Hyppää pääsisältöön

Tulen ajatelleeksi Truman Capotea

Helsinki Lit -festivaalin vuoden 2020 keskustelijat kollaasikuvassa
Helsinki Lit -keskustelijat 2020 Helsinki Lit -festivaalin vuoden 2020 keskustelijat kollaasikuvassa Kuva: Helsinki Lit / Yle Helsinki Lit,valitut sanat

Voiko fiktio olla valetta? Kenen totuus pääsee ääneen? Anaïs Ninistä ja Truman Capotesta Vigdis Hjorthiin ja Sisko Savonlahteen kirjailijat ovat kirjoittaneet omasta elämästään sepitettä. Helsinki Lit -festivaalilla käytyjen keskustelujen äärellä on Jaana Semeri.

Ajattelen Truman Capotea, koska ajattelen autofiktiota. Ajattelen autofiktiota, koska kaikki ajattelevat autofiktiota ja monet myös puhuvat siitä: festivaaleilla, messuilla, lukupiireissä, blogeissa. Silti siinä ei ole (melkein) mitään uutta.

Autofiktiota miettiessäni tulen siis ajatelleeksi Truman Capoten romaania Kylmäverisesti (1966). Se perustui murhatapaukseen, josta Capote lähti alun perin tekemään lehtijuttua, tutustuen paitsi rikokseen myös sen tekijöihin. Aikalaiskritiikki määritteli sen ns. dokumenttiromaaniksi. Murhat olivat totta, henkilöillä oli oikeat nimet, tapahtumapaikat olivat aitoja. Ja Capote oli useimmissa tilanteissa läsnä, kirjoittaen tarinaan itsensä. Teos on silti selkeästi Capoten näkemys aiheesta, fiktiota.

Mietin myös ranskalaiskirjailija Anaïs Ninin päiväkirjoja. Pariisin boheemeissa piireissä syntyi 1920–30-luvuilla monia taiteen merkkiteoksia, joista Nin oli edesauttamassa amerikkalaisen Henry Millerin esikoisteoksen, Kravun kääntöpiirin (1934), julkaisua. Itsekin kirjoittavalla Ninillä oli tunnetusti suhde sekä Milleriin että tämän vaimoon. Kansainvälisen kuuluisuuteen Nin nousi vasta, kun hänen tuon ajan Pariisin kulttuurielämää tarkasti kuvanneita päiväkirjojaan alettiin 1960-luvulla julkaista.

Ovatko ne autofiktiota? Mikä olisi ollut Millerin tai hänen vaimonsa ”totuus” asioista?

Yksi sen elämänpiirin keskeinen vaikuttaja, Gertrude Stein kirjoitti oman versionsa aikakaudesta teoksessaan Alice B.Toklasin omaelämäkerta (1933). Autofiktiota sekin – vai puhdas romaani?

Miten totta voi ihminen kirjoittaa ennen kuin raja autofiktion ja romaanitaiteen välillä ylittyy? Kuka sen rajan ylipäätään määrittää, eli mikä on ”totta”, mikä taas taidetta? Ja kenen ”totta” taiteessa arvostetaan?

Miten totta voi kirjoittaa, ennen kuin autofiktion ja romaanin raja ylittyy?

”Minun teokseni Sydän (2019) on romaani,” toteaa kirjailija Malin Kivelä. Samaa mieltä on norjalainen kirjailija Vigdis Hjorth teoksestaan Perintötekijät (2016). Kivelä kirjoitti kokemuksistaan vakavasti sairaana syntyneen lapsen äitinä, Hjorth omaa perhettään muistuttavasta perheestä, jossa isä käytti seksuaalisesti hyväkseen teoksen minä -kertojaa. Molempien kirjoja luetaan kuitenkin kansainvälisesti menestyneitten Karl Ove Knausgårdin ja Rachel Cuskin teosten tapaan autofiktioina. Miksi?

Philip Teir (selin) ja Koko Hubara keskustelevat Helsinki Lit -festivaalilla 2020
Philip Teir ja Koko Hubara, läppärillä etäyhteydessä Vigdis Hjorth Philip Teir (selin) ja Koko Hubara keskustelevat Helsinki Lit -festivaalilla 2020 Kuva: Saara Autere / Helsinki Lit Yle Helsinki Lit,Koko Hubara,Philip Teir,teeman kulttuuri

Ennen puhuttiin omaelämäkerrasta, muistelmista tai päiväkirjoista, kun kerrottiin oman elämän asioista. Autofiktio määritellään eräänlaiseksi omaelämäkerran alalajiksi. Fiktioksi itsestä. Termi on ollut olemassa jo nelisenkymmentä vuotta, mutta kirjallisuudenlajina siitä kehittyi erityisen suosittu vasta kymmenisen vuotta sitten.

Autofiktiossa kirjoittajan kuvaamat tilanteet ovat usein arkipäiväisiä. Kerrontajakso saattaa teosta kohden olla lyhyt tai kohdentunut, josta juontuu puolestaan kerronnan yksityiskohtaisuus, kuten kirjailijana jo aiemmin debytoineen Knausgårdin Taisteluni-sarjan tapauksessa.

Autofiktion kirjoittajan ei tarvitse olla laajalle lukijakunnalle tunnettu, kunhan hänen näkökulmansa elämiseen kiinnostaa. Autofiktiossa samaistutaan ja tunnistetaan, elämäkerroissa luetaan useimmiten toisenlaisista todellisuuksista, joihin itse yllämme.

Tunnettu muistelija siis kirjoittaa haamukirjoittajan avulla omaelämäkerran tai, kuten esimerkiksi Kimi Räikkösen tapauksessa, kirjailija kirjoittaa hänen elämäkertansa. Sen sijaan kun lukijoille aiemmin tuntematon Sisko Savonlahti kirjoitti omasta elämästään, teos määriteltiin autofiktioksi, jossa kirjoittajan oma elämä ja hänen sepittämänsä sisältö sekoittuvat keskenään. Se, kuinka paljon ”totta” näissä kahdessa teoksessa on, on vain arvailtavissa.

Monissa romaaneissa ihmiset, paikat ja tapahtumat ovat ns. oikeita. Mikä niistä tekee enemmän sepitteellisiä kuin autofiktiosta?

Kirjailijat haluavat vetää rajan siihen, mikä heidän teoksissaan on totta ja mikä vain muistuttaa todellisuutta. Vigdis Hjorthin mukaan hänen teoksensa päähenkilö kyllä muistuttaa häntä, mutta ei ole Vigdis. Eikä isä ole hyväksikäyttänyt häntä kuten romaanin isä kirjan päähenkilöä. Hjorthin perhe pillastui silti romaanista ja ilmoitti, että me kyllä olemme nuo tuossa, mutta me emme ole tuollaisia.

Vigdis Hjorthin perhe pillastui: me olemme nuo tuossa mutta emme ole tuollaisia!

Kaikilla on oma totuutensa, toteaa Hjorth. Kun hän kirjoitti romaaninsa ensimmäisen lauseen, hän jo valitsi pois monia muita lauseita ja asioita. Kiistaa käytiinkin loppujen lopuksi siitä, kenen totuus Hjorthin perheestä saadaan kertoa, ei siitä onko teos ”totta”.

Kiinnostava, eikä ollenkaan turha kysymys on se, kenen vastuulla kulloinkin on ns. collateral damage, vahinko, jota voi aiheutua ilman omaa syytään teosten aiheuttamaan julkisuuteen vedetyille, sen maailmaan liittyville henkilöille.

Collateral damage vie ajatukset kiinnostavasti toiseen yhtä intiimiin ilmaisumuotoon, dokumenttielokuvaan. Nick Broomfieldin vaikuttavassa dokumentissa Marianne & Leonard (2019) kerrotaan paitsi tunnetun lauluntekijän, Leonard Cohenin ja hänen nuoruudenrakastettunsa tarina, myös kokonaisen aikakauden, 60–70-lukujen seksuaalisen vapautumisen ja vapaan huumeiden käytön sekä näiden traagisten seurausten ydintarina.

Ja sitten on ohjaaja Broomfield. Heti dokumentin alussa käy ilmi, että hän oli nuorena, Cohenin tavoin, yksi Marianne Ihlenin rakastajista ja siksi hänellä on itse kuvattua, varhaista materiaalia Cohenista ja Mariannesta. Herää kysymys: miten paljon Marianne & Leonard on (rivien välissä) eräänlaista ohjaajan autofiktiota? Ovatko tämän genren dokumenttielokuvat sitä aina?

Englannissa vaikuttava, kanadalaissyntyinen Rachel Cusk on teoksessaan Ääriviivat (2014) kokija, joka kertoo keskusteluista joita kävi eri ihmisten kanssa Kreikan-vierailullaan. Tai näin hän antaa meidän ymmärtää. Cusk ei yritä rakentaa Ääriviivoista romaania, mutta ei se novellikokoelmakaan ole. Cusk on näkijä, mutta ei tekijä, vaikka on selvästi läsnä terävine havaintoineen, joilla määrittää tapaamiaan ihmisiä. Hänen läsnäolonsa on kielessä ja tavassa kertoa, sillä vaikka kerronnan kohteet vaihtuvat, näkökulma heihin pysyy samana.

Cuskin tapauksessa meidän on tyytyminen siihen tietoon, että kirjailija on ollut näissä tilanteissa – osuus ”auto” – ja tulkitsee niissä kohtaamiaan ihmisiä tietyllä tyylillä ja asenteella – osuus ”fiktio”.

Anaïs Ninin ja Vigdis Hjorthin teoksiin peilautuu kiinnostavasti hiljattain suomennettu, ruotsalaisen Alex Schulmanin traaginen romaani Polta nämä kirjeet (2018), joka kertoo Schulmanin isoäidistä ja tämän nuoruusajan kuuluisasta ihailijasta, Olof Lagercrantzista. Teos sisältää rakastavaisten aitoa kirjeenvaihtoa, Lagercrantzin vanhoja päiväkirjamerkintöjä sekä Schulmanin omaa tekstiä. Schulman on dramatisoinut romaanissa 1930-luvun kolmiodraaman tilanteet, mutta kertoo myös omista tunnoistaan isovanhempien kiistoja todistavana pikkupoikana sekä asiaa tutkivana aikuisena.

Kaikkien kolmen – Hjorthin, Ninin ja Schulmanin – teoksissa on kyse tunnetuista henkilöistä, joka tuo oman lisänsä autofiktio–romaani-rajankäyntiin.

Kirjailija Malin Kivelä. Kuva Helsinki Lit -festivaalilta 2020.
Malin Kivelä Kirjailija Malin Kivelä. Kuva Helsinki Lit -festivaalilta 2020. Kuva: Yle Malin Kivelä ,valitut sanat
Kirjailija Sisko Savonlahti. Kuva Helsinki Lit -festivaalilta 2020.
Sisko Savonlahti Kirjailija Sisko Savonlahti. Kuva Helsinki Lit -festivaalilta 2020. Kuva: Yle Sisko Savonlahti,valitut sanat

Sisko Savonlahti haastaa keskustelussa Malin Kivelän kanssa koko autofiktioajattelun. ”Mistä me voidaan tietää mikä näissä kirjoissa on totta?” kysyy hän. Savonlahti on Vigdis Hjorthin linjoilla todetessaan, ettei hänkään ole kirjoittanut ”kaikkea” teokseensa Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018), koska se olisi ollut ihan liian tylsää luettavaa. Kivelä säestää Savonlahtea: ”Niin, eihän elämää voi tosta vaan pistää paperille.”

Mistä me voidaan tietää, mikä näissä kirjoissa on totta?― Sisko Savonlahti

Mistä me voidaan tietää mikä niissä kirjoissa on totta? Hyvä kysymys. Toinen asia kokonaan on se, miksi sillä on väliä. Miksi meitä kiinnostaa kertomus enemmän, jos tiedämme, että se on tapahtunut oikeasti?

Jollain tavalla kirjallisuuden ydinkysymysten äärellä ollaan. Kaikki kirjallisuushan ammentaa todellisuudesta, vähintään kirjailijan päänsisäisestä. Kaikissa teoksissa on jälkiä kirjailijoiden tuntemista ihmisistä ja tilanteista, omista tai ystävien tai satunnaisten tapaamisten aiheuttamista.

Kaikki samastakin tilanteesta syntyneet muistot ja havainnot ovat henkilökohtaisia, vähintään näkökulmiltaan. Mihin sitten voidaan vetää raja fiktion ja autofiktion välille?

Sisko Savonlahden teosta pidettiin niin puhtaana naisten juttujen kuvauksena, ettei sen kirjallisesti rakennettua ydintä aina löydetty. Onko kyseessä siis arvottamiskysymys? Ettei autofiktio olisi ihan niin kehittynyttä kirjallisuutta kuin romaanitaide? Cusk ja Knausgård ovat kuitenkin saaneet niin paljon arvostusta – ja aiheesta – ettei sekään tunnu olevan tyhjentävä vastaus.

Oman lukunsa muodostaa kirjallisuuden sisäinen hegemonia. Eli se, kenen tarinoita etsitään, painetaan, ostetaan ja arvostetaan. Kenen kieli ja ääni, kenen ”totuus”, pääsee kuuluviin 2020-luvun Suomessa?

Autofiktiosta keskusteli myös koronavuoden Helsinki Lit -festivaali elokuussa 2020. Muina aiheina mm. pandemia, sivistyksen epätasainen jakautuminen Suomessa, saamelaisten ja virolaisten maailmankuva sekä kääntäminen ja suomalaisen kirjallisuuden matkat maailmalla. Keskustelijoina Elina Hirvonen, Vigdis Hjorth, Niillas Holmberg, Silvia Hosseini, Koko Hubara, Pietari Kylmälä, Sirpa Kähkönen, Rosa Liksom, Alice Martin, Valdur Mikita, Sanna Nyqvist, Janne Saarikivi, Riikka Suominen, Philip Teir, Antti Tuomainen sekä Kjell Westö.

Keskusteluista poimitut Valitut sanat ovat katsottavina Yle Areenassa 29.10.2020 lähtien toistaiseksi. Valitut sanat televisiossa Teemalla arki-iltaisin 29.10. alkaen klo 20. Areenassa ovat myös kaikki muut Helsinki Lit -festivaalikeskustelut vuodesta 2016 lähtien.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri