Hyppää pääsisältöön

Pitkällä koronaeristyksellä on kallis hinta – Kosketus-novelli on pohja samannimiselle jaksolle podcastissa Seitsemän aavetta

Kuvassa piirros aaveesta.
Kuvassa piirros aaveesta. Kuva: Piirros: Karstein Volle podcast,kauhu,7aavetta

Anni on korona-eristyksissä vanhempiensa omakotitalossa, jossa seinät on päällystetty onnellisilla perhekuvilla. Kaikki ei ole kuitenkaan niin auvoista kuin miltä vaikuttaa. Ilja Rautsin novellin pohjalta dramatisoitiin Seitsemän aavetta -podcastin jakso Kosketus.

Kosketus

"Kaikella on tarkotuksensa. Mä todella uskon niin. Miks muuten joillakin on asiat niin hyvin ja joillakin niin huonosti? Jos sen vois muuttaa, kyllä joku ois varmasti jo tehny niin.

Tää kaikki tapahtu sinä ekana korona-keväänä, ennen kuin mä tutustuin Anniin – mä itse olin tosi tottunu eristyksissä oloon ja vältyin koko virukselta, niinku Annikin onneks. Tai totta kai sekin joutu olemaan eristyksissä ihan kun kaikki muutkin, mutta se ei saanu tartuntaa eikä kukaan sen läheinen kuollu. Siinä mäkin oon onnekas, mutta mulla ei oikeastaan edes ole muita läheisiä kun Anni, niin jotenkin tuntuu tuplasti onnekkaammalta. Ja jos saa palasenkin onnea, siinä kannattaa roikkua kiinni.

Anni kerto mulle mitä sille tapahtu ja vaikka mä en sillon ymmärtäny aivan kaikkea, tai en ehkä vieläkään, niin se anto mulle valtavasti lohtua, koska Anni on ihminen jota mä ihailen enemmän kun ketään. Se on ainoa jonka mä oon tavannu, joka todella välittää, ihan aidosti. Anni opetti mulle mitä empatia on.

Sillon keväällä Anni vietti eristystä sen vanhempien talossa, koska ne oli jääny niiden Espanjan asuntoon. Mä en oo ikinä käyny Espanjassa, mutta mä oon kuullut siitä aina välillä. Siellä on tosi ihanaa, ihan erilaista kun Suomessa, siis muutenkin kun lämpötilalta. Joskus kun on tosi kylmää ja pimeetä, niin mä haaveilen että mä kuljen Espanjan auringossa. Tai sama aurinkohan se on, mutta toiset saa siitä enemmän lämpöä.

Anni oli ollu yksin siellä talossa jo monta viikkoa ja sit se oli saanu tarpeekseen. Se sano mulle että se vaan kilahti, että meni kaikki harkintakyky. Se kutsu ystävänsä Liisan kylään ja ne päätti juoda kaiken Annin vanhempien viinavarastosta, ihan kun joskus teineinä. Mä en oo ikinä tavannu Liisaa, mut se on Annin paras kaveri. Liisalla oli ikävä sen tyttöystävää, joka oli just palannu Suomeen ja laitettu karanteeniin. Liisa oli vähän ärtyneellä tuulella, mut nousuhumala pehmens sitä vähän. Mä en itse ole ikinä ollu humalassa.

Liisa oli kateellinen Annille, kun sillä oli kaikki niin hyvin vanhempiensa kanssa. Et ne oli aina pitäny siitä huolta ja antanu sille rahaa ja kaikkea ja varmistanu että Annilla on puitteet hyvin ja siitä tuntuu hyvältä ja niinku tasapainoselta. Liisan vanhemmat oli eronnu, eikä ne oikein ees puhunu toisilleen. Se miten Liisa tän siinä ilmasi oli että ”vittu siis sun porukat on jotain -- niinku jotain robotteja, et miten ne saatana tekeekin aina kaiken oikein?”

”Meil on vaan aina ollu tosi läheiset välit”, Anni sano. ”En mä tajua miten ne aina jakso mua, siis etenkin teini-iän läpi, mut tuntuu et niillä on joku ihan loputon kärsivällisyys. Ne on koko mun elämän ollu vähän kun mun parhaat kaverit”

”Ai paremmat kun mä?”, Liisa haasto.

Anni ei voinut muuta kun hymyillä. ”Ei se oo mikään kilpavarustelu”, se sano. ”Miks sun pitää aina kärjistää ja sanoo sillä lailla et se heti loukkaa toista. Eiks vois vaan hakee sitä keskitietä? Tai olla niinku tolkullinen?”

Liisaa ei kiinnostanu, koska se soitti vanhemmilleen - tai oikeastaan ihan vaan äidilleen - kerran kuussa. Sen isä soitteli kaks kertaa vuodessa, jouluna ja synttärinä (tai ainakin niillä nurkin), mutta ei Liisalla ollu koskaan oikeen mitään sanottavaa kummallekaan. Niiltä puuttu yhteys, eikä läheisyyttä voi esittää. Sen pitää olla aitoa. Ja Liisan veljellä oli ihan sama juttu, tuntu ettei niiden vanhemmilla riittäny rakkautta kahdelle lapselle.

Annin ja Liisan välillä oli siinä pitkä hiljasuus.

”Kyl mä tiedän et mä oon onnekas”, Anni sano, ihan vaan sanoakseen jotain.

Liisa alko olla jo sammumiskunnossa. Yhtäkkiä se rupes selittämään Annille mitä sen tyttöystävä oli kertonu sille. Johanna, siis se tyttöystävä, sano että netissä liikku sellanen haaste, vähän kun ne missä ihmiset teki omia valokuvaversioita kuulusista maalauksista. Mut tässä haasteessa piti ottaa selvää, vakoileeko joku sua. Jos asunnossa on iso peili ja se on kiinni seinässä, se saattaa olla kakssuuntanen ja siellä seinän takana toinen tila. Tän pystyy testaamaan niin, että asettaa kynnet peilin pintaa vasten. Jos se on normaali yksisuuntanen peili, niin siihen kynsien ja peilin pinnan väliin näyttää jäävän pieni tyhjä tila. Jos se peili on kakssuuntanen, niin ne kynnet näyttää koskettavan sitä peilin pintaa. Ja jos se on kakssuuntanen, siellä takana voi olla huone tai vaikka mitä, niinku jossain agenttijutussa.

Kun Anni kerto tätä mä kysyin et mitä on agenttijutut, mut se vaan nauro ja katto mua niinku mä olisin vitsaillu. Se oli ainoa kerta kun Anni ei ollu kiltti mua kohtaan, mut kai kaikessa pitää olla joku särö.

Kun Liisa kerto tätä, se sano että Johanna varmaan keksi tän päästään, koska se aina heitti sille jotain typerää Liisa Ihmemaassa -läppää. Sit Liisa oli hetken hiljaa ja kun Anni katto sitä niin sen suupielestä valu jo vähän kuolaa sohvatyynylle. Anni katteli siinä hetken ympärilleen. Se näki kehystettyjä kuvia sen vanhemmista, yhdessä kuvassa ne oli nuorina ja halas ja toisessa ne oli iäkkäämpinä ja halas samalla tavalla. Anni ties mitä mieltä Liisa oli siitä kuvasta, mut Anni sai siitä lohtua. Että joo, se oli typerää ja dorkaa ja vähän imelää, mutta sellasia ihmiset on, jos ne on onnellisia. Kun rakastaa toista ihmistä, niin sillon ei tarvi pitää mitään suojamuuria pystyssä, voi olla ihan vaan oma nolo ittensä.

Mä tykkään tosta ajatuksesta, mutta mun ei oo koskaan tarvinnu esittää mitään kenellekään. Toisaalta ei mulla oo ollu sitä mahdollisuuttakaan.

Anni nous ylös ja törmäs pöytään - se melkein kaato niiden lasit, mut onnistu pelastaa tilanteen. Se kulki ulos olohuoneesta pimeän käytävän poikki. Vessan ovi oli raollaan ja sieltä tuli pieni valokiila. Kun Anni ohitti peilin siinä käytävällä, se pysähty. Sit se kulki takasin ja katto sitä peiliä pimeessä. Se oli koko elämänsä kulkenu sen peilin ohi, tehny siinä aina viimesen tsekin ennen ulos lähtemistä, että onks naama kunnossa ja hiukset hyvin. Se ei ollu ikinä kiinnittäny huomiota siihen, että itse asiassa se peili oli seinässä kiinni.

Mut se oli. Anni astu lähemmäs peiliä. Se näki oman heijastuksensa siinä, pelkän varjon, josta säihky pieninä sumeina pisteinä silmät.

Anni naurahti hiljaa, mut se kuulosti liian kovalta siinä pimeässä. Sitä hermostutti, mut se yritti ajatella, että se johtuu vaan humalasta ja siitä et ne vähän riiteli Liisan kanssa. Sit Anni huomas et se oli nostanu kätensä kohti sitä peiliä. Se kurotti sormensa sitä vasten ja kuuli pienenpienen heleän kopautuksen kynsien koskiessa lasia vasten. Anni nojas kattomaan. Sen kynnet kosketti peilin pintaa. Se oli kakssuuntanen.

Anni koputti kynsillä peiliä. Siitä lähti ontto ääni, sellanen hento kaiku. Anni tutki sen peilin reunoja, yritti vetää sitä irti seinästä, mut se ei liikkunu. Sit Anni huomas et peilin alta lähti ohut johto lattiaan ja lattialistaa pitkin eteenpäin. Anni laitto valot päälle. Se johto oli samanvärinen kun seinä ja listat. Anni seuras sitä komerolle ja avas sen oven.

Siellä johto vei pienelle sulakelaatikon näköselle boksille, jossa oli numerokoodi. Anni näpytteli siihen ensiks äitinsä syntymäpäivän, mut siihen sytty punanen valo. Anni kokeili isänsä synttäriä, mut se punanen valo sytty taas. Sit Anni kokeili omaa syntymäpäiväänsä.

Laatikkoon sytty vihreä valo ja se napsahti auki. Siellä sisällä oli pieni kytkin ja Anni väänsi sitä. Käytävällä peili loksahti irti seinästä ja Anni melkein puri kielensä irti.

Sit se hiipi sen peilin luo ja seiso siinä. Ei kuulunu muuta kun Liisan kuorsaus olohuoneesta ja Annin oma hengitys. Anni raotti peiliä enemmän auki. Sen saranat narisi kun se käänty auki. Siitä johti portaat alas pimeeseen. Anni valaisi kännykkänsä taskulampulla alas ja näki portaiden päässä toisen oven.

Anni hiipi alas portaita ja kun se tuli sille ovelle, se huomas et se oli pehmustettu niin, et sen takaa ei kuuluis mitään ääniä. Anni avas oven.

Ja sillon mä näin Annin ekaa kertaa. Tai olin mä nähny siitä kuvia, mut se oli luonnossa vielä paljon kauniimpi, kun niissä - mä tunnistin sen heti. Ja mä olin jo miettiny onko sitä olemassa lainkaan, että ehkä meiän vanhemmat on vaan keksiny sen mua varten, että mulla olis joku tarkotus. Mut Anni olikin todellinen ja mä en ollu kärsiny turhaan.

Mä olin jo pitkään epäilly kaikkea mitä ne tekee mulle, välillä mä ajattelin että ne tekee tätä vaan sen takia että ne tykkää siitä, tai että ne haluaa vakuuttaa itsensä jostakin. Että ne on pahoja. Mutta kun mä tapasin Annin, mä ymmärsin. Se ansaitsee hyvän elämän ja se ansaitsee niiden kaiken rakkauden. Se ansaitsee sen että sitä ei kukaan koskaan satuta. Kun Anni näki mut ensi kerran niin se huus. Se meinas juosta pakoon. Mut sitten mä sopersin sen nimen ja se pysähty. Mä pyysin ettei se menis, vaikken mä ansainnu sellasta kohtelua. Kai mä olin niin säälittävä näky et se uskals tulla peremmälle.

Mä kerroin Annille kuka mä oon. Että me ollaan kaksossiskoja. Että meiän vanhemmat ei uskonu että niillä olisi tarpeeks rakkautta kahdelle lapselle, eikä ne halunnu jättää mitään puolitiehen. Ne rakens mulle tän tilan ja ne piti mua täällä koko meiän elämän. Ne anto Annille kaiken niiden rakkauden ja purki muhun kaiken sen muun, mitä niiden sisällä jylläsi. Sillä tapaa ne lunasti sen valtavan rakkauden minkä Anni sai. Jokanen arpi mun iholla oli vastakohta Annin sileydelle. Jokainen isku mulle oli halaus Annille. Joka kerta kun mua sattu, mä tiesin että Annille tapahtuu jotain ihanaa.

Mä kerroin kaiken tän Annille ja mä näin että kyyneleet valu pitkin sen poskia. Ensin mä luulin että se itki mun puolesta ja mä sanoin että ei sun tarvitse, kyllä mä kestän tän - että Anni sä oot sen arvoinen. Mut Anni sano et ei se ollu niin. Se pyyhki kasvojaan ja sano että se itki koska ei ollu tajunnu sitä uskomatonta määrää, miten paljon sen vanhemmat sitä rakastaa. Annilla oli tullu niitä ihan kauhea ikävä. Anni sano et se arvostaa kaikkea mitä mä oon tehny sen puolesta. Et se tietää miltä musta tuntuu - aiemmin se ei ois tajunnu, mut nyt se on itekin ollu eristyksissä niin se ymmärtää. Anni sano et se on empatiaa ja se on tärkeintä kaikista. Se sano et meistä tulee parhaat kaverit ja se voi välillä tuoda mulle ruokaa ja lahjoja. Mut se ei sanois mitään isälle ja äidille enkä mäkään sais sanoa. Jos mä sanoisin, se ei olis mun ystävä koska mä en osottais empatiaa sitä kohtaan. Ja kai mä halusin että mun sisko on mun ystävä?

Kyllä mä halusin. Sillon Anni kosketti mua, hellästi.

Ja hetken mä olin vapaa."

Ilja Rautsi, käsikirjoittaja

Kosketus kuunneltavana versiona podcastissa Seitsemän aavetta.

Ilja Rautsi on käsikirjoittaja, ohjaaja ja dramaturgi. Hänen suosikkiaaveensa on Scare Glow, Skeletorin aave Masters of the Universe -lelusarjasta. Scare Glow hehkuu pimeässä ja haiskahtaa markkinointiosaston epätoivolta.

Kosketus on yksi kolmesta hänen Seitsemän aavetta -podcastia varten kirjoittamasta novellista. Elli Salo sekä Suvi Tuuli Kataja dramatisoivat podcastin käsikirjoituksen novellien pohjalta.

Keskustele