Seppo Heikkinen
Yle
Kesäkuun 9. päivänä 1920 Suomen rauhanvaltuuskunta lähti matkaan Eläköön-laivalla kohti Tarttoa. Neuvottelukunnalla oli niskassaan kovat paineet saada suomensukuiset heimoalueet Itä-Karjalasta liitetyksi Suomeen. Ja keisarikin oli luvannut Suomelle Petsamon jo vuonna 1864. Vastapuolella ollut Neuvosto-Venäjä pysyi kuitenkin tiukkana ja neuvottelut etenivät takkuisesti.
Tuskin kukaan valtuuskunnan jäsenistä arvasi, että he neuvottelevat Tartossa aina lokakuuhun saakka. Petsamon Suomi saikin, muttei haluamiaan alueita Itä-Karjalasta. Pitkään nämä rajat eivät kuitenkaan kestäneet, sillä Neuvostoliitto palasi niihin jo syksyllä 1939. Tarton rauhanprosessista kertoo myös radiosarja Tie Tarton rauhaan.
Rauhanvaltuuskuntaan halutaan laaja poliittinen pohja
Suomi oli vain reilut pari vuotta vanha valtio, joten kovin suurta ulkopoliittista kokemusta neuvottelukunnalla ei voinut olla. Sen johtoon etsittiin kuitenkin parhaita voimia. Puheenjohtajaksi valikoitui Juho Kusti Paasikivi, joka oli tuolloin 50-vuotias ja ehtinyt toimia muuan muassa pääministerinä ja KOP:n pääjohtajana. Toinen merkittävästi neuvotteluihin vaikuttanut valtuuskunnan jäsen oli Elannon toimitusjohtaja Väinö Tanner.
Kaiken kaikkiaan valtuuskunnan kokoonpanoon haluttiin mahdollisimman laaja poliittinen pohja, jotta rauhansopimus saataisiin sitten helpommin hyväksyttyä eduskunnassa.
Seitsemän miehen voimalla lähdettiin siis liikkeelle kuin Jukolan veljekset aikanaan mutta nyt ei ollut kysymyksessä kylätappeluun lähto vaan kahden valtakunnan vanhojen kahnausten selvittely.
Kotimaan päässä neuvottelujen kulkuun vaikuttivat etenkin presidentti K.J. Ståhlberg ja ulkoministeri Rudolf Holsti, joka oli siinä mielessä harvinainen poliitikko, että hänellä oli kansainvälistä diplomaattista kokemusta. Hän oli toiminut aikaisemmin Lontoossa mm. lehtimiehenä ja Suomen diplomaattisena edustajana.
Tarton rauhan neuvottelukunnan jäsenet
Puheejohtajana toimi KOP:n pääjohtaja J.K.Paasikivi kokoomuksesta. SDP:sta olivat mukana Elannon toimitusjohtaja Väinö Tanner ja professori Väinö Voionmaa. Ruotsalaisesta kansanpuolueesta neuvottelukuntaan kuului senaattori Alexander Frey, maalaisliitosta lehtori Väinö Kivilinna, edistyspuolueesta professori Juho Vennola ja lisäksi kenraalimajuri Rudolf Walden, joka oli puolueeton oikeistolainen.
Kansainvälinen taustatilanne neuvotteluille on monimutkainen
Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä poliittinen tilanne oli Suomen ympäristössä hyvin kimurantti. Suomi oli itsenäisyytensä alussa tukeutunut voimakkaasti Saksaan ja halunnut Suomeen jopa saksalaisen kuninkaan. Kun Saksa sitten hävisi, ei Suomella ollut enää tällaista vahvaa liittolaista, johon nojata rauhanneuvotteluissa.
Myös Baltian maat olivat eronneet Venäjästä ja itsenäistyneet. Viro oli ehtinyt solmia Neuvosto-Venäjän kanssa rauhansopimuksen jo Tartossa helmikuussa 1920 ja Latvialla ja Liettualla oli kesäkuussa menossa omat rauhanneuvottelunsa. Suomi ei halunnut jäädä ainoaksi reunavaltioksi ilman rauhansopimusta.
Toisaalta vastapuolella Neuvosto-Venäjällä oli käynnissä sisällissota. Ei ollut vielä varmaa, että punaiset pysyisivät vallassa. Suomalaisia arvelutti kysymys siitä, että jos nyt tehdään rauha bolsevikkien kanssa, niin kunnioittavatko mahdolliset valkoiset sisällissodan voittajat sitä?
Lisäksi Suomen neuvotteluja kiritti koko ajan Puolan ja Neuvosto-Venäjän välillä menossa oleva sota. Kun Puola oli sodassa vahvoilla oli Suomella paremmat neuvotteluasemat ja päinvastoin.
Ja kaiken lisäksi jo kysymys siitä, että vallitsiko Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä sotatila, oli monitulkintainen. Neuvosto-Venäjän näkökulmasta ei ollut sotatila. Suomessa taas nähtiin, että koska neuvostohallitus oli sekaantunut Suomen sisällissotaan tukemalla punaisia ja tunnustanut punaisten kansanvaltuuskunnan, niin maiden välillä oli sotatila.
Rajajoella Suomi vaatii Itä-Karjalaa ja Petsamoa - Venäjää huolettaa Pietarin turvallisuus
Ennen Tarton neuvotteluja oli jo huhtikuussa Rajajoella käyty aseleponeuvotteluja. Suomalaisten neuvottelutavoitteisiin vaikutti tuolloin Suomessa vallinnut voimakas heimoaate. Suomalaiset vetosivat kansojen itsemääräämisoikeuteen ja vaativat, että Itä-Karjalan suomensukuisilla heimoilla oli oltava oikeus päättää itse asemastaan: Itä-Karjalassa oli toimeenpantava kansanäänestys Suomeen liittymisestä.
Kaikkia heimoaatteen kannattajia tämäkään ei tyydyttänyt: he puhuivat ns. kolmen kannaksen rajasta, jossa raja menisi Suomenlahdelta Laatokkaan, sieltä Äänisjärvelle ja edelleen Vienanmerelle. Osa haikaili Norjan Ruijan ja Ruotsin Länsipohjan perään. Jotkut mielivät jopa Viroa ja Inkeriä.
Suomalaiset aktivistipiirit olivatkin itsenäistymisen jälkeen tehneet useita heimosotaretkiä rajan toiselle puolelle mm. Vienaan ja Aunukseen. Näistä tapahtumista kerrotaan tarkemmin radiosarjassa Heimosotien uho ja pettymys.
Venäläisiä puolestaan huoletti ennen kaikkea Pietarin turvallisuus, koska aiemmin Suomenlahti oli ollut Venäjän keisarikunnan sisämeri. Suomen ja Baltian maiden itsenäistyminen oli kuitenkin muuttanut tilanteen täysin ja ainoa satama oli Pietarissa Suomenlahden pohjukassa. Lisäksi Rajajoella mennyt Suomen ja Venäjän raja oli vain reilun kahdenkymmenen kilometrin päässä Pietarista ja se oli riski Neuvosto-Venäjän mielestä.
Lisäksi venäläiset halusivat turvata myös ulkomaan yhteyksien kannalta tärkeän Muurmannin radan Itä-Karjalassa.
Kun mitään kysymystä ei saatu ratkaisuun, päättyivät neuvottelut huhtikuun 24. päivänä siihen, että venäläisen valtuuskunnan puheenjohtaja luki ilmoituksen, jossa mainittiin, että venäläinen valtuuskunta katsoo olevan pakko "väliaikaisesti" keskeyttää hedelmättömät neuvottelut sekä matkustaa Moskovaan esittääkseen asiaintilan välittömästi tasavallan vallankumoukselliselle sotaneuvostolle.
Rajajoella neuvottelut päätyvät umpikujaan ja venäläiset kehittävät vastavedon Suomen vaatimuksille
Rajajoella neuvottelut kuitenkin katkesivat parin viikon rutistuksen jälkeen syviin erimielisyyksiin. Tärkein seuraus näistä neuvotteluista oli, että nyt Neuvosto-Venäjä tiesi mitä Suomi halusi.
Neuvostohallitus perustikin vastavetona vain pari päivää ennen Tarton neuvottelujen alkua suomalaisten havittelemille alueille Karjalan työkansan kommuunin, jota johtamaan kutsuttiin suomalainen Edvard Gylling. Neuvosto-Venäjän mukaan kansojen itsemääräämisoikeus toteutuisi Karjalassa tällä tavalla sen suomalaistamisen ja autonomian kautta.
Karjalan työkommuunin vaiheista kerrotaan tarkemmin Tie Tarton rauhaan radiosarjan kolmannessa osassa.
Neuvottelut Tartossa jumittuvat heti aluekysymyksiin
Tartossa Suomen valtuuskunta majoittui Hotelli Peterburgiin ja itse neuvottelut alkoivat pari päivää aikataulusta myöhässä 12. kesäkuuta Eesti Üliopilaste Seltsin talossa. KAVIn Elävä muisti-palvelussa valtuuskunnan asettumisesta Tarttoon löytyy hyvin ajan hengen tavoittavaa liikkuvaa kuvaa.
Suomalaiset uskoivat Neuvosto-Venäjän haluavan tehdä nyt rauhan hinnalla millä hyvänsä: Puola oli niskan päällä Neuvosto-Venäjää vastaan käymässä sodassa ja lisäksi Neuvosto-Venäjällä käynnissä oleva sisällissota vähensi bolsevikkien halua uusiin konflikteihin.
Tartossa neuvottelujen aluksi asetettiin kaksi alajaostoa: toinen pohtimaan aluekysymyksiä ja toinen taloudellisia seikkoja. Ensimmäisen alajaoston työ osoittautui paljon vaikeammaksi.
Suomen hallitus ei ollut tinkinyt keskeisistä tavoitteistaan juurikaan: Petsamo oli liitettävä Suomeen, Itä-Karjalassa oli toimeenpantava kansanäänestys. Lisäksi Suomen oli saatava vuoden 1918 aikana Suomeen jäänyt venäläinen sotilasomaisuus. Kummankaan maan ei tarvitsisi osallistua toisen maan velkoihin tai sotakustannusten korvauksiin.
Venäläiset puolestaan kannattivat vanhoja Suomen suuriruhtinaskunnan rajoja. Sen lisäksi Suomenlahdella olisi turvattava vapaa laivaliikenne Pietariin. Suomenlahden saarista Suursaari, Lavansaari, Seiskari ja Tytärsaari oli luovutettava Venäjälle. Kannaksen Pietaria lähinnä oleva mutka oli oikaistava ja alue liitettävä Venäjään.
Itä-Karjalan kansanäänestystä Neuvosto-Venäjän edustajat luonnollisesti vastustivat. He vetosivat siihen, että asia oli jo tullut ratkaistuksi Itä-Karjalalle myönnetyn autonomian turvin.
He myös rinnastivat Suomen vaatimukset kansojen itsemääräämisoikeuden toteutumisesta Itä-Karjalassa samaan aikaan ratkaisematta olleeseen Ahvenanmaan kysymykseen: miksi karjalaiset saisivat itse päättää Suomeen liittymisestä, kun Suomi halusi evätä saman ahvenamaalaisilta, jotka halusivat tuolloin liittyä Ruotsiin.
Neuvottelut keskeytyvät suomalaisten yllätykseksi
Osapuolten erimielisyydet olivat niin suuret, että neuvottelut jäivät junnaamaan paikalleen kuukaudeksi. 14. heinäkuuta neuvottelut keskeytyivät suomalaisten yllätykseksi. Taustalla vaikutti sotatilanteen kääntyminen Puolan rintamalla Neuvosto-Venäjän eduksi. Lisäksi keskeyttämiseen on arveltu vaikuttaneen Leninin muut kiireet, kuten Kommunistisen internationaalin järjestäytymisen ja Neuvosto-Venäjän valtataistelun.
Kaiken lisäksi pari päivää ennen neuvottelujen keskeyttämistä pakkaa tuli sekoittamaan mahdollisuus kansainvälisiin rauhanneuvotteluihin Lontoossa. Britit nimittäin ehdottivat 11. heinäkuuta, että Neuvosto-Venäjä tekisi aselevon Puolan vastaisella rintamalla. Brittihallitus oli tämän jälkeen valmis järjestämään konferenssin, jonne kutsuttaisiin Neuvosto-Venäjän, Suomen, Viron, Latvian, Liettuan, Puolan ja Romanian edustajat.
Sen tarkoituksena oli lopullisen rauhan aikaansaaminen Neuvosto-Venäjän ja sen rajanaapureiden välillä. Tästä mahdollisuudesta varsinkin ulkoministeri Holsti oli innostunut.
Neuvostohallinto kuitenkin hylkäsi brittien neuvottelutarjouksen ja kiihdytti hyökkäystään Puolan rintamalla. Neuvottelut Tartossa käynnistyivät uudelleen heinäkuun lopussa kahden viikon tauon jälkeen.
Kello 11 olimme Keršentjevin kanssa "Ravintola Automatissa" keskustelemassa. Ilmoitin kaikkien piirien Suomessa vaativan Petsamon saamista Suomelle ja vastustavan vanhan alueen luovuttamista, mikä viimeksi mainittu selitys ei tosin pitänyt täysin paikkaansa. Sen sijaan kuvasin Suomessa vallitsevan erimielisyyttä Repolaan ja Porajärveen nähden. Porvarilliset piirit haluavat pitää ne Suomen hallussa, kun sen sijaan sosiaalidemokraattiset piirit olisivat valmiit luovuttamaan ne takaisin Venäjälle.
Tanner avaa omat sivuneuvottelut Neuvosto-Venäjän edustajan kanssa
Tanner oli Paasikiven tieten aloittanut epävirallisen yhteydenpidon neuvostovaltuuskunnan edustajan kanssa. Se salattiin Suomen hallitukselta ja muulta rauhanvaltuuskunnalta. Näiden neuvottelujen merkityksestä on esitetty erilaisia mielipiteitä. Tanneria on jälkikäteen arvosteltu, että hän meni paljastamaan ennenaikaisesti Suomen minimivaatimukset vaikeuttaen näin suomalaisten neuvotteluasemaa.
Itse hän parikymmentä vuotta neuvottelujen jälkeen kirjassaan perusteli toimintaansa kirjoittamalla, että oli jo aika saada neuvotteluiden junnaaminen loppumaan. Puolan ja Neuvosto-Venäjän rauhanneuvottelut ja sisällissodan kääntyminen punaisten eduksi vaikuttivat siihen, että oli yhdestoista hetki saada aikaan rauhansopimus. Tannerin mielestä myöhemmin ei olisi saatu enää yhtä edullista ja kunniallista rauhaa kuin nyt saatiin.
Lokakuussa osapuolet alkavat kypsyä rauhan teon taakse
Suomen näkökulmasta kansainvälinen tilanne alkoi todellakin olla Suomelle epäedullinen, koska elokuussa Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisessä sodassa sotaonni kääntyi jälleen ja puolalaiset onnistuivat kuun loppuun mennessä karkottamaan venäläiset etnisen Puolan rajojen taakse ja sodan loppu alkoi häämöttää. Maat solmivatkin välirauhansopimuksen lokakuun 12. päivä.
Kun myös kaikki Baltian maat olivat saaneet omat neuvottelunsa päätökseen, niin Suomi ei halunnut olla ainoa Neuvosto-Venäjän kanssa enää rauhansopimusta neuvotteleva osapuoli. Myös kotimaassa mielipiteet olivat pikkuhiljaa muokkaantuneet rauhanteon kannalle.
Neuvottelukunnan ja kotimaan politiikkojen etupäässä presidentti Ståhlbergin ja ulkoministeri Holstin välillä käytiin rauhanehdoista kiivasta keskustelua. Vaakakupissa painoi, että kumpi olisi tärkeämpää saada Suomeen liittyneet Repolan ja Porajärven kunnat vai Petsamo? Vai voisiko sittenkin Suomenlinnan saaria ja Kannaksen alueita luovuttamalla saada molemmat?
Lopulta presidentti Ståhlbergin sana painoi ja hän linjasi että Petsamo oli tärkeämpi kuin Repola ja Porajärvi ja minkäänlaisia alueluovutuksia Suomenlahden saarilta tai Karjalankannakselta ei tehdä.
Rauhansopimus allekirjoitettiin 14. lokakuuta. Sen mukaan Petsamo liitettiin Suomeen. Repola ja Porajärvi palautettiin Venäjälle ja kuntien asukkaille taattiin vuoden ajaksi muutto-oikeus Suomeen.
Suomen alueelle jäänyt Venäjän valtion omaisuus, eräitä Venäjälle palautettavia laivoja lukuun ottamatta, siirtyi Suomen haltuun korvauksetta. Valtionvelat kuitattiin puolin ja toisin, eikä Suomen ei tarvinnut osallistua Venäjän maailmansodan aikaisiin sotakustannuksiin.
Suomi joutui hävittämään Inon ja Puumalan patterit Karjalankannakselta sekä suostumaan Suomenlahden saarien neutralisointiin.
Rauhansopimuksen yhteydessä sovittiin myös laajasta armahduksesta sisällissodan punaisille. Tämä oli joillekin Suomen oikeistopiireille kova pala.
Häpeärauha vai liian hyvää ollakseen totta
Neuvottelutulos herätti Suomessa vilkkaan keskustelun. Heimopiireissä uutta rajaa pidettiin “luonnottomana”, koko rauha oli “menetetty tilaisuus” ja seurauksena tulisi olemaan “venäläisyyden ainainen uhka”. Toisaalta sitä pidettiin “odottamattoman hyvänä” ja “jopa kerrassaan loistavana”.
Tämä jyrkkä keskustelu ei näkynyt kuitenkaan eduskunnan äänestyksessä, jossa rauhansopimus hyväksyttiin selvin numeroin 163 - 27. Tarkemmin rauhansopimuksen vastaanotosta Suomessa kerrotaan Tie Tarton rauhaan radiosarjan toisessa osassa.
Toisaalta rauhasta on esitetty myös aivan päinvastaisia tulkintoja. Mm. Paasikivi on jälkikäteen kysynyt oliko rauha sittenkin liian hyvä kestääkseen, sillä siihen palattiin vain 19 vuotta myöhemmin syksyllä 1939 Neuvostoliiton kutsuttua suomalaiset alueluovutusneuvotteluihin talvisodan alla.
Ja Suomen puolelta silloinkin neuvottelemassa olivat - ketkäs muut kuin - Tarton rauhanneuvottelujen veteraanit Paasikivi ja Tanner.
Tarton rauhasta tarkemmin radio-ohjelmasarjassa
Tässä artikkelissa selvitettiin Tarton rauhan vaiheet pääpiirteittäin, mutta Yle Areenasta löytyvässä Tie Tarton rauhaan radiosarjassa (3*45min) kerrotaan Tarton rauhan ja Karjalan työkommuunin tarinat tarkemmin.
Jakso 1: Poliittinen tilanne pakottaa Suomen neuvottelupöytään
Itsenäisyytensä alkuvuosina Suomi eli varsin kimurantissa tilanteessa: oliko Suomi sodassa Neuvosto-Venäjää vastaan? Ja mitkä olivat oikeastaan itsenäisen Suomen rajat? Heimointoilijat haaveilivat laajoja alueita Itä-Karjalasta ja tsaarikin oli luvannut Suomelle Petsamon. Monenlaiset taloudelliset kysymykset vaativat myös ratkaisua. Tilannetta ei helpottanut monimutkainen kansainvälinen tilanne Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan.
Asiantuntijoijna ovat dosentti Heikki Roiko-Jokela, erikoistutkija Jenni Karimäki ja professori Martti Häikiö. Toimittajana on Seppo Heikkinen.
Jakso 2: Venäläiset ovat tiukkoja - Suomi pettyy, mutta onnistuu saamaan Petsamon
Tartossa neuvottelut etenivät takkuisesti. Suomalaiset kuvittelivat Neuvosto-Venäjän haluavan rauhan hinnalla millä hyvänsä. Suomen neuvotteluasemiin vaikutti myös meneillään ollut Neuvosto-Venäjän ja Puolan sota. Kun neuvottelut eivät edistyneet Väinö Tanner otti ohjat omiin käsiinsä. Saavutettu lopputulos sai Suomessa varsin ristiriitaisen vastaanoton.
Asiantuntijoina ovat Heikki Roiko-Jokela, Jenni Karimäki ja Martti Häikiö. Toimittajana on Seppo Heikkinen.
Jakso 3: Karjalan työkansan kommuunin nousu ja tuho
Neuvosto-Venäjä perusti vain pari päivää ennen Tarton rauhanneuvottelujen alkua vastavetona suomalaisten Itä-Karjalaa koskeville vaatimuksille Karjalan työkansan kommuunin, jota johtamaan kutsuttiin suomalainen Edvard Gylling. Mistä siinä oli oikein kyse ja minkälaista elämä kommuunissa oli ja miten se sitten tuhoutui?
Asiantuntijana Markku Kangaspuro. Toimittajana Seppo Heikkinen.
EDIT: 14.10. 2020 klo 10 lisätty maininta Suomen käymistä heimoretkistä. EDIT 19.4.2021: Lisätty linkki Petsamosta kertovaan artikkeliin.
