Hyppää pääsisältöön

Antti Auvisen profiililevy iskee palleaan ja alitajuntaan

Säveltäjä Antti Auvinen aloitti sävellysopinnot aikuisena ja ulkomailla, joten Suomen musiikkielämään hän on tullut melko myöhään - mutta sitäkin suuremmalla ryminällä. Ondinen julkaisema profiililevy sisältää RSO:n levytyksinä Auvisen kolme teosta, joissa vimmainen energisyys yhdistyy kirkkaaseen kuvallisuuteen. Levyn jälkeen kuulija tietää, miksi Auvinen on Suomen puhutuin nykysäveltäjä: Lupia kyselemättä musiikki ottaa kuulijalta emotionaalista energiaa, mutta antaa vastineeksi katarsiksen.

Antti Auvinen / Radion sinfoniaorkesteri / Hannu Lintu
Antti Auvinen / Radion sinfoniaorkesteri / Hannu Lintu Uudet levyt

Auvinen ei peittele teostensa ulkomusiikillisia lähtökohtia. Junker Twistin voi pelkistää kuvaukseksi äärioikeistolaisesta vihasta ja Himmel Punkin kuvaukseksi ahdasmielisestä oikeauskoisuudesta. Turbo Arian kysymyksenasettelu on moninaisempi mutta musiikillisesti selvä. Viittaus uusimpaan pakolaisaaltoon ja suomalaisten sopraanojen vanhojen savikiekkojen samplaaminen houkuttavat miettimään, miten menneisyys ja nykyisyys sekä me ja muut voivat yllättäen vaihtaa roolia.

Kun Auvinen sitten käynnistää paineisen orkesterikoneensa, jonka tummat hälyiskut hakkaavat kuulijaa suoraan palleaan, käsitteellinen ajattelu tilttaa välittömästi. Lähes säveltasoton ja lähes harmoniaton musiikki menee suoraan alitajuntaan, keinoinaan päälle kaatuvat rytmit ja paksujen, murrettujen sointivärien liukumat.

Vaikuttavinta Auvisen musiikissa ei kuitenkaan ole energiatiheys vaan piinaavan kirkkaat mutta selittämättömät musiikkikuvat, joita Auvinen avaa kuulijan eteen. Turbo Arian laulusamplet kiinnittyvät vahvoihin merkitysreseptoreihin, mutta niiden vääristyneisyys pöyhii mielen kerrostumia herkullisesti. Samalla tavalla toimivat Himmel Punkin taivasnäyt ja Junker Twistin karhea huohotus.

Kapellimestari Hannu Lintu lienee juuri oikea henkilö luotsaamaan RSO:ta Auvisen merkitystiheiköissä. Yrmeää energiaa ja tummaa orkesterimassaa ei tässä musiikissa voi olla liikaa, ainakaan näin täsmällisesti annosteltuna.

Antti Auvinen: Junker Twist; Himmel Punk; Turbo Aria. - Radion sinfoniaorkesteri/Hannu Lintu. (Ondine, ODE 1326-2)

Kuuntele Uudet levyt 3.11.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Myöhäisromantiikkaa ja tasa-arvoa kokonaisvaltaisella laadulla

    Levyarvostelu

    Viulisti Eriikka Maalismaan ja pianisti Emil Holmströmin uutuuslevy upottaa minut vielä syvemmälle romantiikkaan kuin heidän edellinen, tunteiden myllertämisestä Emma-palkittu Schumann-levynsä. Periodiromantiikkaan hurahtanut duo jatkaa tunneilmaisuaan suolikielisellä viululla ja vuoden 1882 Bösendorferilla, mutta musiikki on aivan romantiikan lopusta. Richard Straussin ja Amy Beachin sonaatit osallistuvat taidemusiikin tasa-arvokeskusteluun, mutta miten, sen saa kuulija päättää.

  • Tarkkapiirtoiset eleet, huokoiset taustat

    Levyarvostelu

    Suomalaistaustainen Ondine-yhtiö on alkanut syventyä Baltian taidemusiikkiin myös historiallisesti. Viime syksynä ihastuin levyyn, jolla Ondine esitteli kanadanlatvialaisen Talivaldis Keninšin lakonisen kirkasta musiikkia. Nyt kuva tästä vuonna 2008 kuolleesta, omaäänisestä impressionisti-modernistista täydentyy kahdella sinfonialla, jotka Keninš sävelsi 1970-luvulla uudessa kotimaassaan Kanadassa.

  • Kolmen levyn kommenttiraita Brandenburgilaisille

    Levyarvostelu

    Vuonna 2001 kapellimestari Thomas Dausgaard ja Ruotsalainen kamariorkesteri alkoivat tilata nykysäveltäjiltä sisarteoksia Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisille konsertoille. Kahden vuosikymmenen projekti on nyt pakattu tripla-CD:lle, jonka hauskuus kumpuaa Brandenburgilaisten konserttojen rikkaista kokoonpanoista ja nykymusiikin vapaudesta.

  • Nico Muhlyn kimmoisuus sopii Pekka Kuusistolle

    Levyarvostelu

    Pari vuotta sitten Pekka Kuusisto aloitti Norjalaisen kamariorkesterin vierailijana. Suhde on kehittynyt niin, että tällä kaudella hän jatkaa taiteellisena johtajana. Kuusiston ja norjalaisten yhteinen debyyttilevy paljastaa, että suhteen kiihkeys perustuu rohkealle rosolle. Nico Muhlyn intensiivinen viulukonsertto Shrink sopii esittäjilleen kuin nenä päähän ja saa äärimmäisen tiiviin tulkinnan, kun taas Philip Glassin minimalismi ei raikastu edes Kuusiston taikakosketuksesta.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua