Hamy Ramezan ei halunnut tehdä elokuvaa pakolaisuudesta. Ensilumi-elokuvan keskiössä on Mehdipourin perheen arki arvaamattomien olosuhteiden keskellä.
Ensilumi-elokuvan päähenkilönä on turvapaikkapäätöstä vastaanottokeskuksessa odottava Mehdipourin perhe ja keskiössä yläkouluaan aloittava poika, Ramin. Ohjaaja Hamy Ramezan näkee nuoren Raminin roolissa paljon itseään.
Mehdipourin perheenjäsenten välinen rakkaus näkyy arjessa.
Tutun perheen mökillä korjataan laituria, aamuisin silitellään lapset hereille ja kouluun. Illalla paistetaan lättyjä tai pelataan bingoa ja yritetään pitää naapurisopua yllä vastaanottokeskuksen ahtaissa tiloissa.
Elämää varjostaa huoli turvapaikan saamisesta. Hamy sanoo rakastavansa perheen elämäniloa.
– Tärkeää on nimenomaan se, miten he jaksavat olla innoissaan jokaisesta päivästä, koska se päivä ei tule takaisin. He ovat hetkessä läsnä, vaikka heitä koko ajan työnnetään enemmän nurkkaan. Ihminen pysyy ihmisenä monen asian läpi.
Hamyn oma perhe pakeni 80-luvulla sodan keskeltä Iranista halki Euroopan päätyen lopulta kiintiöpakolaisena Suomeen. Pakomatkalla lapset ja vanhemmat yrittivät suojella toisiaan, tärkeintä oli pysyä yhdessä.
Vanhemmat joutuivat kertomaan lapsille suoraan, mitä tapahtuu, jos jäädään kiinni ja joudutaan takaisin Iraniin. Kotimaahan jääneiden suojaamiseksi lastenkin täytyi opetella valehenkilöllisyydet.
Serbiassa tapahtui pahin: lapset erotettiin vanhemmistaan. Kahdeksanvuotias Hamy laitettiin viisivuotiaan pikkusiskonsa kanssa lastenkotiin ja vanhemmat vangittiin.
Kuukauden jälkeen heidät siirrettiin pariksi vuodeksi pakolaisleiriin odottamaan, jos joku maa ottaisi heidät vastaan.
Hamy muistaa, miten isä tuli usein leirin toimistolta pettyneenä, mutta kerran isä näytti erilaiselta.
– Näin kaukaa, kun faija tulee ja se jotenkin säkenöi. Se oli niin onnellinen, että oli koko matkan kerännyt kukkia ja tehnyt ison seppeleen. Saatiin tietää, että semmoinen kuin Suomi Finland on hyväksynyt meidät. Se oli kyllä utopistista ja mahtavaa.
Hamy kertoo, kuinka perheellä kesti pitkään uskoa todeksi sitä, että kädessä on Suomen passit ja että koulukuvassa uskaltaa olla omalla nimellään.
Kun Hamy kotiutui pikkupoikana Helsingin Malmille perheensä kanssa, hän tutustui ensimmäisenä opettaja Reijo Leinoon.
Opettaja Leinosta tuli tärkeä ihminen. Hän opetti nopeasti lapsille suomen kielen näyttämällä tontut, kasvit ja kukat sekä viemällä koululaisia bussilla museoihin tai pitkin Helsinkiä. Puolessa vuodessa Hamy oppi kirjoittamaan jo tuhat sanaa suomeksi.
Vaikka Ensilumi-elokuva ei kerrokaan Hamyn perheestä, niin jotain tuttua on Laura Birnin näyttelemässä opettajassa, joka näyttää oppilaille metsän kasveja ja on selvästi kiintynyt oppilaisiinsa.
Katsojan kurkkua kuristaa, kun koulun pihalle tulee poliisiauto. Kenet tänään haetaan?
Pikkupoikana koettu rankka pakomatka on Hamyn mukaan ollut polttoainetta omaan ammattiin, draamaan ja tarinankerrontaan. Lapsen silmin koettu todellisuus onkin ollut keskiössä myös palkituissa lyhytelokuvissa.
Mehdipourin perheestä kertova Ensilumi-elokuva on Hamylle hyvin henkilökohtainen. Pitkään kypsytelty elokuvan teema kuitenkin mureni jo kertaalleen käsiin, kun vuonna 2015 Eurooppaan ja Suomeen tuli paljon turvapaikkaa hakevia ihmisiä.
Kun tulijoista puhuttiin pakolaisvyörynä ja uhkana, alkoi leimaaminen mennä ihon alle ja nosti lapsuudenaikaisen pakomatkan uudelleen käsittelyyn.
– Siinä kohtaa kaikki romahti. Että ei, sinä olet pakolainen, aloita alusta. Olet raiskaaja, jonkun virran tulos tai olet tullut tuhoamaan eurooppalaista elämäntyyliä. Eihän se ollut totta, mutta siltä se tuntui. Että näinkö pelottava minäkin olin kuitenkin? Että näkikö ne niinkun mun isän ja äidin noin, likaisina, pelottavina ihmisinä, jotka on tulleet viemään heiltä jotain.
Ensilumen tarina sai odottaa ja Hamy lähti Ali Jahangirin kanssa dokumentoimaan tulijoiden kohtaloita. Syntyi pitkä ja palkittu dokumenttielokuva Tuntematon pakolainen, jossa Hamy ja Ali kulkivat maasta toiseen pakenijoiden matkassa.
Kokemukset Euroopan rajoilla muuttivat Hamyn ajatukset myös oman pitkän elokuvan tarinasta ja näkökulmasta.
Ensilumi-elokuvassa Mehdipourin perheen arki on täynnä rakkautta, vaikka elämä vastaanottokeskuksessa on kaikkea muuta kuin normaalia. Hamyn lapsuudessa elämä saattoi olla epävarmaa, mutta perheen rakkaus ei koskaan.
Vaikka ollaan jatkuvassa vaarassa, ja ympäristö on arvaamaton, kaikki toimivat perheenä toistensa hyväksi.
– Siellä kaikki yrittävät pelastaa toisiaan, vanhemmat lapsiaan ja lapset vanhempiaan.
Hamy on nyt vanhempana monta kertaa miettinyt, miten paon aikana hänen todella nuoret vanhempansa oikein pitivät perheen elämää raiteillaan.
– Olen siitä niin kiitollinen. Kummallakin vanhemmalla oli omat roolinsa perheessä. Isä oli jäätävän hauska. Jos jokin uhkasi mennä liian painavaksi, hän muutti tilanteen toiseen suuntaan huumorilla. Äiti taas piti päivät meille samanlaisina kaaoksesta huolimatta. Siihen lämpöön kaipaan välillä takaisin.
Oman elämänkokemuksensa avulla elokuvaohjaaja kykenee näyttämään Mehdipourin perheen tarinan ilon ja valon kautta – ja kertomaan samalla usein uutiskuvien ja shokkiotsikoiden taakse kadotetun tarinan universaalista ihmisyydestä, joka ei suostu nitistymään.
Hamyn sisällä elivät pitkään lähtemisen ja väliaikaisuuden tunteet, joista hän haluaa nyt eroon. Kun aikaisemmin pihasta löytyi pakettiauto, johon koko omaisuuden saattoi pakata neljässä tunnissa, etsii ohjaaja nyt rauhaa ja pysyvyyttä.
– Sitä kohti olen tehnyt paljon työtä. Nyt minä haluan kotiin.
Enää Hamy ei myöskään mieti, onko hän joissain hetkissä liian iranilainen tai liian suomalainen, vaan tyytyy olemaan oma, kokonainen itsensä.
– Oli helpottavaa tajuta, että olen vain Hamy Ramezan. Ja ihan samalla tavalla jokainen kohtaamani ihminen on oma itsensä, ilman lokeroita ja ennakkoasenteita.
