Hyppää pääsisältöön

Seitsemän aavetta -podcastin jakso Veri verta vaatii Anu Kaajan kirjoittamana novellina

Kuvassa piirros aaveesta.
Kuvassa piirros aaveesta. Kuva: Piirros: Karstein Volle podcast,kauhu,7aavetta

Macbeth-näytelmä on juuri tulossa ensi-iltaan, kun pääosanesittäjä Nea jää yöksi teatterille ihastuksensa Alisen kanssa. Joku kuitenkin liikkuu pimeässä. Anu Kaajan kirjoittaman novellin pohjalta on dramatisoitu Seitsemän aavetta -podcastin jakso Veri verta vaatii.

Veri verta vaatii

"Oottekste koskaan miettinyt kenet tappaisitte, jos voisitte? No. Mä kyllä tiedän omani.

Kaikki alkoi kun mä pääsin teknikkoharjottelijaksi Åbo Svenska Teateriin. Osaanks mä ruotsia? Inte så mycket. Oliks mulla kokemusta teknikon työstä? No ei. Mut mä valehtelin ja katoin myöhemmin Youtubesta kaiken tarpeellisen. Nykyään pitää olla röyhkee, jos haluaa saavuttaa yhtään mitään.

Siellä teatterilla oli just tulossa tuotantoon modernisoitu versio Macbethista, sellanen all female -musikaaliversio. Sain treenata valojen käyttöä koe-esiintymisissä kun lavalle käveli Alise. Me oltiin oltu samassa lukiossa ja sen jälkeen mä toivoin, et mun ei tarvis nähdä sitä enää ikinä. Ai mitä vikaa siinä on? Ei mitään, eli kaikki. Se pokas just ne tytöt, joista mä kiinnostuin ja sit se jätti ne, ihan vaan että vois sit muuttaa avoliittoon jonkun lakia lukevan pojun kanssa. Alise on just sellanen ärsyttävä Instagram-blondi, joka saa kaiken kultalusikalla suuhun. Ja se sai myös pääroolin. Lady Macbethin roolin. Vaikka se oli vasta ekaa vuotta Teakissa. Alise vaan käveli lavalle ja oli et: ”Jaa mieltymystäs, ole niinkuin kukka, viaton päältä mutta käärme alla.” Ja puff. Tervetuloa.

- Moi Emmi! Kiva nähdä tuttuja. Mua jännittää tää rooli niin paljon.
- Joo. Kiva. Onnea siitä.

Mut sitten tää itse Macbethin esittäjä. Nea. Kun se heitti verhot sivuun ja astui lavalle niin mä tiesin heti et haluan sen. ”Voit miekkas teräll’ yhtä hyvin viiltää/ Lovetont’ ilmaa kuin mua veristyttää”. Nea ei ollu mikään perinteisen kaunis, mut tosi treenattu, ja kokemuksesta huolimatta siinä näky lavan ulkopuolella sellasta tiettyä epävarmuutta, jota se koetti peitellä esittämällä coolia. Täydellinen.

Muutenhan joku teknikkoassari ja päätähti ei välttämättä hirveesti kohtais, mutta yksissä treeneissä Nea viilsi vahingossa sormensa lavasteeseen ja mä satuin olemaan siinä lähellä.

- Kan någon hämta bandaget?
- Mä voin… Tässon ensiapupakkaus.
- Anna vaan joku laastari, niin pääsen jatkaan.
- Eiks se kuitenkin pidä eka desinfioida. ”Pisara vettä pois tän synnin huuhtoo”.
- Jaaha, sitaattia tulee… aiotsä viedä kuiskaajalta työt?
- No en. Mä vaan opin reploja helposti varsinkin kun nään noi tekstitykset koko ajan. Mun kihelmöipi peukalon’: Jotakin pahaa tuloss’ on. Cajanderin muinaiskäännös. Haluisitsä muuten lähteä kahville joku päivä?

Samalla hetkellä kuulu kova räjähdys.

- Mikä toi oli?
- Toriparkkityömaa… Perus. Mut sä et vastannu mun kysymykseen.
- Ehkä.
- Ai ehkä vastasit vai ehkä lähdet?

Se vaan hymyili. Mut siinä. Mä olin olemassa sille. Tarvin vaan uuden tilaisuuden. Pyyhin pois lattialle roiskuneet veripisarat.

Seuraavana päivänä huomattiin et muutamaan seinään oli tullu räjähdyksestä halkeemia. Lavan takana yks paksu vanha seinä oli revenny niin, että sinne ois mahtunu sisään käveleen. Tosi tunkkainen kolo. Tuli ohjeet, että näistä ei sit puhuta eteenpäin, ettei tuotanto häiriinny. Pienemmät viat kyllä korjattiin heti, mut sen isoimman repeämän eteen laitettiin yks lavasteseinä. Sanottiin et joku tulis kyllä paikkaan sen ennen esityksiä.

Yks päivä kun oltiin just saatu aavekohtauksen lateksinen irtopää kokeiluun niin Alise ilmesty paikalle:

- Hyi tosi ruma toi pää. Mut tiesitsä Emmi, et täällä on kaks oikeetakin aavetta? Mut ne on kai ihan ystävällisiä ja haluu vaan teatterin parasta…
- Joo tekniikan tyypit kerto. Moi Nea. Kato, irtopää tuli!
- Hieno. Mut pitäskö tota verta olla sen suupielissäkin.
- Mä meen nyt. Ei sit Emmi kannata sit jäädä viimeseks illalla. Nähään kohta Nea!

Näytelmän aaveet oli ihan päteviä lateksihahmoja, mut en mä nyt mihinkään oikeisiin aaveisiin silloin uskonu. Sitä paitsi mua kiinnosti vaan Nea. Nea oli kunnianhimoinen
perfektionisti, se jäi usein treenaamaan töiden jälkeen sen tanssiosuuksia. Ja niinpä päätin et mä jään myös ”töihin”. Fiksailin linnalavasteita siellä takana.

- Voitko olla vähän hiljempaa!
- Förlåt, Milady.
- Eikä tarvi flirttailla. Mä yritän keskittyä.
- Det gör jag alltid, sori, jag menar aldrig, menee sanat sekasin.
- Sä oot sitä paitsi liian nuori mulle.
- Mä oon ihan laillisesti pantava.
- Sä oot kauhee.
- ”Häijy on kaunis ja kaunis on häijy. Styggt är vackert och vackert styggt.”

Tällasta. Aattelin et pari viikkoo niin tää kyllä etenis. Yhtenä iltana näyttämömikeistä kuulu outoo hyräilyä käytävän kaiuttimiin. Menin katsomaan ja näin Nean valkoinen mekko päällä keskellä näyttämöä. Seurasin sitä, mut sit Nea äkkiä ilmestykin esiin mun takaa.

- Mitä kautta sä sinne tulit? Ja miten sä vaihdoit vaatteita noin äkkiä?
- Ai mitä vaatteita? Mullon ollu nää koko ajan. Ehkä sä näit aaveen.
- Älä gaslighttaa, Macbeth.
- Etsä tiedä et toi tuo huonoo onnee.
- Siis ton näytelmän nimen sanominen? Et pitäis sanoo ”Scottish Play”? Mut mä tarkotinkin henkilöhahmoo enkä näytelmää. Mut, jos sä haluut niin voin mä olla myös silleen: Macbeth, Macbeth, Macbeth. Niinku Candyman.
- Älä viitti.
- Et kai sä tohon usko. Tuu tänne.

Sit me suudeltiin.

Mut seuraavana päivänä Nea käyttäyty ihan kun mitään ei ois tapahtunu. Mä olin laittamassa sitä ja Alisea köysiin niiden ”symbolista lentokohtausta” varten. Ja ne flirttas keskenään. Suoraan mun edessä. Eikä pelkästään niiden roolien puitteissa, vaan selkeästi ihan muuten. Ihan kun mun ja Nean välillä ei ois ollu mitään. Ja sit Nea vielä pyysi mun esimieheltä et voisko joku muu olla sen köysissä ja mut siirrettiin Nean köysistä valoihin.

- Ai Nea haluutsä säästää meidän väliset köysijutut siihen kun pannaan?
- Todella seksististä läppää tulee nyt sieltä. Tajuutsä miltä toi kuulostais jos sä oisit mies?
- Jep. Mut enpä oo. Treenaatsä illalla?
- En enää. Mä oon niin väsyny toksisiin suhteisiin.
- Ai miten niin toksisiin? Mitä sä nyt tarkotat?

Mut se vaan naurahti ja käveli pois. Oikukas ämmä. Mä aloin sen kiusaks viheltää, koska toivoin et sen taikauskoisuus häiriintyis siitä. Mut samalla joku valo alkoi välkkyä enkä ehtinyt nähdä Nean reaktioo.

Myöhemmin kun fiksasin yläparvella lamppuja ja katoin alas niin näin sen: Nea ja Alise suuteli. Toksisuus, my ass tai ”oot liian nuori”. Nea oli pelkästään vaihtanut mut Aliseen. Alise vei kaikki. Sai kaiken. Taas. Aina. Katoin et siinä just niiden yläpuolella riippu se jättimäinen ja todella painava lavastetorni. Siinä kohtaa mä tein sen päätöksen. Ja se vahvistu vielä seuraavana päivänä kun Alise tuli lässyttään mulle:

- Emmi sä näytät jotenkin surulliselta. Onks sulla kaikki ihan ok?
- No mua lähinnä nyt vituttaa.
- Mut viha on usein valepukuista surua.
- Mm. Eiks sun pitäis olla maskissa.

Alise – teeskentelevä kusipää. Päätin et se ois vahinko, traaginen onnettomuus. Lady Macbethin itsemurhassa Alise seisoi yksin tornin alla, ja ehtisin hyvin irrottaa köydet ja se metallihökötys putoais alas ja murskais sen kallon. ”Vereni saentakaa, salvatkaa/ tie säälilt, ett’ei tunnonvaivan estot/ Mun päätöstäni julmaa järkyttäisi.

Pari päivää ennen ensi-iltaa olin laittamassa paikkoja kiinni. Kävelin lämpiön läpi ja näin screeneiltä et näyttämöllä selin oli Nea, valkosessa puvussa. Se hyräili. Se oli sittenkin jäänyt odottamaan mua. Vaan kun mä menin näyttämölle niin siellä ei ollut ketään. Mut tosi outo tunnelma. Sit mä katsoin alas ja huomasin, että mun kädet oli ihan veressä. Vaikka olin just pessy ne. Juoksin pukkariin ja ovi lämähti mun takana kiinni. Huuhtelin veren pois kädet täristen ja lähdin äkkiä kotiin. Varmaan olin osunut johonkin tekoverisaaviin huomaamattani. Ja varmaan mun suunnitelma vaan hermostutti mua. Mut mä en oo sellanen ihminen, joka vaan haaveilee jostain eikä toimi. Parempi katua tekojaan kun sitä et jättää tekemättä.

Kenraaliharjotusta varten valehtelin olevani sairaana, mut livahdin sisään ennen kun kukaan oli talossa. Vasta viidennen näytöksen aikana tulin piilosta esiin. Katsoin verhon raosta ja näin et Alise oli täydellisesti sille määrätyllä paikalla. Tietenkin. Kävelin sivustalle ja irrotin varovasti ekan köyden. Vaikka mulla oli hanskat, niin kädet meinas lipsua, mut lopulta sain sen irti. Mut just sillä hetkellä kun aloin irrottaa toista köyttä, tunsin miten joku tarttui muhun ja kaatoi lattiaan. Ehdin nähdä valkoisen mekon, sit kaikki pimeni.

Heräsin. Oli ahdasta. Pimeää. Tunkkanen ilma. Pois. Nyt heti. Lähdin raahautumaan eteenpäin. Ryömin vähän matkaa. Sormien alla tuntu puurakenne ja laasti. Tuoreen laastin haju. Mä olin seinän sisällä. Ja se halkeema oli tukittu.

Raavin ja hakkasin laastia, mutta se oli jo kuiva. Huusin. Hakkasin seinää. Pian tajusin, että mun ääni ei kuulu. Tai sitten oli yö eikä kukaan ollut teatterilla. Odotin. Huusin. Odotin. Huusin, kunnes multa meni ääni. Myöhemmin kuulin kuinka esitys pyöri toisella puolella. Tai sit vaan kuvittelin kuulevani. ”Näin päivä päivält’ aika vitkaan mataa/ Elämän kirjan viime tavuun asti./ Jokainen eilispäivä synkkään hautaan/ On narrin vienyt”. Nean ääni.

Ihminen kai selviää ilman vettä noin kolme, neljä vuorokautta. En tiedä kestinkö itse niin pitkään. Loppuvaiheessa näin vieraan valkoasuisen naisen, joka astui seinän läpi mun eteen. Sitten mä kuolin."

Anu Kaaja, kirjailija

Veri verta vaatii on myös kuunneltavissa podcastissa Seitsemän aavetta.

Anu Kaaja on suomalainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen suosikkiaaveensa on Matthew G. Lewisin Munkki-kirjan verinen nunna, joka ilmestyy joka yö lausumaan samaa runoa ja koskettelemaan uhriaan mätänevillä sormillaan.

Veri verta vaatii on yksi neljästä Kaajan Seitsemän aavetta -podcastia varten kirjoittamasta novellista. Elli Salo sekä Suvi Tuuli Kataja dramatisoivat podcastin käsikirjoituksen novellien pohjalta.

Keskustele