Suomessa on taas levy-yhtiöitä, jotka julkaisevat musiikkia 1990-luvun audioformaatissa. Sonyn kehittämän Minidiscin tarina on yhdistelmä sinnikkyyttä, huonoa ajoitusta ja tappioita. Retroilua epäonninen historia ei kuitenkaan estä, päinvastoin. Nostalgiafiilistelijälle minidisc on täydellinen: vanha, kaunis ja epäkäytännöllinen.
Turkka Tiainen rakastui formaattiin ensisilmäyksellä. Ulkonäkö, ominaisuudet, kaikki. Minidisc erottui edukseen Mustan Pörssin katalogissa vuonna 1997.
17-vuotiaan tamperelaisen levyhyllyä koristivat pian viisi eriväristä minidisc-levyä. Ne maksoivat Tiaisen muistin mukaan noin 150 markkaa, eli hieman yli 35 euroa.
Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, hänellä on pieni levy-yhtiö, joka julkaisee uutta musiikkia minidiscillä.
Tiaisen ensimmäiset minidisc-levyt olivat tyhjiä, kunnes hän nauhoitti niihin kirjastosta lainaamiaan albumeita. Yhteen tuli drum’n’bassia, toiseen indie-suosikki Cat Powerin uusin levy What Would the Community Think (1996).
– Se oli punaisella levyllä, sen minä muistan.
18-vuotiaana Tiaisella oli kannettavan soittimen lisäksi autosoitin, jota varten hän alkoi tehdä omia kokoelmia.
Itse tehdyillä mixtapeilla lempibiisit eivät kuluneet konkreettisesti puhki niin kuin kaseteilla. Suosikkikappaleensa pystyi myös kuuntelemaan vaikka levyn lopusta ilman vaivalloista kelaamista.
Kannettava soitin ei pätkinyt, vaikka juoksi portaita. Samaisissa portaissa pystyi poistamaan yhden raidan vaikka keskeltä, tai siirtämään sen eri kohtaan. Ja äänittämään tilalle lisää.
Turkka Tiainen oli astunut tulevaisuuteen.
Mutta muut eivät tulleet perässä.
Tämä tulevaisuus meni jo, mutta retrojuna on laiturilla. Olemme nähneet, kuinka vinyyleistä on tullut cool ja kuinka jopa C-kasetteja ostetaan taas.
Olisiko nyt minidiscien vuoro?
Retroilussa kätevyys tai käytännöllisyys eivät ole tärkeimpiä hyveitä. Retro nimittäin antaa kaiken anteeksi – paitsi vääränlaisen estetiikan. Retro ei kysy järkeä tai käyttömukavuutta, se tarvitsee elääkseen vain nostalgiaa. Muutama lämmin muisto on plussaa.
Vakosamettihousut: eivät jousta, kuluvat helposti, kankaaseen tarttuu kaikki maailman pöly ja karva. Vaihteeton mummopyörä: raskas ajaa, ajoasennossa on vaikea saada voimaa, pyörä usein myös vaarallinen huonokuntoisuutensa vuoksi. Joku niissä silti viehättää.
Retroesineenä minidisc täyttää kaikki vaatimukset. Sen kunnian päivistä on jo aikaa ja nykypäivän teknologiaan verrattuna se tuntuu kömpelöltä.
Levy ei paina paljon eikä vie tilaa, mutta säihkyvän värikkäät disketit näyttävät hauskalta hyllyssä. Se on myös viimeisiä fyysisiä ääniteformaatteja ennen mp3-soittimia ja nykyistä älyaikaa.
C-kasetit ovat olleet tulossa takaisin ainakin kymmenen vuotta, ja esimerkiksi Vesala julkaisi neljä vuotta sitten albuminsa vinyylin lisäksi C-kasettina. Levykauppa X julkaisi viime kesänä kolmekymmentä klassikkolevyä C-kasettina.
Yhdysvalloissa vinyylilevyjä ostettiin viime vuonna isommalla rahalla kuin cd:itä. Tällaista tapahtui viimeksi 80-luvulla. Onnistunut comeback on siis todistettavasti mahdollinen.
Jos Turkka Tiaiselta kysyy, minidisc ei ole tulossa taas muotiin, vaan se on jo muodissa. Ja tämä comeback ei teknisesti ottaen olisi sen ensimmäinen.
Minidisc syntyi ja kuoli ilman sen kummempia juhlallisuuksia. Se on lekotellut haudan pohjalla yllättävän vähän aikaa, vajaat kymmenen vuotta.
Minidisc syntyi aikana, jolloin Nirvanan Nevermind (1991) oli juuri julkaistu ja Mariah Carey oli uusi tulokas pop-taivaalla. Näitä moderni kansa kuunteli cd:ltä ja C-kasetilta.
Cd oli digitaalinen ja sitä luettiin valolla, C-kasetti taas perustui magneettitekniikkaan. Japanilainen Sony halusi puristaa yhteen näiden formaattien hyvät puolet ja vähän enemmänkin.
Elokuussa 1992 lanseerattiin Minidisc.
Levy oli kooltaan pieni mutta tallennustilaltaan aikaansa nähden suuri. Se kätki sisäänsä ensin 60, sitten 74 ja myöhemmin 80 minuuttia musiikkia, joko valmiiksi ostettua, itse kopioitua tai livenä nauhoitettua. Pienellä kikkailulla tallennusmäärän sai tuplattua ja formaatin kehittyessä jopa triplattua.
Ja kaikkea tätä pystyi siis editoimaan ja hallinnoimaan kannettavalla laitteella. Miten tällainen tuote jäi ilman menestystä?
Monestakin syystä.
Vaatimattoman kokoiseen 140 megatavuun saatiin runnottua tunti ja vartti musiikkia erityisellä ATRAC-pakkaustekniikalla, jossa musiikista leikattiin pois ne taajuudet, joita ihmiskorva ei kuule, mutta jotka audiohifistelijän korva kyllä kuulee.
Minidisc oli aluksi Sonyn yksinoikeudella omistama formaatti, ja kallis sellainen. Ensimmäiset minidisc-soittimet maksoivat euroissa jopa viitisensataa.
Lanseerausvuosi ei näyttänyt lupaavalta. Minidisc-soittimia kaupattiin vain noin 50 000 kappaletta, siis maailmanlaajuisesti.
Minidiscillä on myös julkaistu musiikkia, vaikka harva tällaista muistaa. Ensimmäinen minidisc-albumi oli Mariah Careyn Emotions. Vuosiluku oli 1992 ja talli Sonyn omistama Columbia.
Suomessa vastaavaa historiaa teki Neon 2 albumillaan Rivien välistä (1993), yhtä lailla Sony Musicin lipun alla.
Yhtyeen toinen keulakuva ja kitaristi Rami Alanko kuvailee heidän olleen "Sonyn mannekiineja", mikä tarkoitti sekä avokätistä sponsorisopimusta että uusien teknologioiden kokeilemista.
Kokeiluksi se jäikin. Neon 2:n minidisc-taival oli yhden levyn mittainen.
Keikkalavoilla uudelle laitteelle oli kuitenkin tilausta. Siihen asti taustanauhat oli soitettu keikoilla digitaaliselta äänikasetilta, DAT-nauhalta, joka oli niin ikään Sonyn keksintö.
– Minidisc oli hiton hyvä keikoilla! Se ei pätkinyt vaikka lava tärisi.
Muut levy-yhtiöt eivät juuri kiinnostuneet Sonyn omasta ääniteformaatista. Tämä muodostui kohtalokkaaksi.
Minidiscin menestyksen voi laittaa kartalle karkeasti niin, että mitä lännemmäksi Sonyn kotimaasta siirrytään, sitä valjumpaa vastaanotto oli.
Sonyn 90-luvulla tekemässä bränditutkimuksessa kävi ilmi, ettei 75% yhdysvaltalaisista ollut koskaan kuullut formaatin nimeä. Japanissa suosiota selittää Sonyn kotimaan lisäksi cd:n korkea hinta verrattuna minidisciin.
Kankeiden alkuvuosien jälkeen Sonyn voimallinen markkinointi alkoi tuottaa tulosta. Parhaissa myyntiluvuissa jäätiin kuitenkin alle sadasosaan cd:n huippumyynnistä.
Suomen äänitemyyntiä tilastoi IFPI:n Suomen-osasto, joka toimii ikään kuin tukkurina levy-yhtiöiden ja kauppojen välissä. Minidiscin myyntiluvut on surkeaa luettavaa: niissä käydään jopa nollan tuolla puolen.
Pohjia pitelee joulukuun kuukausimyynnin sarake vuodelta 1993 lukemalla –33. Miinusmerkkisyys johtuu palautuksista: kaupat ovat tilanneet suuremman määrän kuin mitä ne ovat myyneet, minkä jälkeen myymättömät levyt on palautettu levy-yhtiöille.
Vuonna 1998 tehtiin äänitemyynnin minidiscin Suomen ennätys: reilut viisi tuhatta myytyä kappaletta. Samana vuonna julkaistiin myös kaikkien aikojen myydyin kotimainen minidisc: Aki Sirkesalon Kissanelämää, jota kaupattiin noin yhdeksänsataa levyä. Kaiken kaikkiaan Suomen Sony julkaisi useita satoja minidisc-levyä.
Minidisc parani vuosien myötä, kuten teknologialla on tapana. Virrankulutus pieneni, ja äänen kompressointia oli jopa hifistelijän vaikea erottaa. Myös tallennustila kasvoi, laitteet pienenivät entisestään ja hinnat laskivat.
Vuonna 1997 minidisciin hurahtaminen ei ollut Turkka Tiaiselle enää investointi. Hän maksoi soittimestaan nykyrahassa kolmisensataa.
– Kun kävi jo töissä ja eli kitsaasti, ei siihen tarvinnut pahemmin säästää.
Mutta muutkin audioformaatit olivat kehittyneet. Uudelleenkirjoitettava cd hyökkäsi omien kokoelmalevyjen markkinoille vuonna 1997. Kirjoitettavat cd:t olivat minidiscejä halvempia, ja niitä pystyi kuuntelemaan autossa.
Samaan aikaan ohituskaistalla lähestyivät mp3-soitin ja Applen Ipod – eli fyysisten levyjen turmio.
Vuosi 1999 toi mukanaan yhtyeen nimeltä Bomfunk MC's. Freestyler-musiikkivideossa lähestulkoon koko juoni perustuu kannettavaan minidisc-soittimeen ja sen kaukosäätimeen, jolla pystyy yhtäkkiä ohjailemaan metromatkalla kohdattuja ihmisiä kuten kappaleita soittimessa. Videon voit katsoa yläpuolelta.
Bomfunk MC'sin tuottaja Jaakko Salovaara ei muista, että läpimurtoalbumi In Stereo (1999) on julkaistu myös minidiscinä, mutta näin tapahtui. Edes tämän kokoluokan hitti ei saanut suomalaisia minidisc-kaupoille.
Albumia myytiin minidiscinä maailmanlaajuisesti 452 kappaletta, Suomessa 140.
– Sehän on ihan floppi.
Salovaara muistaa käyttäneensä minidisciä omien mixtapejen lisäksi satunnaisesti taustanauhojen soittamiseen keikoilla.
– Muistan näpytelleeni junamatkoilla biisien nimiä laitteelle. Olihan se nyt hienoa, kun ne nimet vilisivät siinä.
Vuosituhannen vaihteessa aloittanut räppäri Eevil Stöö muistelee nauhoittaneensa kaikki demot minidiscille. Ne julkaistiin kasetilla.
– Olo oli todella futuristinen.
Eevil Stöön myöhemmän kokoonpanon KC/MD Mafian nimi tulee muuten näiden diskettien varastamisesta: KC eli englanniksi lausuttuna "keisii" on slangia ja tarkoittaa varastamista, ja MD on tietenkin minidiscin lyhenne.
Minidisc koki siis murskatappion. Tuotanto sammui 2010-luvun alussa.
Minidisc ei toki ole ainoa kapine, jonka nimi on jäänyt etäiseksi. 90-luvulla samasta markkinaraosta kilpailivat muun muassa Philips DCC-kasetillaan (Digital Compact Cassette) – joka taas on eri asia, kuin toinen kilpailija, digitaalinen C-kasetti (DAT), joka on myös Sonyn tuotos.
Vaikka minidiscin historia ei ole ollut järin riemukas, minidisc löysi uskollisen mutta pienen yleisönsä Suomessakin. Musadiggarit, muusikot, teatteriväki ja toimittajat ylistivät formaatin ominaisuuksia, ja osa ylistää vieläkin.
Minidisciä ei sovi siis pitää täytenä häviäjänä, vaan kenties piirimestarina, joka yrittää tulla nyt hakemaan pokaalia, jota sille ei koskaan annettu.
Pokaalia ei taida olla jaossa tälläkään kertaa, eikä edes yleisön suosikki -ruusuketta, mutta tuomariston tsemppipalkinnon minidisc ehdottomasti ansaitsee.
Aihetunnisteella #minidisc on Instagramissa melkein 25 000 julkaisua. Minidisc on kerännyt ihmisiä yhteen myös Redditissä, Facebook-ryhmissä, Twitterissä ja Youtubessa.
Hätkähdyttävin löytö on minidisc.org-verkkosivu, jonka minimalistisen, 90-lukulaisen ulkoasun alle on näpytetty muun muassa satojen eri minidisc-tuotteiden mallit ja tekniset tiedot.
Minidiscillä on tietysti myös oma teemapäivänsä, jonka pääfunktio on tosin uusien julkaisujen markkinointi. Ensimmäistä kansainvälistä minidisc-päivää juhlittiin pienimuotoisesti viime keväänä, 7. maaliskuuta.
Turkka Tiaisen levy-yhtiö Panama-levyt on tietysti myös somessa, mutta somesuosio on vähän kuin minidiscin alkuaikoina: vaatimatonta. Panama-levyillä on Facebookissa seitsemän tykkääjää, Instagramissa seuraajia on 66.
– Ajattelin, että tämä on vaan niin älyvapaata toimintaa, että se kannattaa tehdä.
Jos ostaisi tänä vuonna julkaistun minidisc-albumin, olisi musiikkigenre todennäköisesti nimeltään synthwave tai vaporwave, molemmat elektronisen musiikin mikrogenrejä.
Kymmenisen vuotta sitten syntyneet tyylisuunnat rakastavat 80–90-lukujen estetiikkaa, soundeja, tekniikkaa sekä Japania. Minidiscejä nämä genret rakastavat huomattavasti enemmän kuin mitkään muut musiikkigenret.
Uusille vaporwavea edustaville minidisc-julkaisuille on Redditissä jopa oma sivunsa. Siellä on noin 1400 jäsentä ja postauksia tulee viikoittain.
Hintoja on hieman vaikea löytää, koska niin monet levyt on myyty loppuun.
Painosten koot voi tosin useimmiten laskea sormilla ja varpailla. 75 kappaleen painos on jo iso, mutta sellaisiakin näkee.
Turkka Tiaisen Panama-levyt on julkaissut tänä vuonna kaksi levyä, tai siis minidisciä. Yksi minidisc-julkaisu on tulossa vielä tämän kalenterivuoden aikana ja seuraava ensi keväänä.
Panama-levyjen maaliskuussa julkaistu levy meni kuin kuumille kiville, heinäkuussa julkaistua on vielä jäljellä. Ne ovat kaukana synavetoisesta vaporwavesta: Eerolan Reetta ja Eroottiset sekä toinen yhtye Ilo(iset) tytöt edustavat folkia.
Loppuunmyydyn painoerän koko oli 10 kappaletta. Isommasta 25 painoksen satsista riittää vielä.
Bändit olivat taannoin yhteiskeikalla Tampereella, ja Tiainen oli yleisössä. Hän piti musiikista ja ehdotti yhteistyötä. Minidiscillä julkaiseminen lähti hänen aloitteestaan.
– Ajattelin, että tämä on vaan niin älyvapaata toimintaa, että se kannattaa tehdä.
Levy maksaa ostajalle noin 20 euroa, mikä kattaa kulut. Se on Tiaisen mukaan aika normaali hinta uudesta minidisc-äänitteestä.
Turusta löytyy toinen minidiscejä julkaiseva levy-yhtiö Cityman Productions, jonka takaa löytyy vaporwave-entusiasti Tony Vesalainen. Hän julkaisi kolme minidisc-albumia tämän vuoden syyskuussa, kokeeksi.
Vesalainen tiesi minidiscien olemassaolosta, mutta näki sellaisen ensimmäistä kertaa livenä, kun tilaus tuli painosta.
– Se oli oman elämäni unboxing-video. Levyt olivat absurdin pieniä!
Jokaista levyä hän tilasi 30 kappaletta, kolmannes on vielä myymättä. Kaksi levyistä oli Vesalaisen omia, salanimellä tekemiä albumeita ja yksi brittiläinen Instagram-löytö.
– Ei olisi yksinkertaisesti kannattanut julkaista vain yhtä, se on niin kallista.
Minidiscin suosion kynttilää on toisaalta hyväkin pitää hieman vakan alla, sillä uusia minidiscejä ei enää valmisteta. Tiaisella on varastossaan kolmisensataa levyä odottamassa tulevia julkaisuja.
Tyhjiä levyjä saa ostettua netistä euron tai muutaman kappalehinnalla. Kannettava soitinkin lähtee muutamalla kympillä, kuten myös Mariah Careyn Emotions-levy, jos ei halua ihan priimakuntoista.
Panama-levyt julkaisee musiikkia myös muissa maailman hylkäämissä formaateissa. Näihin lukeutuvat minidiscin entiset kilpakumppanit Elcaset ja Digital Compact Cassette.
Tiaisen putiikista löytyy tekniikka myös VHS, U-matic ja kelanauha-tuotoksia varten.
Tässä sarjassa minidisc on voittaja. Vihdoinkin!
