KALAJUTTU

Tämä on tarina Suomesta, jossa yksi keskiverto makrilli yhdistää kotkalaisen kalastajan, helsinkiläiset tutkijat ja kalavaleita selvittävän lautakunnan jäsenet toisiinsa. Toimittaja Hannes Nissinen sai vuosia sitten puhelinsoiton kalastajalta, joka varoitti, ettei hurjimpia kalatarinoita kannata uskoa. Sen jälkeen kalajutut ovat kummitelleet hänen mielessään. Artikkelin on kuvannut Akseli Valmunen.

– Seuraavana vuorossa on kala numero 1905. Se on makrilli.

Muut ovat hiljaa, kun ennätyskalalautakunnan puheenjohtaja Kari Nyberg puhuu. Helsingin Malmilla kokoushuoneen televisiolle välähtää kuva kalasta pienen metallisen vaa’an päällä.

– Paino on 610 grammaa, pituus 400 millimetriä. Jarmo Mustosen saalis Kotkasta, Nyberg jatkaa.

Papereita kahistellaan. Kalastuksenvalvoja Tapio Gustafsson katsoo ruutua toiselta puolelta puista pöytää. Hän ei ole nähnyt moista makrillia. Ei kukaan muukaan Suomessa.

– Sehän on Suomen ennätys?

– Ennätys se on, Nyberg vastaa.

– Wuhuu, Gustafsson sanoo.

Malmilainen virastotalo voi näyttää ulkoa harmittomalta, mutta sen sisällä on huone, jota valehtelijat pelkäävät ja totta puhuvat kunnioittavat.

Kalatalouden keskusliiton toimistossa on konferenssitila, jonka keskellä on pitkä puupöytä. Pöydän ympärillä on kymmenisen nahkaista tuolia, joilla istuu Suomen ennätyskalalautakunta. Yhtä seinää peittää verho, jossa on kuvia kaloista.

Täällä valvotaan, että kalastajat eivät valehtele saaliistaan. Jos joku sanoo kalastaneensa Suomen suurimman kalan, asia tarkastetaan tässä huoneessa. Rekisteriin päätyvällä ennätyskalalla pitää olla esimerkiksi riippumaton silminnäkijä. Perheenjäsenen tai kaverin sana ei kelpaa.

– Tämä makrilli on A-luokkaa. Siellä on Saukkosen Sari todistajana, sanoo sihteeri Jaana Vetikko.

Muut ovat samaa mieltä. Saukkonen on Kotkan akvaarion toimitusjohtaja. Hänen sanaansa voi siis luottaa, hän tuntee kalat.

1990-luvulla suomalainen kalastus oli kriisissä.

Jaana Vetikko aloitti 1995 parikymppisenä Suomen kalamiesten keskusliitossa ja huomasi, että ennätykset eivät voineet pitää paikkaansa. Suomen suurin lohi oli kalastajan mukaan 43-kiloinen, joka tarkoittaisi sen olevan maailman suurin merilohi.

Huijauksia epäiltiin, kaloja punnittiin miten sattuu kauppojen hedelmävaaoilla ja kotipuntareilla, eikä kukaan valvonut asiaa kunnolla.

– Se sai vainoharhaiseksi. Piti koko ajan kytätä, mistä päin seuraava kalavale tulee.

Kalakisoissa on monesti ollut kyse isoista rahoista: palkintona on saattanut olla moottorikelkka tai -vene. Se houkuttelee vilppiin.

Hän sanoi, että meitä syytetään kunnianloukkauksesta ja kalamiehen maineen lokauksesta. Ajattelin, että jaa-a. Näinkö tämä urani kalastuksen parissa alkaa.― Jaana Vetikko

Viimeinen niitti oli, kun sama ihminen ilmoitti vuoden parin sisällä keskusliittoon merilohen järvilohena ja toisen kalan paljon todellista pitempänä. Niillä olisi voittanut palkintoja, mutta liitossa kalatarinat todettiin valheellisiksi.

Pian Vetikon puhelin soi ja langanpäässä oli syyttäjä.

- Joku oli vienyt asian kunnassa syyttäjälle. Hän sanoi, että siellä meitä syytetään kunnianloukkauksesta ja kalamiehen maineen lokauksesta. Ajattelin, että jaa-a. Näinkö tämä urani kalastuksen parissa alkaaotain oli tehtävä.

Jotain oli tehtävä.

Vetikko tarttui puhelimeen ja alkoi koota saman pöydän ääreen asiantuntijoita. Oli perustettava puolueeton lautakunta valvomaan kalajuttuja. Jäseniksi Vetikko pyysi tutkijoita Luonnonvarakeskuksesta ja Helsingin yliopistolta sekä asiantuntijoita esimerkiksi Luonnontieteellisestä museosta ja Kalatalouden keskusliitosta.

Jos kalastajien juttuja pitäisivät silmällä tarpeeksi pätevät asiantuntijat, suomalaisten kalajutuille ei enää naureskeltaisi kuten ennen.

Ennätyskalalautakunnan ensimmäinen kokous oli vuosituhannen vaihteessa. Se siisti kalastuksen: räikeää vilppiä on ollut paljon aiempaa vähemmän.

Panoksena oli moottorikelkka. Saman suvun tyypit rupesivat miettimään pikku filunkia.― Kari Nyberg

Lautakunnan puheenjohtaja Kari Nyberg on yliopiston entinen tutkija, mutta ennen kaikkea hän on kalastaja. Se tarkoittaa, että hän on erinomainen tarinankertoja. Nyberg katsoo viekkaasti alkaessaan kokouksen aikana kuvailla Kilpisjärven pilkkikisojen tapausta vuosituhannen taitteesta, joka kuohutti kalapiirejä:

– Niistä kisoista voi pikkumatikalla voittaa moottorikelkan. Saman suvun tyypit rupesivat miettimään pikku filunkia.

Nyberg nojaa eteenpäin ja äänenpaino muuttuu hiljaisemmaksi, tauot lauseiden välillä pitenevät. Nyt kerrotaan kunnon kalajuttua.

– Sieltä lähetettiin katsottavaksi meille Helsingin yliopistolle sitten voittokala, made. Se oli paljon isompi kuin normaalisti, yleensä ne ovat sellaisia kymmenensenttisiä. Tämä oli 40-senttinen.

Ei tässä muita vaihtoehtoja ole, yliopistolla työskennellyt Nyberg ajatteli. Toinen tutkija vetäisi mateen mahalaukun auki.

– Sieltä löytyi sulanutta särkikalaa, näkyi ruotoja ja nieluhampaita vielä.

Kilpisjärvessä ei asu särkiä. Selvisi, että kala oli kuljetettu elävänä pilkkikisoihin repussa ja laitettu salaa koukkuun. Kyseessä oli kalavale.

Puolitoistatuntisessa kokouksessa lautakunta käy läpi ilmoitukset 23 kalasta ja yhdestä täpläravusta. Suurin osa ennätyskalahakemuksista käsitellään rutiinilla.

Keskustelu on välillä kiivasta.

Poikkeuksellisen pitkään puhutaan monnista, josta kalastaja on ottanut epäselvän kuvan. Kannon päällä olevan monnin viereen on aseteltu Pieni merenneito -tulitikkuaski mitaksi. Se saa kalan näyttämään jättimäiseltä.

– Toi on viisi senttiä toi tikkuaski, niin siitähän kalan koon pystyy laskea, sanoo kalatalousasiantuntija Juha Ojaharju.

– Tikkuaski on vähän viittä senttiä pitempi vissiin, kun itse tikku on viisi senttiä, kommentoi Nyberg.

Se tekee kalan koon arvioinnista poikkeuksellisen hankalaa. Kaiken lisäksi kala on kuvassa aivan mutkalla.

Kokouksessa kalakuvaa katsotaan pikselien tarkkuudella sen varmentamiseksi, ettei kalan kokoa ole vain suurennettu.

Lautakunta tulee lopputulokseen, että todistusarvo ei ole riittävä. Kala ja aski on kuvattu laajakulmaperspektiivillä, mikä saa pienenkin tulitikun näyttämään suurelta, huomauttaa kuvaaja.

Todistajiakin on vain yksi.

Onko kyseessä kalavale? Lautakunnan mukaan ei. Pituuden ja painon suhde on uskottava, kala on ennätyskaloista tunnetuksi tulleesta järvestä.

Kala saa C-luokituksen: Hyväksytty, mutta tiedot ovat vajavaiset. Se ei pääse ennätyskalarekisteriin, sinne on asiaa vain A- ja B-luokan kaloilla. Halutessaan kalastaja voi toimittaa lisää aineistoa lautakunnalle.

Tällaista salapoliisityötä lautakunnassa tehdään.

Yhdessä kalastajan lähettämässä kuvassa maisemaa on käsitelty niin, ettei taustasta saa selvää. Kokouksessa kuvaa suurennellaan ja katsotaan pikselien tarkkuudella sen varmentamiseksi, ettei kalan kokoa ole vain vääristelty. Ei ole, he päättelevät.

Kalakuvien muokkaus on lautakunnan mukaan tavallista: jos kuvassa näkyisi mökin kulmakin, joku saattaisi tunnistaa sen ja tulla hyvälle kalapaikalle ahneesti vierailemaan.

– Onko se makrilli vielä Kotkassa pakastimessa? kysyy Luonnontieteellisen museon Janne Granroth.

– Tässä lukee, että siellä se on, sihteeri Vetikko sanoo.

Museota kiinnostaisi saada Suomen suurin makrilli kokoelmiinsa, eihän vastaavaa ole. Ongelmana on, että sen uskaltaa antaa Matkahuollon hoiviin vasta pakkasen aikaan, jotta kala ei sula matkalla.

Ehdotan, että Yleisradio kuljettaa kalan Kotkasta Helsinkiin.

Kirjoitin vuosia sitten lyhyen uutisen poikkeuksellisen isosta lohesta ja se on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Jutun julkaisun jälkeen tuntematon kalastaja soitti kotinumerooni.

En muista paljoa puhelusta, mutta muistan hänen sanoneen, ettei kannata uskoa kaikkea kuulemaansa. Opin siitä, että jos joku kertoo kalastaneensa Suomen suurimman kalan, asiaan saa varmistuksen vasta kun sen näkee omin silmin. On siis matkustettava Kotkaan.

Ajattelin, että mikä helvetin tonnikalanpoikanen tämä on.― Jarmo Mustonen

Kotkalainen kalastaja Jarmo Mustonen, 61, oli vuosi sitten lokakuussa nostamassa verkkoja kalastusmökkinsä rannalla.

Taivas oli kokonaan pilvessä, lämpöä oli reilut viisi astetta. Kaukaisuudessa näkyi sumu. Ensimmäinen verkko nousi, siinä ei ollut mitään. Toinen verkko nousi, ei siinäkään. Kolmannessa verkossa näytti olevan jotain suurta. Kala nousi vedestä kuolleena, se oli yrittänyt pyristellä pakoon ja kietoutunut harvaan verkkoon.

Mikä helvetin tonnikalanpoikanen tämä on, Mustonen ajatteli. Liekö parvessa tullut, verkossa oli isoja reikiä, jotka eivät siihen kuulu.

– Joku naapurin veneilijöistä sanoi, että tämähän on selvä makrilli.

Hän soitti Kotkan Maretarium-akvaarioon ja lähetti kuvan. Taitaa olla Suomen ennätyskala, Maretariumista vastattiin. Nyt viimein se on ennätyslautakunnassakin todettu.

– Koko kesän ollaan jännitetty, että saako joku isomman.

Mustonen on kolmekymmentä vuotta kalastanut Santalahden lomakylän vieressä, hänen mökkinsä on kylän entinen sauna.

Santalahdesta tulee pääasiassa siikaa, kuhaa ja ahventa. Välillä tulee kilohailia, joka on silakan pieni sukulainen. Se tarkoittaa, että verkon silmätiheys on oltava pieni, jotteivat parin sentin levyiset hailit pääse pujahtamaan siitä lävitse.

Kolmen hailiverkon nosto on puolenpäivän homma. Nostamisessa ei mene kauan, kymmenisen minuuttia perämoottorilla verkoille, riuskaa vetämistä ja sama takaisin, mutta verkkojen puhdistuksessa ja järjestelyssä on oma hommansa.

Kyllähän siinä rentoutuu aina kun verkoille menee. Se on jännää nostaa. Merikotka nappasi lahnan, kun nostin viimeistä verkkoa.― Jarmo Mustonen

Jos kalaa tulee, Mustonen kokkailee osan ja vie loput autolla vartin ajomatkan päähän Kotkaan halukkaille. Esimerkiksi palvelutalossa mummot osaavat arvostaa kaloja.

Mistä hinnasta, kysyn. Mustonen näyttää hämmästyneeltä, kuin asia ei olisi käynyt mielessä. Kysymys on selvästi hölmö.

– Ilmaiseksi tietenkin, eihän me muuten. Kavereille. Ei niitä raaski pois heittää.

Nykyään Mustonen tunnetaan Kotkassa kavereiden kesken Makrilli-Mustosena.

On lounasaika.

Mustonen polttelee pihallaan LM-tupakoita ja kertoo kalastuksesta. Mökiltä kävelee nopeasti merelle, pinta on noussut korkean veden aikaan jopa kuistille. Pitkä matka ei ole myöskään työpaikalle. Mustonen työskentelee Mussalon satamassa, se näkyy lahden toisella puolella pihapöydästä. Tauolla kerkeää nopeasti käymään talviasuttavalla mökillä lounaalla.

Mustonen on kalastussuvusta, etenkin pappa oli kova kalastaja. Mustonen aloitti soutamisen noin kuusivuotiaana isoisänsä opeissa Pyötsaaressa Haminassa. Opit menivät näin: pappa laittoi narun kiinni veneeseen, lykkäsi veneen merelle ja lapsi selviytyi yksi airo kädessään.

Mustonen kalastaa mieluiten verkoilla.

– Kyllähän siinä rentoutuu aina kun verkoille menee. Se on jännää nostaa. Onhan siinä kova homma noissa hailiverkoissa. Merikotka nappasi lahnan, kun nostin viimeistä verkkoa.

Makrilli on harhailija kuten delfiini

Naapurustossa on ollut eksoottisiakin vieraslajeja.

– Tuolla oli delfiinejä kesäkuussa, sanoo kalakaveri Juha Kauppila, osoittaen merelle.

Kauppila oli mukana kun Mustonen nosti Suomen suurimman makrillin vedestä. Häntä ei harmita, ettei hänestä kirjoiteta juttua: pitkään kalastanut Mustonen ansaitsee kunnian.

Delfiinien tapaan makrillikaan ei ole suomalainen eläin. Mustosen kalastama kala ei itse asiassa ole kummoisen kokoinen: puolen kiloinen painoinen sintti on monta kertaa pienempi kuin suurimmat sukulaisensa Atlantilla.

Kala on luultavasti harhautunut parvestaan Suomenlahdelle lämpimän vesivirtauksen mukana. Sen aatteita voi vain spekuloida: ainakin Suomenlahden murtovesi on paljon Atlanttia ja Pohjanmerta tummempaa, mikä on mahdollisesti hankaloittanut suunnistusta. Kalat tottuvat tällaisiin muutoksiin kuitenkin nopeasti. Ne ovat uteliaita otuksia, tutkijat sanovat.

Kotkan satama-alueelle se on luultavasti päätynyt ravinnon perässä, koska vesistö on rannikolla avomerta ravinteikkaampaa. Vilkkaasti liikennöivät veneet ovat pöyhineet pohjasta syötävää.

Yksi asia tiedetään varmasti: Makrilli-Mustosen verkkoon harhailijan matka joka tapauksessa päättyi.

Mustonen lähetti viestin kalasta Kotkan Maretarium-akvaarioon samana päivänä, kun hän nosti kalan vedestä.

"Onko mahdollista, että tuotte kalan Maretariumiin, niin saadaan ennätys viralliseksi?" akvaariosta kysyttiin.

"Nyt vai heti?" Mustonen vastasi.

Kala sai vuoden ajan odottaa Maretariumin pakastimessa ennätyskalalautakunnan kokousta. Nyt se tiedetään varmasti, kun lautakunta viimein keskusteli asiasta: Mustosta voi ihan virallisesti kutsua Makrilli-Mustoseksi.

Olemme kuvaajan kanssa ostaneet Prismasta kylmälaukun, jonka täytämme jäällä. Tapaamme Kotkan akvaarion pihalla Maretariumin johtajan Sari Saukkosen.

Hän kuljettaa meidät tyhjän akvaarion lävitse kohti jääkalikkana odottavaa makrillia.

– Kalajutut koskettavat kaikkia, Saukkonen sanoo. Suomessa on tuhansia järviä ja lampia, vesi ei ole kenestäkään kovin kaukana.

Akvaario on ennen avautumistaan kuin huvipuisto ilman huvittelijoita. Joka suunnasta kaikuva veden kohina kuuluu lujana, kun lasten innostunut pälpätys ei vielä peitä sitä alleen. Kampelat seuraavat silmillään kuvaajan ja minun liikkeitäni – ne eivät ole nähneet juurikaan muita tankkinsa ulkopuolella päivän aikana.

Tyhjä akvaario on taianomainen ja vähän surullinen paikka. Isossa Itämeri-tankissa ui suurin Suomessa kalastettu sampi. Sammet ovat asuneet näillä main paljon ennen ihmisiä, kaksisataa miljoonaa vuotta sitten. Ne ovat eläviä dinosauruksia.

– Nimesimme valkoisen siperiansammen Vitaliksi, sanoo toimitusjohtaja Saukkonen, osoittaen yhtä akvaarion jättiläisistä. Muita kaloja ei nimetä, koska akvaario ei halua inhimillistää eläimiä.

Akvaarion takahuoneessa hissien vieressä on kaksi teollisuuspakastinta. Saukkonen avaa toisen, sisältä paljastuu kalanperkeitä. Niiden päällä on muovipussi, jonka sisällä harhailija on. Siinä se on, Suomen suurin makrilli. Se näyttää kaiken tämän puheen jälkeen kovin pieneltä, tavalliselta kalalta.

Pakkaamme makrillin autoon.

Helsingin Luonnontieteellisen museon sivuovikin on jylhä näky. Barokkityyliin rakennettu talo kohoaa suurena Pohjoisella Rautatiekadulla. Entinen venäjänkielisten oppilaiden kimnaasi henkii arvovaltaa. Ojennamme pihalla kylmälaukun koordinaattori Hanna Laakkoselle. Hän kiittää ja astuu museon C-ovesta sisälle, kotkalainen makrilli mukanaan.

Museo tunnetaan näyttelystään, mutta sen todellinen salaisuus on piilossa maan alla. Kellareissa avautuvat yli tuhannen neliömetrin varastotilat, jotka ovat täynnä eläimiä. Maan alle on säilötty esimerkiksi yhdeksän miljoonaa hyönteistä ja 140 000 selkärankaista. Kaikki ovat kuolleita ja siististi arkistoituina kaappeihin.

Säilössä olevat eläimet ovat tärkeitä esimerkiksi ilmastonmuutostutkijoille.― Koordinaattori Hanna Laakkonen

Laakkonen vaikuttaa innostuneelta.

Hän mittailee kahta lasipurkkia. Toisen suuaukko on todella pieni. Purkki täytetään viinalla säilöntää varten.

– Mahtuukohan se, Laakkonen sanoo ja pitää makrillia pyrstöstä purkin yllä.

Lasipurkki on kuin tehty makrillille – se sujahtaa sisälle näppärästi ja äänettä.

Kala säilötään 70-prosenttisessa etanolissa. Sitä ennen sen annetaan hautua muutama päivä formaliinissa, joka saa kalan jäykistymään. Formaliinissa kalan suomut näyttävät entistäkin kirkkaammilta ja sen seepramainen raidoitus paljastuu kaikessa komeudessaan.

– Onhan tämä aika creepya, Laakkonen sanoo.

Kun kerran olemme täällä, tehdään kierros tiluksilla.

Maan alla on esimerkiksi lipasto, jossa on kymmeniä saimaannorppien turkkeja. Toisessa huoneessa avautuu kaappi, jossa makaa kymmeniä jäykkiä kanahaukkoja. Osa eläimistä on 1800-luvulta.

– Eläimet ovat tärkeitä esimerkiksi ilmastonmuutostutkijoille, jotka voivat tutkia, miten vaikkapa lintujen höyhenpuku on muuttunut vuosien varrella.

Kävelen huoneen ohi, jonka lattialla näkyy sininen muovipussi. Siitä pilkistää pitkä laikukas häntä ja tassu painautuneena sitä vasten. Pussi on sidottu maalarinteipillä, jossa lukee "lumileopardi 22.9.20".

Toisinaan Korkeasaaressa kuolleita eläimiä tuodaan tänne. Lumileopardit Erkhet ja Valma lopetettiin syyskuussa: kissat olivat 16-vuotiaita ja kylmenevät ilmat olisivat olleet niille liian raskaita. Laji on uhanalainen, molemmat eläimet ovat syntyneet tarhoissa. Salametsästäjien käsissä niiden turkkien arvoa voi vain arvailla.

Konservoija Roni Andersson sanoo, että eläin nyljetään huomenna. Hän esittelee nylkemiseen käytettävää puulautaa.

– Siinä on vielä hylkeen rasvaa.

Lumileopardien luita museolla ei vielä ole monia, joten ne ovat arvokkaita tutkimuksen kannalta. Turkkeja on kellarissa ainakin parikymmentä.

Pedot kiinnostavat yleisöä, mutta museolla toivotaan, että tavan kansalta liikenisi ajatus myös aivan tavallisille kaloille.

– Tarhaeläimet eivät siinä mielessä ole tieteellisiä näytteitä, koska ne eivät ole syntyneet luonnossa, Laakkonen sanoo.

Makrilli sen sijaan on. Se saattaa olla hyödyllinen esimerkiksi kalakantojen liikkeitä tulevaisuudessa tarkastelevalle tutkijalle. Laakkonen liimaa kalapurkin kylkeen lapun, jossa lukee Scomber scombrus, KK 3138. Se on makrillin uusi nimi ja arkistointitunnus, jolla se löytyy tulevaisuudessa.

Ihmiset lähettävät löytämiään kuolleita eläimiä museolle tutkimuskäyttöön. Niitä tulee museolle satoja vuodessa.

Laakkosen työhuoneen vieressä pakastimessa on esimerkiksi muovipussissa oleva käpytikka. Pussissa on aikaisemmin ollut tomaatteja, paljastuu etiketistä, niiden hinta on ollut 2,66 euroa. Pakastimessa on myös kuollut lehtokurppa.

Lähettävätkö ihmiset tänne lemmikkejään, kysyn.

— Onneksi eivät, Laakkonen vastaa.

Lähdemme kuljettamaan makrillia alaspäin, kohti kellaria ja sen viimeistä leposijaa. Laakkonen tasapainottelee makrillia toisessa kädessään, kun hän avaa kellarissa sijaitsevan kalahuoneen oven.

Oven takana tuoksuu formaliinin makea haju. Hyllyillä on yli viisituhatta kalaa erilaisissa purkeissa. Kulmassa näkyy sampi. Täällä on pelkästään makrilleja kymmeniä kappaleita, vanhin vuodelta 1850. Yhdellä hyllyllä on siististi aseteltuja kuolleita kilpikonnia ja liskoja.

Jokaisen purkin etiketistä selviää, mistä eläin on peräisin. Ehkä niillä kaikilla on yhtä jännittävä tarina kuin kotkalaisella maahanmuuttaja-makrillilla. Osa teksteistä on kirjoitettu kauniilla kursiivilla. Coreganus lavaretus, eli suomalaisittain siika, on odottanut hyllyllä vuodesta 1904. Se ui yli sata vuotta sitten Evolla Rautjärvessä.

Tilaa ei vaikuta enää olevan paljoa jäljellä. Kohta museolta loppuvat korkeat lasipurkit, Laakkonen sanoo.

Laakkonen rullaa arkistokaapin auki. Hän asettaa kalan hellävaraisesti muutaman kampelan viereen, aivan kaapin kulmaan. Tänne se jää ja tähän päättyy Atlantin harhailijan matka. Ehkä Makrilli-Mustosen verkkoon uineesta kalasta on vielä seuraavan vuosisadan aikana jollekin tutkijalle suuri hyöty.