso metalli olikin se.

Saivat kuningas ja taksimies kunnolla lapioida, ja vielä kaivaa, toinen Pullamon pakilla, toinen pakinkannella maata rouhia ja kovertaa, ennen kuin kuopassa jötkötti alasimen kokoinen kultakimpale.

- Katsohan jänispaha, minkä isuliinisi esiin kaivoi! Pullamo toitotti iloisaan pitkäkorvelle ja hajusta huolimatta halasi sitä.

Kuningas näytti hieman pettyneeltä. -Ota sinä Pullamo tuo kulta. Minusta ei ole korusepäksi ja rahaa en tarvitse kun on luottokortti työn puolesta.

Enää ei Pullamoa harmittanut, ettei aarteenkaivuuta ollutkaan aloitettu hänen löytämästään kohdasta, vaan seurattiin kuninkaan vaistoa.

- No otanhan minä sen vaivoikseni ihan mielelläni!

Helpommin sanottu kuin tehty, se asia.

Vaikka taksari ajoi autonsa ihan kuopan viereen, piti käyttää alumiinista pyörätuoliluiskaa ja taljaa ja kuormaliinoja ja vaikka mitä vempeleit’ apuvälineenä, ja silti rehkiä kuin ies-elukka, ennen kuin möllötti kultamötkäle taksin perässä kuninkaan polkupyörän vieressä.

- Vieläkö kaivettaisiin? Pullamo kysyi, enempi periaatteesta, koska hänellä jo kulta-aarre auton hallussa oli.

- Kerta kiellon päälle! Pitäähän minunkin jotain kuopasta saamani, kuningas sanoi, ja alkoi lennättää kuopasta soraa aika kaaressa.

Kräksis! kuului silloin.

Kaivoi kuningas lisää, ja jotain valkoista oli kuopassa. Kräks, kriks, sanoi lapio kun valkoista koppuraa ja jahnaa kaiveli.

-Tappion karvas kalkki! sanoi majesteetti pettyneenä. Lapio raukesi hänen pettyneistä kouristaan, ja hän otti Bossen lohdukseen, rakkaan, virttyneen laiheliinin, joka saumoista vuoti.

Pullmo kurkisti kuoppan.

- Ei tuo ole kalkkia, taksari sanoi.
- No mitä kirottua sitten, ellei sitä?
- Alumiinikaliumsulfaattidodekahydraattia
- Alumiinimitä?
-Alumiinikaliumsulfaattidodekahydraattia. Eli alunaa, taksari selvitti.
- Mitä semmoisella voi tehdä?
- Oo! Vaikka mitä. Alunalla on ihmevoimia! Sillä voi pysäyttää verenvuodon. Ja se tappaa bakteereita. Sanotaan vaikka että jos Bossen täytteenä olisi alunaa, se ei varmaan haisisi iljettävältä kuten nyt. Ja alunalla voi syövyttää rautaa - ja monta muuta asiaa on mihin pystyy alumiinikaliumsulfaattidodekahydraatti.

-Hmm. Sanoi kuningas. Löytö ei vieläkään hirveästi häntä innosanut, mutta jotakin alkoi muhia kununkaan alitajunnassa.

Ei olisi oltu Suomessa, jos ei löydon päälle olisi tuoreeltaan keitetty kahveja.

Kaivuutyössä liatut pakki ja sen kansi huuhdottiin Pullamon simalla, ja miehen vesipullosta kaadettiin pakkiin vettä, ja tovin päästä jo puhalteli kumpikin mies tulikuumaan pikakahviinsa, toinen pakin kannesta, toinen Pullamon termoksen kupista juoden.

Siinä, kaikessa hiljaisuudessa, sai kuningas alitajuntansa avittamana kuningasajatuksen, ja kertoi sen aarrekaverilleen siinä samassa.

Vielä toiset kahvit juotiin idean kunniaksi, samalla haastaen kuninkaan suunnitelmasta.

Sitten ryhdyttiin pakkaamaan.

Ja lopuksi ajoi Pullamo kuninkaan yksityiskoneiden kentälle, pyörä sai jäädä Pullamon haltuun toistaiseksi.

Enää ei ollut kuningas rauha-mietteliäs, vaan malttamaton oli hän jo oli kotiin pääsemään, ajatuksiaan perheelle kertomaan. Voi että oli kiva!

Bromman lentokenttä, Tukholma

Kuningas ajatettiin yksityiskoneelta pikkulimusiinilla Brommaplanin metroasemalle, ja siellä majesteetti loikkasi Farstan linjan metrojunaan.

Metrolla majesteetti ajaa kumuutti kaksitoista pysäkin väliä Vanhankaupungin asemalle.

Aina nähdessään vanhankaupungin ruotsinkielisen kyltin - Gamla stan - kuningas huvikseen kuvitteli että kyltissä lukikin Gamla satan (vanha vihtahousu) , ja häntä nauratti salaa.

Vanhan vihtahousun metroasemalta oli enää pieni kävelymatka kotimökille kuninkaanlinnaan.

Drottningholmin maalaiskodistaan kovasti pitävä kuningas mietti loppupätkää kävellessään, ettei tämä Tukholmankaan linna ollut hullumpi paikka.

Kaupunkiasunto järven rannalla, arvostetussa vanhassakaupungissa. Hyvät liikenneyhteydet, halusipa sitten meloa Tanskaan, käydä keppostarvikkeita Drottningatanin pilailukaupasta, tai mennä elokuviin.

Kepeästi vippaisi kuninkaan jalka, vaikka oli muutama tunti aiemmin hiki päässä aarretta kaivanut - niin kovasti häntä halutti päästä kertomaan kunigasajatuksensa vaimolle ja lapsille!

Voi että on mukava mieli!

Ei tehnyt mieli mennä maate yhtään vielä,
nyt vaikka iltaan, yöhön kääntyikin jo päivä.

Linnassa kuningas ensi töikseen käski perheen koolle, koska hänellä oli asiaa vaimolle ja lapsille.

Kokoonnuttiin pieneen apukeittiöön, koska se oli rattoisin paikka linnassa.

- Vaimo, lapset! Katsokaahan Bossea. Ja haistelkaa sitä!

Kuin yhdestä suusta kuninkaan vaimo ja lapset vakuuttivat kiireesti, että aivan haistelematta tiesivät hyvin, miltä Bosse haisi. Koko hovi tiesi, itse asiassa.

- Ei ole enää teräkunnossa Bosse-rukka, sanoi kuningas allapäin. Mutta nosti sitten innostuneena sormensa pystyyn:

- Mutta minäpä olen löytänyt ratkaisun!

Sitten kuningas kertoi, että oli tehnyt aarreseikkailun Suomeen, ja sillä reissulla perustanut alunakaivoksen, ja saanut lisäksi haltuunsa niin paljon höyheniä, että se riittäisi vaikka mihin, loppuiäksi.

- Avaamme Bossen pari saumaa, poistamme vanhat töhnät, ja täytämme uudelleen, alunalla ja höyhenillä. Aluna pitää bakteerit poissa, ja höyhenet varmistavat Bossen pehmeyden!

Kuninkaan vaimo ja lapset taputtivat innoissaan Bossen raikkauttamiselle.

- Eikä siinä vielä kaikki!

Ja sitten kuningas selitti silmät innosta palaen, miten hän aikoi viettää loppuelämänsä, toivon mukaan kuningatar toverinaan.

Kyyneleet kimmelsivät kuninkaan vaimon silmissä, kun hän kuunteli innokasta puolisoaan.

Mutta nyt painoi jo uni kuninkaan silmää niin kovasti, että käytiin maate.

...

Maanantaiaamuna kuninkaalla ja kuninkaallisella vaimolla oli linnassa täysi tohina päällä - ja niin oli myös Pullamolla Suomessa.

Taksari oli pestannut tuttavansa kummipojan hyvästä korvauksesta tekemään Kuninkaalle verkkokauppasivuja.

Niiden valmistumista odotellessaan taksari ajeli Skattmansin pikkuteillä kuninkaan sähköpyörällä sen tangon päällä maaten, jalat tarakalla, kuvitellen että oli hävittäjälentäjä.

Tukholmassa kuningas ja kuningatar kävivät ostamassa ompelukoneen, erivärisiä lankoja, suojanaamareita, maustelapioita, muovi- ja postituspusseja, postimerkkejä ja sekalaisia konttoritarvikkeita.

Lopulta kuninkaan verkkokaupan avajaispäivä koitti.

Pahanhajuisia ja vajaita unileluja täytetään postimyynnitse!

Kuninkaallinen unileluinuusiotäyttöyhtiö Pullamo & K:sson ja k:nitar. Ainutlaatuinen antiseptinen luonnontäytöaine, alumiinikaliumsulfaattidodekahydraatti! Eläinvapaita höyheniä! Lähettäkää t’yte-vajaantuneet, raikkaattomat pupunne, nallenne ja muunne meille, me uusiotäytämme ja palautamme ne raikkaina ja viirileinä. Eikun vitaalisina!

Sen perästä kuningas ei enää tuntenut itseään tarpeettomaksi. Lapset hoitivat välillä kuninkaallisia tehtäviä, välillä auttoivat nettikaupassa.

Kuninkaan vaimo tykkäsi ommella hyryyttää koneella, ja erityisesti iloitsi hän kuninkaansa uudesta tarmosta ja ilosta.

Verkkokaupan virallisena valvojana hääräsi Bosse, nyt ponteva, partiolaisryhtinen ja raikas kuin hammashoitaja!

Kuninkaan suomalaisenayhtiökumppanina Pullamo vastasi verkkokauppa-alustan ohella höyhen- ja alunatoimituksista Ruotsiin. Alunat hän kaivoi itse tai kaivatutti työmiehillä, ja kyyditsi alunasäkit satamaan kotterollaan.

Pullamo ajoi edelleen myös taksia, silloin tällöin, samalla autonrämällä.

Mutta hirmuisen kultamöhkäleen omistajana ja hyvin menestyvän verkkokauppafirman yhtenä pääomistajana hänellä oli nyt vara korjauttaa autorämää aina kun mikä vain kohta siitä pasahti; kallis kohta tai vielä kalliimpi!

Oli ihanaa kerrankin vain nauraa korjaamolaskuille ja maksaa ne hymyhuulin, ruotsalaista kansansävelmää laulellen.

”Hjorden betar och klockan klingar,
klockan klingar på Roines strand...”

Sillä tavalla asiat voivat joskus järjestyä parhain päin melkein kuin itsestään!

Roine's Strand -laulu

:)

Keskustelu sulkeutuu 1.11.2020.
Keskustele

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat

  • Ajatuksilla iloa elämään

    Flamingot onkin kai valkoisia. (Sei liity tähän mitenkään.)

    Ajatuksista on paljo harmia elämässä! Monesti ne tuo harmia pääähän. Ja joillekin vatsaan, esmes närästäen häntä sisältä. Mutta voi joskus olla iloakin niistä.

  • Energiatilanne kulissien takana

    Kierrätys-opettavainen kansalaiskertomus Kajolta.

    ..Valitettavasti huippukoulutetullekin ammattilaiselle, jonka vuotuinen työaika on kaksi minuuttia, palkkatulon auvo jää onnettoman pieneksi, lomarahoineenkin...

  • Luurailijat

    Omat haasteensa on siinä, jos puolet on näkymättömiä.

    Ken kurja olisi sattunut muutoshetkellä olemaan kelteisillään, hän joutuisi pysyttelemään ilkialastonna, jos mieli pysyä muiden huomaamattomissa..

  • Yhtenä hetkenä vain

    Yksinäisyys was here.

    Hiukan oli kepakko lyhyt tökkimiseen ja tutkimiseen, mutta kuivuuttaan kalahteli kivasti, kun sen sivulla kepitteli ison kiven kylkeen.

  • Kopioelämää

    Monenlaista saisi aikaan vaikka jo 150 miljardilla.

    "Ilomantsilaisbaarista poistuvien humalikkaiden ad hoc kännirallatuksistakin jouduttaisiin maksamaan tekijänoikeusmaksu"

  • Koulun hiihtopäivä (!!)

    Näin riivaa Saatana meitä, opinahjojen avulla.

    Pieni hiihtäjäparka uursi latua niin syvällä monimetrisessä hangessa, ettei sieltä hanki-urasta illalla hiihtäessään nähnyt kuin noin 2° kapean viirun tähtitaivasta, jos pipo silmillä edes jaksoi yrittää katsoa lumisesta ”ojastaan” ylös kuin Oscar Wilde.

  • Pieniä lämmön pilkahduksia

    Itsen varhaiskasvattumismuistelua, vaatimattomin annein.

    Koska noihin aikoihin ei ollut tietokoneita, nettiä, eikä paljon mitään muutakaan (paitsi verot, sairausvakuutustoimisto, invaliidien kioski, perunannosto, kuolema ja poliisi), piti lapsena keksiä jotakin tekemistä, että olisi ollut jotakin tekemistä.