Hyppää pääsisältöön

Elän, hengitän, iloitsen ja suren joukkueeni mukana eikä siinä ole mitään järkeä

Jalkapallojoukkue Arsenal FC:n logo, taustalla jalkapallo ja kartta
Kuva: Antti Ollikainen. Jalkapallojoukkue Arsenal FC:n logo, taustalla jalkapallo ja kartta Arsenal FC,KulttuuriCocktail

Lapsen sattumanvarainen valinta johti elinikäiseen rakkauteen. Lajin pimeältä puolelta ei voi kuitenkaan ummistaa silmiään.

Olen sydämeni pohjia myöten Arsenal-fani.

Pohjoislontoolainen Arsenal on minulle rakkaampi kuin Suomen jalkapallomaajoukkue.

Arsenal-faniuteni on muokannut persoonallisuuttani ja muuttanut suhdettani häviämiseen.

Henkinen yhteyteni joukkueeseen on hillittömän vahva, vaikka se ei perustu oikeastaan mihinkään. Se on rakas illuusio.

Matkamme alkoi ala-asteella.

8-vuotias jalkapalloa pelaava pikkupoika oli kuten kuka tahansa ikätoverinsa.

Kaverien kanssa piti olla monesta asiasta yhtä mieltä, mutta samalla tolkuttomasti vääntää ja kisailla kaikesta.

Isoa jakoa tehtiin sen kohdalla, kuka oli paras Turtles-hahmo tai mikä dinosaurus voittaa minkäkin. Piti olla myös nopea ja valita ensimmäisenä, ettei saanut niskoilleen matkimissyytöksiä: “Mä sanoin Donatellon ensin!”

Valintakysymys jalkapallojoukkueesta johti kuitenkin yllättävän pitkälle.

Kun kaveripiiristä pari ilmoitti kannattavansa 90-luvun alkuaikojen parasta englantilaisjoukkuetta, Manchester Unitedia, päätin valita toisin.

Kuljetin sormea urheilusivujen sarjataulukolla ja katsoin mikä joukkue oli seuraavaksi paras. Rivillä paistoi nimi “Arsenal”.

Paluuta ei ollut.

Vähänpä silloin tiesin mihin tuo valinta johtaisi.

Oma jalkapalloharrastukseni loppui pian musiikin ja pipolätkän tieltä, mutta jostain syystä suhde Pohjois-Lontoossa vaikuttavaan Arsenaliin jäi itämään ja alkoi versoa.

Vuosien myötä huippupelaajat Dennis Bergkampista Thierry Henryyn ja Patrick Vieirasta Robert Piresiin kasvoivat minulle rakkaiksi.

Näitäkin suurempaa roolia näytteli kuitenkin 22 vuoden ajan Arsenalia valmentanut Arsène Wenger.

Hänestä kasvoi itselleni esikuva.

Wenger saapui Brittein saarille vuonna 1996 jokseenkin tuntemattomana ranskalaisvalmentajana.

Pian hänet opittiin tuntemaan lempinimellä Le Professeur – Professori. Wenger vaikutti voimakkaasti siihen kuinka aiemmin vain fyysisyydestään ja kovaotteisuudestaan tunnettu englantilaisjalkapallo alkoi muuttua hiljalleen näyttäväksi, tekniseksi ja kauniiksi peliksi.

Arsenal kehittyi tylsänä tunnetusta puolustavasta joukkueesta hyökkääväksi ja viihdyttävää jalkapalloa pelaavaksi “pikku-Barcelonaksi”.

Menestystäkin tuli: Arsenal onnistui kahmimaan kolme mestaruutta itselleen muutoin Manchester Unitedin dominoimassa Englannissa 2000-luvun taitteen ympärillä.

Kun vuonna 2004 Arsenal varmisti viimeisimmän mestaruutensa häviämättä koko kaudella ainuttakaan ottelua, kävelin itsekin itsetunnon voimissani Helsingin kaduilla ja hehkutin ystävilleni suurta saavutusta.

Manageri Arsène Wenger sinetöi tuolloin asemansa yhtenä lajin suurimmista valmentajista.

Siitä alkoi hidas alamäki.

Arsenalin joukkue vuonna 2004
Arsenalin mestaruusjoukkue, "Invincibles", vuonna 2004. Arsenalin joukkue vuonna 2004 Kuva: /AOP Arsenal FC,Invincibles

Arsenal kamppaili vielä säännöllisesti kärkisijoista, mutta mestaruuksia se ei ole enää saavuttanut.

Lähimpänä suurta voittoa Gunners-lempinimellä tunnettu joukkue kävi vielä vuonna 2006, kun Arsenal kärsi kirvelevän tappion Mestarien Liigan finaalissa Barcelonaa vastaan luvuin 2–1.

Arsenalin maalivahti Jens “Mad Jens” Lehmann otti punaisen kortin jo kahdeksannellatoista minuutilla, mutta finaalista tuli silti huikea näytös.

Arsenal teki vajaamiehisenä ennakkosuosikki Barcan tähtisikermää vastaan maalin ja onnistui pitämään oman maalinsa puhtaana aina 76. minuutille asti, kunnes Barcelona iski, ja iski toistamiseen heti perään.

Arsenal oli lyöty.

Wengerin suuri unelma Mestarien Liigan voitosta jäi toteutumatta.

Tuon kauden jälkeen Arsenal jätti historiaan ikonisen Highbury-stadioninsa ja muutti uudelle isolla rahalla rakennetulle sponsorin mukaan nimetylle Emirates-stadionille. Sen piti olla loistokkaan tulevaisuuden alku.

Toisin kävi.

Arsenal ei onnistunut toistamaan 2000-luvun alun suuruuttaan. Arsenalista ja Arsène Wengeristä kasvoi eräänlainen ikuinen kakkonen – suurseura ilman tappajan vaistoa.

Viimeiset 15 vuotta käsittävä aikakausi on kiinnostava, sillä sen aikana jalkapallon taloudelliset realiteetit muuttuivat dramaattisesti. Menestymättömyys herätti minut kysymään mikä oikeastaan on jalkapallossa ja elämässä olennaista. Voitto ei olekaan tärkeintä.

Ja nyt tunnustus – en ole tosifani sanan perinteisessä mielessä.

En ole käynyt koskaan Arsenalin kotistadioneilla. Olen todistanut “Tykkimiesten” peleistä vain yhden – vuoden 2013 Helsingissä pelatun näytösottelun Manchester Cityä vastaan.

Ostan harvakseltaan fanituotteita ja sitä kautta sijoitan joukkueeseen verrattain vähän.

Koen kannattamisestani alemmuuskompleksia: ajattelen olevani toisen luokan kannattaja, koska en konkreettisesti laita paljoa rahaa seuran kirstuun. Paikallisena kannattajana ostaisin ainakin lippuja otteluihin.

Tästä huolimatta kiinnostukseni on valtaisaa ja olen sitä kautta syvätason tosifani.

Päivitän englantilaisen jalkapallomedian uutisia puolimaanisesti päivittäin.

Imen itseeni pelaajien taustoja, pelien data-analytiikkaa ja löydän itseni lueskelemasta jopa seuran taloudellisia vuosikertomuksia.

Rakkauteni Arsenalia kohtaan pohjaa kahteen asiaan: rakkauteen seuran peli-identiteettiä kohtaan kentällä, sekä seuran tapaan toimia jalkapallomaailman hämärtyvien realiteettien keskellä.

Aluksi rakastuin manageri Arsène Wengerin “Wengerpalloon” - iloisesti hyökkäävään, älykkääseen, ja kauniiseen, virtaavaan peliin. Parhaimmillaan se oli häikäisevän hienoa jalkapalloa.

Koin moraalista ylemmyydentuntoa: äärimmäisen tyylikästä futista pelattiin selvästi kilpailijoita heikommalla budjetilla. Seura teki voittoa.

Ihailtavaa oli myös Wengerin vakaa usko omiin taktiikoihinsa ja pelifilosofiaansa. Ranskalainen lähti pelaamaan ennakkosuosikkejakin vastaan luottaen omaan hyökkäävään tyyliinsä tappion uhalla.

Resepti toimi pitkään.

Ajan kuluessa tappiot kuitenkin lisääntyivät. Kilpailijat olivat murtaneet Wengerin koodin.

Arsène Wenger levittelee käsiään Manchester Unitedin kotistadionin Old Traffordin yleisön keskellä.
Arsène Wenger Manchester Unitedin kotistadionin Old Traffordin katsomossa vuonna 2009. Arsène Wenger levittelee käsiään Manchester Unitedin kotistadionin Old Traffordin yleisön keskellä. Kuva: Magi Haroun / EPA/All Over Press Arsenal FC,Old Trafford,Arsène Wenger

Dinosaurus ei kyennyt luopumaan itsepäisestä tyylistään ja tappioiden määrä ylitti kannattajien sietokyvyn.

Wenger sai lähteä. Mutta minulle jäi ikävä.

Tajusin Wengerin aikaisen Arsenalin kautta, että voitolla ei ole itseisarvoa.

Jos joukkueeni voittaa tylsällä ja turvallisella taktiikalla taloudellisesti heikompia vastustajiaan, en iloitse. Voitto on tuolloin merkityksetöntä.

Sillä mitä muuta jalkapallo on kuin suurta urheiluviihdettä! Suuren viihteen taas erottaa mitättömästä sen välittämä tunne, eikä jalkapallossa mikään välitä tunnetta paremmin kuin maalit.

Parhaissa otteluissa joukkueet hyökkäävät ennakkoluulottomasti ja peli elää.

Kaikista suurimmissa otteluissa vaikea tappioasema käännetään voitoksi. Sitä taas edeltää ja sitä edellyttää riskinotto.

Riski edellyttää tappion mahdollisuuden hyväksymisen.

Englannin kaikkien aikojen menestynein jalkapallovalmentaja, Sir Alex Ferguson, sanoi aikoinaan, että hyökkäyksellä voitetaan pelejä, mutta puolustamalla pokaaleja.

Paskaa, sanon minä.

Puolustamalla voi voittaa pokaaleja, muttei sydämiä.

Jalkapallomaailma on muuttunut arvoiltaan vuosien myötä niin raivokkaan kaupalliseksi, hämäräksi ja sairaaksi, että jäljellä on viihdyttävän pelin lisäksi hyvin vähän muuta kannatettavaa.

Kun venäläismiljardööri Roman Abramovich osti lontoolaisen Chelsean vuonna 2003, koko lajin luonne muuttui.

Miljardööriomistajat yksi toisensa perään ryhtyivät hankkimaan joukkueita itselleen ja sijoittamaan niihin satumaisia summia riihikuivaa.

Yksistään eurooppalaisesta huippujalkapallosta kasvoi vajaan 30 miljardin euron globaali bisnes, jossa seurat nyhtävät kannattajilta rahaa jatkuvasti kohoavien lippujen hintojen ja kallistuvien fanituotteiden myötä.

Kannattajien raha valuu rahantekokoneiksi muuttuneiden brändejään kiillottavien megaseurojen tileiltä siirtokorvausbonuksina agenttien kukkaroihin ja pelaajien absurdeihin palkkoihin.

Kun kirkkaimmat tähdet tienasivat vuonna 2000 Englannissa noin 50 000 puntaa viikossa, on tuo summa noussut nyt yli 350 000 punnan tienoille. Sen rinnalla kotimaassa Postin entisen toimitusjohtajan kohua herättänyt 82 000 euron kuukausipalkka alkaa näyttäytyä papanoilta.

Eikä asia parane kansainvälisten kilpailujen osalta.

Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA istuu voittoa tavoittelemattomana järjestönä vajaan kolmen miljardin dollarin pankkitilin päällä. Se suhmuroi kulisseissa, ja markkinoi reilun pelin hengen puolesta samalla, kun Qatarissa MM-kilpailuja rakentavilta vierastyöläisiltä on viety passit heidän työskennellessään nälkäpalkalla turvattomilla rakennustyömailla.

Kuolleita MM-työläisiä Qatarissa on tähän mennessä tiettävästi 34.

Seuratasolla suuri osa joukkueista – Arsenal mukaan lukien – on yksityisomistuksessa, eikä kannattajilla ole enää sananvaltaa seurojen toimintaan.

Koronan myötä rahakkaat televisiosopimukset pitävät eliittiseuroja pystyssä, mutta etenkin pienimmät alasarjojen seurat ovat hätää kärsimässä ja tavalliset stadiontyöläiset ovat menettäneet elantonsa katsomoiden ammottaessa tyhjyyttään.

Rahan edessä hiljennytään myös Pohjois-Lontoossa.

Kun Arsenalin riveissä pelaava islaminuskoinen saksalaistähti Mesut Özil kritisoi Kiinan valtiota uiguurien kohtelusta, Arsenalin organisaatio ilmoitti salamannopeasti, että kyseessä on pelaajan yksityiset lausunnot, joihin seura ei liity mitenkään.

Kukapa haluaisi joutua ulos Kiinan markkinoilta.

Emirates-stadioni Lontoossa.
Arsenalin kotistadion The Emirates. Emirates-stadioni Lontoossa. Kuva: Andy Rain / EPA-EFE/All Over Press Arsenal FC

Touhu näyttää järjettömältä. Se on sääli, sillä pian nykymenon tahra peittää koko ruudun.

Lipun hinnan ja fanipaidan tehdessä merkittävän loven kukkaroon ei kannattajia kiinnosta loputtomiin katsella miljonäärien törväilyä kulisseissa.

Kaikesta tästä huolimatta, kun Arsenal-joukkue astelee tänään kentälle pelatakseen Manchester Cityä vastaan, pimenee tämä tiedostava osa aivoistani.

Tuijotan ruutua ja huudan, hengitän, iloitsen, suren ja elän joukkueeni mukana.

Se tuo minulle selittämättömällä tavalla tunteen, että saan jakaa jotakin suurta. Yhtäkkiä jalkapallon ääressä minäkin saan huutaa hurraata ja taputtaa, ilmaista itseäni välillä kovaäänisestikin pelitilanteiden seassa.

Saan luvan tuntea!

Nykyisen valmentajan Mikel Artetan alaisuudessa Arsenal on alkanut löytää Wengerin parhaiden päivien peli-ilmettä, jossa jalkapallo oli parhaimmillaan kuin tanssia, kun se lähenteli taidetta.

Artetan tarkkanäköinen henkilövalmennus on tuottanut huimia tuloksia. Monien kannattajien poistolaariin sijoittamat pelaajat ovat alkaneet pelata aivan uudella tasolla. Joukkue on liimaantunut taas yhteen.

Se luo uskoa minulle siihen, että kenties minäkin voin uudistua, kehittyä. Samalla se muistuttaa yhteispelin voimasta niin kentällä kuin elämässä.

Yksilöt eivät loista, jos kollektiivi ei tarjoa siihen mahdollisuutta.

Sitä kautta jalkapallo muuttuu merkitykselliseksi.

Ja merkityksiä, kenties niitä suurimpia oppeja, voi löytää myös keskeltä tappiota.

Arsène Wenger
Arsène Wenger mietteliäänä vuonna 2011. Arsène Wenger Kuva: Jonathan Brady / EPA/All Over Press Arsenal FC,Arsène Wenger

The Guardian kirjoitti pitkän artikkelin Wengeristä, joka oli juuri julkaissut kirjan elämästään Arsenalin peräsimessä. Artikkelissa tunnetut ja tuntemattomat saivat kysyä valmentajasuuruudelta kysymyksiä niin elämästä jalkapallokentällä kuin sen ulkopuolella.

Yksi kysymyksistä koski Wengerin uran tuskallisinta tappiota, vuoden 2006 Mestarien Liigan finaalia. Kysymys kuului, mitä hän tekisi nyt toisin, jos saisi päättää.

Valmentajalegenda vastasi kipuilleensa asiaa pitkään ja käyneensä kysymystä läpi loputtomia kertoja myös muiden tappioiden kohdalla.

Wengerin mukaan olennaisinta on se, ettet ajattele mitä olisi pitänyt tehdä, vaan onko jotain mitä olisit voinut tehdä.

Joskus vasta häviön myötä osaat kysyä oikean kysymyksen.