Hyppää pääsisältöön

Sivilisaation suurenmoinen loppujuhla! Ensimmäinen maailmansota Teeman elokuvissa

Edouard (Nahuel Pérez Biscayart) on pukeutuneena naamioon elokuvassa Näkemiin taivaassa
Edouard (Nahuel Pérez Biscayart) elokuvassa Näkemiin taivaassa Edouard (Nahuel Pérez Biscayart) on pukeutuneena naamioon elokuvassa Näkemiin taivaassa Au Revoir Là Haut,teeman elokuvat

Viisi uutta eurooppalaista elokuvaa piirtää kuvaa ensimmäisestä maailmansodasta, mutta luvassa ei ole juoksuhautoja ja piikkilankaa vaan jotain aivan muuta, psykologisesta kauhusta fantastiseen veijariseikkailuun.
Teemalla keskiviikkoisin 7.10.–4.11.2020.

"Finaalihylly", englanniksi "Finale Rack" oli nimitys, jonka Kurt Vonnegut antoi romaanissaan Hokkus Pokkus toiselle maailmansodalle – tarinan mukaan nimitys oli pyroteknikkojen ammattislangia ja tarkoitti suuren ilotulituksen kliimaksia, lopuksi ammuttavaa näyttävimpien rakettien valikoimaa, joka saa yleisön haukkomaan henkeään.

Vonnegut tuskin uskoi, että toinen maailmansota olisi viimeinen, ja ainakaan se ei ollut ensimmäinen. Mutta ensimmäinen maailmansota oli yhtä kaikki erään maailman loppu, jossa pitkän kilpavarustelun päätteeksi ammuttiin ilmaan ennennäkemätön määrä niin räjähteitä kuin ihmishenkiä.

Teeman keskiviikon Kino esittää viisi uutta eurooppalaista elokuvaa ensimmäisestä maailmansodasta. Ne eivät todellakaan edusta "sotaelokuvaa" siinä mielessä, että ne yrittäisivät esittää totuuden tai edes todellisuuden rintamasta ja taisteluista perusrealismin keinoin. Ne liikkuvat enimmäkseen sodan ympärillä: sitä edeltäneissä hetkissä, sen jälkivaikutuksissa, kotirintamalla. Juoksuhaudoissa vain piipahdetaan.

Ne ovat viisi hyvin erilaista elokuvaa: tyylilajit vaihtelevat rauhallisesta, pinnan alla jylläävien suurten tunteiden ihmissuhdedraamasta railakkaaseen veijarifantasiaan ja psykologiseen kauhuun.

Budapestin auringonlasku

Teemalla ke 7.10. klo 22.00, Areenassa 28 päivää

László Nemes, Oscar-palkitun holokaustikuvauksen Saulin poika ohjaaja aloittaa sarjan teoksella, jota voisi luonnehtia psykologiseksi trilleriksi, jopa kauhufilmiksi.

Írisz Leiter (Juli Jakab) astuu raitiovaunusta elokuvassa Budapestin auringonlasku
Írisz Leiter (Juli Jakab) astuu raitiovaunusta elokuvassa Budapestin auringonlasku Írisz Leiter (Juli Jakab) astuu raitiovaunusta elokuvassa Budapestin auringonlasku Kuva: Laokoon Filmgroup Budapestin auringonlasku,teeman elokuvat

Aivan elokuvan ensimmäisillä minuuteilla vähäpuheinen neiti (Juli Jakab) sovittaa hattuja Budapestin hienoimmassa hattuliikkeessä. "Täällä mikään ei ole vanhaa." "Tämä on viimeistä huutoa." Kohta kaikki tämä on ei vain vanhaa vaan kerta kaikkiaan mennyttä.

Budapestin auringonlaskun tapahtumat sijoittuvat kesään 1913, valtakuntaan ja maailmaan, joka on katoamaisillaan, mitä tuossa hetkessä eläneet ihmiset eivät tietenkään voi tietää. Mutta kenties aavistaa? Vai uskoivatko he tosiaan elävänsä sivilisaation korkeimmalla huipulla ja olevansa matkalla siitäkin vain yhä ylemmäs?

Leiterin ylellisessä hattuliikkeessä valmistaudutaan kuninkaalliseen vierailuun ja samalla vietetään firman 30-vuotisjuhlaa. Tämän juhlan "suurta loppuhuipennusta" maalaillaan puheissa toistuvasti, ja niinpä: edessä on totisesti melkoinen ilotulitus.

Erikoinen jännite on siinä, miten vaikeaa on edes yrittää katsoa aivan sodan alle sijoittuvia tapahtumia ilman tietoisuutta siitä, mitä on tulossa. Ja tosiaan, Budapest 1913 on nuori kaupunki, vasta neljä vuosikymmentä aikaisemmin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian toiseksi pääkaupungiksi muodostettu kuhiseva keskieurooppalainen keskus. Ei sinänsä kovin erilainen kuin vaikka Sarajevo, josta maailmansota seuraavana vuonna sai kipinän.

Mutta Budapestin auringonlasku ei ole poliittinen trilleri tai agenttikertomus, vaikka siinä piirtyy hitaasti esiin kuva uhkaavasta verenvuodatuksesta. Nemesin elokuvan ahdistava, eksyttävä kauhu vihjailee sen sijaan tyystin salatuista, pimeistä virtauksista jossain syvällä sivistyksen ja näkyvän vallan alapuolella.

Nemes antaa katsojalle hyvin kapean näkökulman vaikeaselkoisiin tapahtumiin. Erityisesti äänimaailma on hämmentävä ja tilan tuntu hajoaa: jostain kaikuu puhetta, marssimusiikkia, hälyä... Jopa yhden ja saman lähikuvassa olevan ihmisen puhe ja hengitys tuntuvat hetkittäin kuuluvan eri suunnista ja eri etäisyyksiltä.

Mitkä voimat tässä oikeastaan ovat ottamassa yhteen?

Venäläinen poika

Teemalla ke 14.10. klo 21.55, Areenassa 28 päivää

Aleksandr Zolotuhinin Venäläinen poika (Maltšik russki/A Russian Youth, 2019) on tavallaan näistä viidestä eniten "sotaelokuva", sillä sen tapahtumat sijoittuvat taisteluihin itärintamalla. Muuta tavanomaista siinä ei olekaan.

Esimerkiksi Veijo Meri saattaa tulla suomalaiskatsojan mieleen, kun seuraa nuoren Aleksein (Vladimir Korolev) omituista sotataivalta juoksuhaudoista kaasuhyökkäyksen kautta valtavan kuulotorven käyttäjäksi: ennen tutkan keksimistä lentokoneita tosiaan ainakin yritettiin havaita kuuntelemalla niiden pörinää valtavilla suppiloilla. Mieleenpainuvia tapahtumia eivät nimittäin tässä sotakuvauksessa ole suuret taistelut ja toiminta vaan paljon pienemmät ja inhimillisesti ottaen merkityksellisemmät välikohtaukset, silmänräpäykset ja hahmot.

Lentokoneiden paikantamiseen tarkoitettu suuri kuuntelutorvi elokuvassa Venäläinen poika
Cloudbusting? Kuuntelulaite mäen päällä. Lentokoneiden paikantamiseen tarkoitettu suuri kuuntelutorvi elokuvassa Venäläinen poika Venäläinen poika,teeman elokuvat

Zolotuhin käyttää sumeilematta visuaalisena tehokeinona nykyelokuvaan verrattuna kapeaa kuva-alaa ja pesee otokset muistuttamaan sadan vuoden takaisia väritettyjä valokuvia.

Tarinan kanssa ristiin Zolotuhin on leikannut, ilman selityksiä, otoksia sinfoniaorkesterista harjoittelemassa Rahmaninovin pianokonserttoja; vuosina 1909 ja 1940 valmistuneet teokset kehystävät tapahtumat ja asettavat ne osaksi nimenomaan Venäjän historiaa. Historiaa, jossa ensimmäinen maailmansota oikeastaan vain laukaisi vielä suuremman mullistuksen.

Zolotuhin päättää elokuvansa Ingmar Bergmanilta lainattuun otokseen, jossa kuolemantanssi piirtyy taivasta vasten.

Suojelijat

Teemalla ke 21.10. klo 22.10, Areenassa 28 päivää

Xavier Beauvois'n ohjaama Suojelijat – monitulkintainen nimi, ja alkukielellä nimenomaan feminiinissä Les Gardiennes – perustuu Ernest Pérochonin romaaniin vuodelta 1924. Kirjailija Pérochon, jolta on suomennettukin muutama teos, kuoli vuonna 1942 keskellä toista maailmansotaa, saksalaisten miehittämässä Ranskassa.

Caroline Champetierin kuvaama Suojelijat maalailee rauhallisesti: kuvat, asetelmat ja valaistukset ovat nimenomaan maalauksellisia ja usein kamera poimii lähikuviin kuin merkitseviä yksityiskohtia suuremmasta kokonaisuudesta.

Tämä on tarina kotirintamasta ja naisista. Elämää ylläpitävästä raskaasta työstä Keski-Ranskan maaseudulla, missä tuiki tavallisen talon emäntä Hortense (Nathalie Baye) raataa talon miesten ollessa rintamalla. Toinen keskeinen henkilö on aikuistumassa oleva orpotyttö Francine (Iris Bry), jonka Hortense palkkaa avukseen tilan töihin.

Francine (Iris Bry) ja Hortense (Nathalie Baye) pellolla kylvämässä elokuvassa Suojelijat
Francine ja Hortense kylvämässä. Francine (Iris Bry) ja Hortense (Nathalie Baye) pellolla kylvämässä elokuvassa Suojelijat Kuva: Les Films du Worso The Guardians,teeman elokuvat

Miten kärsivällistä ja uutteraa on ollut entisaikojen työ! Rauhalliset otokset naisista leikkaamassa viljaa, ompelemassa osoitelappua postisäkkiin, kyntämässä, kylvämässä ja leipomassa, piirtyvät vasten katsojan alitajunnassa olevia kauhukuvia teollisesta sodasta, joka on nielaissut miesväen. Mutta myös maatilan elämä muuttuu. Koneet saapuvat sinnekin. Amerikkalaisten sotilaiden läsnäolo paitsi luo seksuaalista jännitettä myös antaa aavistuksen tännekin tulossa olevasta rahan ja kulutuksen elämäntavasta. Siitä, josta maailmansodan rintamien silmitön sekä ihmisten että materiaalin tuhlaus on myös eräänlaista esimakua.

Tämän elokuvan draama ja tragedia ovat kuitenkin mittasuhteiltaan pakahduttavan inhimillisiä ja aivan ajattomia.

Veteraanisäveltäjä Michel Legrand teki elokuvan musiikin yhtenä viimeisistä töistään.

Näkemiin taivaassa

Teemalla ke 28.10. klo 21.55, Areenassa 28 päivää

Albert Dupontelin ohjaama samanaikaisesti hulvaton ja fantastinen Näkemiin taivaassa (Au revoir là-haut, 2017) tekee sodan traagisista aineksista riemukasta ja vetävää veijariseikkailua.

Jos itse sota tuotti koko joukon uusrikkaita – ja yleisesti vihattuja – keinottelijoita, myös sodanjälkeisessä Ranskassa on yllättäviä rahantekomahdollisuuksia sille, joka on riittävän häikäilemätön. Pelkästään vainajien kuljettaminen kotiseudun multiin on valtava urakka, ja maassa on kysyntää esimerkiksi sotamuistomerkeille (mitä pateettisempaa sen parempi). Miten onttoja sanoja ovatkaan "sankarivainaja" tai "isänmaa", kun luvassa on rahaa, jonka tekeminen on helppoa kuin tanssi yli hautojen!

Mutta konnallekin voi antaa anteeksi, jos hänellä on sydän paikallaan, tai jos hän lyö luun kurkkuun vielä isommalle konnalle, siinäpä veijaritarinoiden kantava aate.

Luutnantti Pradelle (Laurent Lafitte) tarttuu Albertia (Albert Dupontel) olkapäästä keskellä isoa sotilasjoukkoa. Kuva elokuvasta Näkemiin taivaassa.
Albert ja luutnantti Pradelle (Laurent Lafitte) kohtaavat. Luutnantti Pradelle (Laurent Lafitte) tarttuu Albertia (Albert Dupontel) olkapäästä keskellä isoa sotilasjoukkoa. Kuva elokuvasta Näkemiin taivaassa. Kuva: Jerome Prebois Näkemiin taivaassa,teeman elokuvat

Dupontel on itse pääosassa miehenä, jonka poliisikuulustelussa kertomana meille esitetään rönsyilevä tarina vuosikymmenen huijauksesta.

Tyylikkäällä ja visuaalisesti vaikuttavalla tavalla Näkemiin taivaassa kiinnittää huomiota yhteen sodan hirvittävimmistä seurauksista: sen keskeinen henkilö on kirjaimellisesti kasvonsa menettänyt Edouard (Nahuel Pérez Biscayart), joka kuitenkin on taiteilija, eikä hän siksi tyydy lääkärien hänelle tarjoamiin karmiviin proteeseihin vaan sen sijaan luo itselleen lukemattoman määrän mitä mielikuvituksellisimpia uusia kasvoja.

Tarina leikittelee hienosti tasapainoillen sen tunnetun seikan kanssa, että totuus on tarua ihmeellisempää (ja usein makaaberimpaa). Liekö perää siinä, että maailmansodan vainajia olisi jopa väärennetty petostarkoituksessa, mutta totta on, että esimerkiksi Napoleonin sotien jälkeen kaatuneiden luita louhittiin Euroopan taistelutantereilta lannoiteteollisuuden raaka-aineeksi.

Tosipohjaa on siinäkin, että maailmansodan päätyttyä tarvittiin valtava armeija kiinalaisia työläisiä siivoamaan sen jälkiä: miljoonien vainajien ja umpeen lapioitavien juoksuhautaverkostojen ja kranaattikuoppien työllistävä vaikutus oli jopa liiankin suuri sodasta hitaasti toipuville Euroopan maille.

Good business is where you find it, kuten joku amerikkalainen kerran sanoi.

Elokuva perustuu Pierre Lemaitren menestysromaaniin, joka voitti Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Prix Goncourtin vuonna 2013 ja joka on myös suomennettu.

Pikku hatunnostoja elokuvahistorian suuruuksille on ripoteltu matkan varrelle, Kubrickin Kunnian poluista Buster Keatonin lättähattuun.

Frantz

Teemalla ke 4.11. klo 22.15, Areenassa 28 päivää

Sarjan päättävä François Ozonin elokuva Frantz (Ranska/Saksa 2016) perustuu alkujaan Maurice Rostandin vuonna 1925 julkaistuun romaaniin, jonka nimeä ei kuitenkaan ole syytä mainita, ettei tule paljastaneeksi katsojalle liikaa ennen aikojaan. Sekin sijoittuu sodanjälkeiseen todellisuuteen, vuoteen 1919, keskelle surua ja katkeruutta, jonka valtavat mittasuhteet niin yksilön kuin kansakuntien tasolla unohtuvat yllättäen helposti sovinnaisen sotakuvauksen lopussa, kun juhlitaan rauhan tuloa ja kaikki on muka taas hyvin. Kaikki ei ole lainkaan hyvin.

Paidaton Adrien (Pierre Niney) ja Anna (Paula Beer) loikovat kesäisellä nurmikolla elokuvassa Frantz.
Adrien (Pierre Niney) ja Anna (Paula Beer). Paidaton Adrien (Pierre Niney) ja Anna (Paula Beer) loikovat kesäisellä nurmikolla elokuvassa Frantz. Frantz,teeman elokuvat

Frantz on yksi sodan miljoonista uhreista, kaatunut saksalaissotilas, jonka haudalle tuo kukkia surevan sisaren lisäksi myös nuori ranskalaismies. Adrienin (Pierre Niney) ja Annan (Paula Beer) välille alkaa kehittyä lämpimiä tunteita, ja kun Adrien aikanaan tarttuu Frantzin viuluun, on kuin ympyrä sulkeutuisi ja vanhojen vihollisten välisestä jäätiköstä sulaisi ainakin pieni noro.

Suunnilleen tähän tarinan jätti aikoinaan Ernst Lubitsch, joka filmasi sen ensimmäisenä vuonna 1932. Mutta Ozon lisää siihen mutkia. Ehkä Anna ei sittenkään ole se, josta Adrien haaveilee...

Yle Teema

Teema Twitterissä ja Facebookissa