Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Minä pääkuva

Keskusteluja muusikoiden kanssa.

“Se kenellä oli rahaa kävi ennen keikkaa ostamassa kaupasta kaljaa ja sianverta” – Marko Laiho loi 17-vuotiaana Suomen pelottavimman bändin Beheritin

Marko Laiho
Marko Laiho Kuva: Joonas Josefsson/Yle Marko Laiho

Rovaniemeläinen Marko Laiho perusti 17-vuotiaana Suomen pelottavimman ja tiettävästi ensimmäisen black metal -yhtyeen. Marraskuussa Beheritiltä ilmestyy levy, jota Laiho kutsuu eräänlaiseksi testamentikseen. Millaisen perinnön hän on suomalaiselle marginaalimusiikille jättänyt?

On hyytävä lauantaipäivä helmikuussa 1992. Beheritin 20-vuotias laulaja-kitaristi Nuclear Holocausto Vengeance (Marko Laiho) istuu bändikaveriensa Black Jesusin ja Necroperversorin kanssa pienessä Toyota Corollassa, jonka kasettisoittimessa pauhaa varhainen Bathory. Ikkunoista näkyy ysitie: bändi on matkalla keikalle Kuopiosta Joensuuhun.

Yhtäkkiä joku kolmikosta saa mestariajatuksen: matkan varrella voitaisiin poiketa teurastamossa hakemassa sianpää keikkarekvisiitaksi! Idea on kaikkien mielestä loistava. Niinpä auto pysäytetään lähimmän teurastamon pihaan, ja pojat hipsivät rakennuksen taakse koputtelemaan ovea.

Hetken kuluttua Black Jesus palaa teurastamosta kokonaisen sianruhon kanssa. ”Kattokee mitä mä sain!”, hän hihkuu onnesta soikeana. Ruho isketään takakonttiin, ja matkaa jatkuu.

Illan keikka on sovittu Karjalantalolle. Se on koulurakennukselta näyttävä kulttuurikeskus, mikä tavallaan sopii kuvioon: Beherit vuosimallia 1992 on ennen kaikkea koululaisten musiikkia.

Iltaan valmistautuminen alkaa takahuoneessa kasvomaalausten eli corpse paintien tekemisellä. Nuclear Holocausto on hankkinut bändin jäsenille teatterinäyttelijöille tarkoitettuja kasvomaaleja, mikä onkin hyvä ajatus, sillä Beheritin alkuaikoina pojat maalasivat kasvonsa sormiväreillä, kajalilla ja milloin milläkin. Kun värin pesi pois, naama oli päivätolkulla kuiva ja punainen.

Corpse paintit syntyvät tälläkin kertaa nopeasti, turhia suunnittelematta. Ainut sääntö on, että kasvoihin käytetään pelkästään mustaa väriä. Ei koskaan valkoista. Kun valkoinen pohjaväri tuli black metaliin, kaikki meni pilalle!

Beherit aloittaa keikkansa kappaleella Thou Angels of the Gods. Musiikki on pahaenteistä, primitiivistä ja loitsumaista. Nuclear Holocausto vuoroin örisee, vuoroin kuiskaa teinipojan itsevarmuudella kirjoittamiaan iskeviä hokemia. Pitkä vaalea tukka piiskaa kitaran otelautaa ja vasenta kättä, jossa on 20 sentin piikeillä varustettu niittiranneke.

The Gate of Nanna -kappaleen aikana basisti Black Jesus käy raahamassa lavalle Marshall-vahvistimen taakse kätketyn sianpään, ja alkaa nuijia sitä vasaralla. Ilmapiiri on hetken aikaa pysähtynyt ja uhkaava. Osa yleisöä näkee vain vasaraniskut ja kuulee eturivistä kantautuvan karjunnan. Jännite purkautuu vasta, kun siansisälmykset heitetään yleisöön, ja musiikki jatkuu.

Tällaista ei ole Suomessa ennen nähty. Eikä kuultu.

Uusi sivu kotimaisen metallimusiikin historiankirjoituksessa oli käännetty.

Marko Laiho
Marko Laiho brasilialaisilta esikuvilta omaksutussa imagossa vuonna 1991. Marko Laiho Kuva: Marko Laihon kotialbumi Marko Laiho
Se kenellä oli rahaa kävi aina ennen keikkaa ostamassa kaupasta vähän kaljaa ja sianverta.

Rovaniemellä vuonna 1989 perustettu Beherit on Suomen tiettävästi ensimmäinen black metal -yhtye. Se on myös Suomen kansainvälisesti arvostetuin äärimetalliyhtye, jolla on faneja São Paulosta Kuala Lumpuriin ja Kiovasta Brisbaneen.

Maine on syntynyt jälkijättöisesti, kuten edelläkävijöillä aina. Kun Beheritin musiikillinen ja henkinen johtaja Marko Laiho alkoi toteuttaa visiotaan, hän oli pelottava outolintu, jota harva tajusi.

Beherit syntyi Suomeen, jossa metalli oli suosionsa huipulla: Metallica ja Iron Maiden ramppasivat Helsingin Jäähallissa, ja Keravan speed metal -suuruus Stone täytti festivaalilavoja ja isoja klubeja. Myös Beherit oli metallibändi, mutta niin epäkaupallinen, ettei sillä ollut toivoakaan päästä Tavastian kaltaisiin keikkapaikkoihin. Beherit esiintyi death metal -aikalaistensa tavoin koulujen liikuntasaleissa, ja sen musiikki levisi suttuisina kasettikopioina, koska yksikään levy-yhtiö ei suostunut julkaisemaan niin käsittämättömän raakaa ja viimeistelemätöntä musiikkia. Musiikkityyli sai myöhemmin nimen black metal, mutta Beherit ei kuulostanut lainkaan genren edelläkävijältä Venomilta, josta Suosikki-lehti teki juttuja 1980-luvulla. Se kuulosti paljon ilkeämmältä.

Beheritissä oli muutakin ennen kuulumatonta: sen rienaavat lyriikat sekä demonkansiin painetut pentagrammit ja ylösalaisin käännetyt ristit olivat alkusoitto saatananpalvontahysterialle, joka läpäisi 1990-luvun kuluessa koko Suomen. Seuraukset olivat verrattomia: Vuonna 1994 kirkon av-keskus julkaisi saatananpalvonnan porttiteoriavaikutuksilla mässäilevän dokumentin Saatana kutsuu minua. Vuonna 1998 Poliisi-tv tutki Ville Valon yhteyttä saatananpalvojiin, koska HIMin debyyttilevyn nimessä oli kolme kutosta.

Beherit loi oman universuminsa jo kauan ennen näitä kohuja. Ollakseen teinipoikien muodostama yhtye se oli alusta asti käsittämättömän uskottava. Se oli trve. Se oli kvlt. Se oli Suomen pelottavin yhtye.

Marko Laiho
Marko Laiho ja Lilly-koira kotona Kivistössä loppukesästä 2020. Marko Laiho Kuva: Joonas Josefsson/Yle Marko Laiho

”Ei kai tämä näytä siltä, että mä hailaan?”, Marko Laiho kysyy.

Valokuvaaja on juuri pyytänyt häntä nostamaan oikean kätensä kuvatakseen hänen tatuointejaan.

Vantaan Kivistössä on hiljaista. Viittäkymppiä lähestyvä Laiho istuu shortseissa ja sandaaleissa pienkerrostaloasuntonsa terassilla, jonka poikki kulkee minigolf-rata. Kreetalta pelastettu 2,5-vuotias katukoira Lilly touhottaa pihassa.

Marko Laiho elää nykyisin melko tavallista arkea. Tylsää, kuten hän itse sitä kutsuu. Hän työskentelee asiantuntijana isossa suomalaisessa tietoliikennekonsernissa, ja tekee musiikkia lähinnä silloin, kun ehtii tai jaksaa – yleensä viikonloppuisin. Hänellä on asuntonsa yläkerrassa pieni kotistudio, jossa hän vääntelee analogisten syntetisaattoreiden ja miksereiden nappeja, kunnes iltakymmeneltä vaimo tulee ilmoittamaan, että nyt musiikki seis ja hiljaisuus.

Kun mentiin studioon, se oli ykkösellä tai kakkosella sisään, ja viikon päästä oli jo uusia biisejä.

Kolme vuotta sitten Laiho teki päätöksen, ettei enää kuuntele uutta musiikkia, ainoastaan 1980-luvulla ja sitä aikaisemmin tehtyä musiikkia. Syynä oli, että aina kun hän klikkasi vaikkapa Facebookissa jonkin uuden musiikin linkkiä, hän tuli pahalle tuulelle.

Päätös kuulostaa tyypilliseltä keski-ikäisen miehen muutosvastarinnalta. Paitsi että asia on juuri päinvastoin: Laihoa ärsyttää, että metallimusiikissa tapahtuu nykyään niin vähän uudistumista. Että bändit pysyvät piinaavan uskollisena tyylilleen tai sille, mitä skenessä on aikaisemmin tehty.

Yksi asia metallimusiikissa kuitenkin on muuttunut, eritoten black metalissa. Alkuaikojen satanistisen eetoksen rinnalle, ja joidenkin bändien kohdalla jopa tilalle, on tullut kansallissosialismin tai äärioikeistolaisuuden kanssa veljeilevä eetos. Sitä muutosta Laiho ei olisi halunnut nähdä.

”Nykyisin tuntuu, että kaikki ovat jotain oikeistonatseja. Miten se liittyy black metaliin? Aina välillä ne tyypit alkavat ärsyttää jossain netissä. Jos kommentoin niiden juttuja, ne alkavat mulle, että ’pussy’. Ihme touhua. Vetäkää tuo natsipaska vittuun. En halua nähdä sellaista roskaa.”

Marko Laiho
Marko Laiho käyttää toisinaan dj-keikoillaan esiintymisperuukkeja tai -naamareita. . Marko Laiho Kuva: Joonas Josefsson/Yle Marko Laiho

Skandinaavisen black metalin historia on sangen keskiluokkainen. Niin on myös Marko Laihon historia. Hän syntyi vuonna 1972 Rovaniemellä ja vietti siellä normaalin lapsuuden, kunnes kiinnostus metallimusiikkiin varasti kaiken hänen huomionsa.

Aluksi tulivat thrash- ja death metal: Slayer, Possessed, Sodom, Venom. Ne kuulostivat rajulta ja heijastelivat samaa kuvastoa kuin Laihon muutkin kiinnostuksen kohteet: kummitusjutut, Valittujen palojen Mysteerien maailma ja yliluonnolliset ilmiöt.

13-vuotiaana Laiho hankki oman sähkökitaran, pienen vahvistimen ja läjän Iron Maidenin ja Gary Mooren tabulatuureja. Hän oli omasta mielestään epämusikaalinen, mutta se ei menoa haitannut.

Noin 54 000 asukkaan Rovaniemi oli 1980-luvun lopulla yllättävän suopea kotikaupunki metallidiggarille: bändejä oli useita, ja kaupunki tuki niiden toimintaa ilmaisilla treenikämpillä. Laihokin alkoi haaveilla omasta yhtyeestä, ja päätyi vuonna 1988 soittamaan kitaraa kavereidensa perustamaan Frostiin. Pesti Celtic Frostin ja Slayerin covereita soittavassa yhtyeessä jäi kuitenkin lyhyeksi, kun Laiho tajusi, etteivät hänen soittotaitonsa riittäneet bändissä olemiseen.

Mutta ei se mitään: oli muitakin tapoja soittaa kitaraa. Laiho ymmärsi sen, kun hän löysi brasiliaisten kirjekaveriensa kautta Cogumelo-nimisen levy-yhtiön. Se julkaisi ilkeää, death metallista ja punkista ammentavaa käppätaidetta, jossa tekniset nyanssit olivat toissijaisia pahaenteiselle tunnelmalle ja saatanalliselle koheltamiselle. Kun Laiho kuuli ensimmäistä kertaa bändejä kuten Sarcófago, Vulcano, Holocausto ja Chakal, ne olivat räjäyttää hänen päänsä.

Beheritin aika oli tullut.

Marko Laiho
Markon Laihon musiikkihuone sijaitsee kodin yläkerrassa. Marko Laiho Kuva: Joonas Josefsson/Yle Marko Laiho
Marko Laiho
Marko Laiho soittimiensa äärellä. Marko Laiho Kuva: Joonas Josefsson/Yle Marko Laiho

Kesällä 1989 Laiho perusti basistikaverinsa Jari Vaaralan kanssa yhtyeen, jonka lähtökohtana oli, ettei kukaan opettelisi soittamaan. Musiikin ainut tehtävä oli kuulostaa mahdollisimman rankalta, ja soittimetkin viritettiin tarkoituksella vähän epävireeseen.

Syksyllä kokoonpano täydentyi skeittaavalla pitkätukalla Jari Pirisellä, joka opiskeli Laihon kanssa samassa ammattikoulussa. Pirinen oli metallilinjalla (tietysti), Laiho elektroniikka-asentamisen linjalla. Yhtye käytti vielä tuohon aikaan nimeä Pseudo Christ, mutta nimi meni vaihtoon pian sen jälkeen, kun pojat saivat käsiinsä satanistifilosofi Anton LaVeyn Saatanallisen Raamatun. Sieltä löytyi syyriankielinen sana beherit, paholainen.

Seuraavaksi oli keksittävä taiteilijanimet, jotka jäisivät mieleen. Inspiraatiota haettiin kaikkien taiteilijanimien isältä, kanadalaiselta Blasphemylta, jonka riveissä vaikutti esimerkiksi Three Black Hearts of Damnation and Impurity. Liekö härmäläistä vaatimattomuutta, mutta Beheritin jäsenet tyytyivät aavistuksen maltillisempiin nimiin. Marko Laihosta tuli Nuclear Holocausto Vengeance, Jari Vaaralasta Demon Fornication ja Jari Pirisestä Sodomatic Slaughter.

Rajut nimet tarvitsivat tietysti taakseen rajun imagon. Sen luomisessa auttoivat brasilialaiset esikuvat. Piti olla panosvöitä – mielellään useita panosvöitä – eikä pelkästään vyötäröllä, vaan myös rintakehän päällä ristissä. Piti olla niittirannekkeita, joissa oli piikkisian pituiset piikit. Piti olla corpse paintit. Piti olla demonisia poseerausasentoja, mielellään hautausmaalla kuvattuna.

Vähemmästäkin innostuu. Se näkyi Beheritin alkuaikojen toiminnassa: treenejä oli useita kertoja viikossa, ja jokaisissa harjoituksissa syntyi vähintään yksi tai kaksi uutta biisiä. Kaikki äänitettiin, sillä se ruokki seuraavia ideoita ja inspiroi itsessään.

Jos Beherit vielä joskus keikkailisi, siihen täytyisi liittyä jokin erityinen intressi tai palo. Raha ei riitä motivaattoriksi.

Vain puoli vuotta bändin perustamisen jälkeen Beherit julkaisi ensimmäisen demonsa, Seventh Blasphemyn. Se ei kuulostanut tippaakaan siltä, miltä muut rovaniemeläiset – tai ylipäätään suomalaiset – metallibändit kuulostivat 1980- 90-lukujen vaihteessa. Speed- ja thrash metal olivat kovassa suosiossa, eivätkä soittotaitonsa tappiin hioneet thrash-muusikot voineet ymmärtää, mistä Beheritin kaoottisessa ja brutaalissa roiskinnassa oli kyse.

”Tavallaan ymmärrän sen vittuilun, mitä Beherit sai”, Laiho sanoo.

”Moni bändi oli treenannut ihan hulluna, ja niiden soolot ja kamat olivat kaikki viimeisen päälle. Sitten tuli joku vitun Beherit, jolla ei ollut mitään musiikillista osaamista.”

Oli selvää, että Beheritin musiikki piti saada ulos Rovaniemeltä. Mutta miten ihmeessä se onnistuisi?

Marko Laiho
Beherit soitti uransa alussa paljon koulujen liikuntasaleissa. Ranua 1990. Marko Laiho Kuva: Marko Laihon kotialbumi Marko Laiho
Marko Laiho
Keikalla Imatralla vuonna 1990. Marko Laiho Kuva: Marko Laihon kotialbumi Marko Laiho

Vastaus löytyi kasettitreidauksesta, jota Laiho harrasti jo valmiiksi useita tunteja päivässä. Treidaus eli musiikkikasettikopioiden vaihtelu postitse toimi hyvänä promootiona, sillä kasettien mukana kulkivat saatekirjeet, flyerit ja haastattelupyynnöt. Saman promoamisen voisi tänä päivänä tehdä yhdellä Facebook-päivityksellä parissa minuutissa. Mutta 1990-luvun alussa kaikki piti hoitaa käsin, yksi kirje kerrallaan.

Laiho sulkeutui huoneeseensa Metal Hammerin julisteiden keskelle, ja napsautti tuplakasettidekin monistamaan Seventh Blasphemyn demoa tuplanopeudella. Huoneen nurkassa lemmikkikani Necrosathanas höristi korviaan. Sitten Laiho alkoi kirjoittaa saatekirjettä.

Illasta tuli pitkä: demojen monistuttua piti vielä lähteä kirjastoon valokopioimaan kansia. Ja postimerkit täytyi päällystää saippualla, jotta vastaanottaja voisi käyttää ne uudestaan postikulujen säästämiseksi.

Laiholla oli jo tässä vaiheessa kymmenien metallifanien muodostama treidausverkosto ympäri maailmaa. Demot saatekirjeineen piti postittaa kaikille heille, ja lisäksi perinteisille kirjekavereille – sellaisille kuin norjalaiset Øystein Aarseth (Euronymous), Kristian ”Varg” Vikernes (Count Grishnackh) ja Thomas Haugen (Samoth). Mayhemin kitaristi Euronymous oli jo tunnettu nimi äärimetallipiireissä, mutta Grishnackh ja Samoth olivat vasta aloittelemassa uriaan, ensiksi mainittu Burzumissa ja jälkimmäinen Emperorissa. Oli vielä kolmisen vuotta aikaa siihen, kun koko maailma alkoi kohista ilmiöstä nimeltä norjalainen black metal.

”Skenejutuista me enimmäkseen kirjoiteltiin, että mitäs skeneen kuuluu ja onko uusia bändejä. En ajatellut niitä tyyppejä mitenkään eri tavalla kuin muita. Olimme silloin kaikki vain nuoria, joilla oli samat intressit musiikissa. Euronymous oli vaan Euronymous, ja Samoth oli Samoth”, Laiho sanoo.

Kasettitreidauksen ja kirjeenvaihdon kautta Beherit alkoi saada nimeä äärimetallipiireissä. Yhtye vastasi kiinnostukseen julkaisemalla jatkuvasti uutta materiaalia.

”Silloin ysärillä tuli vaan tehtyä. Ei tarvinnut maindata mistään. Biisejä ei myöskään jääty kauheasti hiomaan. Kun mentiin studioon, se oli ykkösellä tai kakkosella sisään, ja viikon päästä oli jo uusia biisejä. Kun liityin Teoston jäseneksi, mulla oli parissa vuodessa yli sata biisiä niiden rekisterissä.”

Kuten aloittelevat teinibändit yleensä, Beherit soitti siellä minne pääsi – tai joutui. Keikoille matkattiin usein henkilöautolla ja ilman omaa backlinea. Fiksuinta oli hakeutua sellaisille keikoille, joissa vihantilainen hardrock-bändi Gobra soitti, koska sen soittajilla oli parhaat kamat.

Varhaisista keikoista on noussut puheenaiheeksi ainakin yksi klassikko: Youtubesta löytyvä esiintyminen Rovaniemen kaupungin järjestämässä bändikilpailussa vuonna 1990. Beherit oli pakotettu osallistumaan kisaan, jotta se sai pitää kaupungin tarjoaman ilmaisen treenikämppänsä.

Keikan synnyttämää kontrastia on vaikea liioitella. Beherit esiintyi keskellä kirkasta päivää Rovaniemen ostoskeskuksen sisäänkäynnin edustalla. Ihmisiä ramppasi sisään ja ulos liukuovista. Päät kääntyilivät, kun hakkaava rumpukomppi, kakofonia ja örähdykset täyttivät parkkipaikan. Jotkut jäivät seuraamaan esitystä, heidän joukossaan äitejä, sylivauvoja, lapsia ja nuoria.

Beherit ei voittanut bändikilpailua. Mutta se alkoi voittaa puolelleen yleisöä, joka pääsi seuraavina vuosina todistamaan entistä rajumpia esiintymisiä. Sianpäiden lisäksi yhtyeen keikkarepertuaariin alkoi ilmestyi esimerkiksi sianverta, jota sitten roiskittiin lavalla ympäriinsä.

”Se kenellä oli rahaa kävi aina ennen keikkaa ostamassa kaupasta vähän kaljaa ja sianverta”, Laiho summaa tilanteen mystiikan.

Sianveri hankittiin yleensä pakasteena, sillä jos veri oli yhtään vanhentunutta, se haisi hirvittävälle. Lysti ei ollut halpaa. Moni Beherit-keikka jäi tappiolle, kun verta läikytettiin lainakamoille ja lavamonitoreille – ja lasku seurasi perässä.

Beheritillä oli tässä kohtaa käsissään kulttisuosioon vaadittavat avaimet. Mutta Marko Laiholla alkoi jo olla muuta mielessään.

Marko Laiho
Marko Laiho salaisessa piilopaikassaan. Marko Laiho Kuva: Joonas Josefsson/Yle Marko Laiho

Toukokuussa 1991 Laiho muutti työn ja naisen perässä Rovaniemeltä Kuopioon. Hän työllistyi kaupungin videotyöpajalle, ja suoritti siellä myös siivilipalveluksensa.

Muutto Kuopioon hajotti Beheritin silloisen kokoonpanon. Musiikin tekeminen kuitenkin jatkui, kun uudeksi basistiksi ja rumpaliksi bändiin löytyivät siilinjärveläiset Santtu Siippainen (Black Jesus) ja Pekka Virkanen (Necroperversor). Beheritin uran mestariteos, pitkäsoitto nimeltä Drawing Down the Moon, ilmestyi marraskuussa 1993. Se veti omaperäisyydessään vertoja kaikelle sille, mitä suomimetallissa oli aikaisemmin julkaistu, eikä levyn perintöä ole vielä tänäkään päivänä osattu tai uskallettu kunnolla haastaa, saati jäljitellä. Drawing Down the Moon on luokiteltavissa black metaliksi, mutta siltä löytyy myös hetkiä, jotka viestittivät, että jokin oli muuttumassa.

Itse asiassa jokin oli jo muuttunut. Muutettuaan Kuopioon Laiho oli löytänyt hardcore-teknon.

”Jossain vaiheessa havahduin siihen, että en oikeastaan halua olla mikään rokkistara. En halua keikoille olemaan kaiken keskipiste. Silloin alkoi tulla kokeellisempia juttuja”, Laiho kertoo.

Kiinnostus teknokulttuuriin vei Laihon Helsinkiin. Samaan aikaan black metal -ympyröissä kuohui: kirkot roihusivat Norjassa, ja Varg Vikernes tappoi vanhan kaverinsa Euronymouksen. Vikernes myös lietsoi pienlehtien sivuilla sotaa Suomen ja Norjan black metal -piirien välille, mutta Laihoa asia ei enää liikuttanut.

”Olin jo siinä vaiheessa muuttanut stadiin, ja olin jättänyt tai jättämässä black metal -skeneä. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa se ajattelu, että olet joko meidän puolella tai meitä vastaan. Ehkä ne tyypit oikeasti kuvittelivat, että tulisi joku kansainvälinen black metal -mafia, joka sitten polttelisi kirkkoja ja kuuluisi samaan sisäpiiriin. Ihan friikkiä.”

Helsingissä Laihosta tuli tuli Dj Gamma. Hän värjäsi pitkät hiuksensa sinisiksi ja alkoi hengailla klubeilla kolme-neljä kertaa viikossa.

Innostus konemusiikkiin heijastui myös yksimiehiseksi kutistuneeseen Beheritiin, ja vuosina 1994 ja 1995 Laiho järkytti vanhoja fanejaan julkaisemalla kaksi dark ambient -henkistä Beherit-levyä. Ne eivät olleet arvostelumenestyksiä, mutta nostivat taakan Laihon harteilta: viimeistään nyt hän oli vapauttanut itsensä Nuclear Holocauston luomista odotuksista.

1990-luvun lopun Laiho vietti konkreettisesti undergroundissa: hän pyöritti Spinefarmin levykaupan kellarissa hardcore-teknoon painottuvaa postimyyntiään ja levymerkkiään, Mezcaline Recordsia. Lisäksi hän teki elektronista musiikkia Hannu Niemisen alias Dj Enderin kanssa, ja perusti tämän kanssa vaihtoehtoista konemusiikkia julkaisevan Function Recordings -levymerkin.

2000-luvun alussa Laiho alkoi tehdä pitkiä reissuja Kaakkois-Aasiaan. Hän elätti itsensä tekemällä dj-keikkoja esimerkiksi Koh Taon saarella Thaimaassa, kunnes hän vuonna 2005 menetti lääkärissä kuulon toisesta korvastaan hoitovirheen vuoksi. Kuulonmenetys ei jäänyt pysyväksi, mutta se sysäsi Laihon ajatukset uusille raiteille: kannattiko hänen enää laskea tulevaisuuttaan pelkästään musiikin varaan?

”Silloin aloin ensimmäistä kertaa miettiä, että ehkä tässä pitäisi alkaa etsiä jotain oikeaa duunia.”

Marko Laiho työhuoneellaan loppukesästä 2020:

Keväällä 2019 Laiho sulkeutui pidemmän tauon jälkeen kotistudioonsa. Häneltä alkoi syntyä ambientmaisia äänimaisemia, jotka olivat tyylillistä jatkumoa Beheritin 1990-luvun puolivälin irtiottolevyille. Aluksi Laiho ei tajunnut olevansa tekemässä uutta Beherit-levyä. Mutta kun hän koesoitti materiaalia kavereilleen, nämä vahvistivat, että musiikki kuulosti Beheritiltä.

Maaliskuussa 2020 Laiho pakkasi matkalaukkunsa ja lähti tuttuun tapaansa Thaimaahan. Hänellä oli idea: hän kävisi testaamassa uusien kappaleiden toimivuutta dj-keikalla Bangkokissa.

”Mulla oli taustavisuaalitkin tehty: koronavirus-animaatioita ja tämmöistä. Silloin ei ehkä ihan vielä tajunnut, kuinka vakavasta viruksesta oli kyse. Sitä vaan kelasi, että porukka sekoaa, kun näitä pistää!”

Sitten koronavirus iski. Muutama päivä ennen Laihon dj-keikkaa Bangkok käytännössä suljettiin.

Marko Laiho
Beheritille on tehty kunnianosoituksena myös oma skeittilauta Marko Laiho Kuva: Joonas Josefsson/Yle Marko Laiho
Marko Laiho
Laitteistoa Marko Laihon kotona Marko Laiho Kuva: Joonas Josefsson/Yle Marko Laiho

Laiho palasi Suomeen. Hän viimeisteli levyn keväällä kotonaan, koska ei koronasyistä päässyt oikeaan studioon. Nyt levy on masteroitu ja ilmestyy marraskuussa.

”Tuntuu, että laitoin levylle kaiken. Että se on joku fucking testamentti, joka täytyi saada valmiiksi, ennen kuin kuolen. Niin se monesti menee levyjen kohdalla. Kun alan tehdä niitä, en tee mitään muuta. Ja sitten kun levyt valmistuvat, tulee tyhjyys.”

Laiho ei poissulje mahdollisuutta, että hän lähtisi dj-keikoille uuden Beherit-materiaalin kanssa. Bändimuotoisen Beheritin paluu olisi epätodennäköisempää, vaikka kysyntää kyllä olisi: Beheritiä kinutaan keikoille joka vuosi, ja esiintymisistä on tarjottu rahasummia, jotka ovat suurempia kuin moni black metal -bändi tienaa koko vuonna.

”Jos Beherit vielä joskus keikkailisi, siihen täytyisi liittyä jokin erityinen intressi tai palo. Raha ei riitä motivaattoriksi. Se ei voi mennä niin, että me mentäisiin vuokrapakulla johonkin, vedettäisiin takahuoneessa maskit ja veret naamalle, ja mentäisiin sitten lavalle. Me on tehty se jo”, Laiho sanoo.

Marko Laiho
Kulttimaine Marko Laihon Beherit-yhtyeen ympärillä on kasvanut suureksi. Marko Laiho Kuva: Joonas Josefsson/Yle Marko Laiho

Beherit soitti toistaiseksi viimeisen keikkansa Riihimäen Montussa 21.8.1992. Lähimpänä keikoille
lähtemistä se oli viimeksi vuonna 2009, jolloin Laiho teki lyhyen paluun black metalin pariin
Engram-nimisellä bändilevyllä. Hän oli nysvännyt kotistudiossaan vuosikaudet ja kaipasi bändissä
soittamista. Ajatus kiertueesta nousi puheenaiheeksi, mutta sitten Laiho lähti pitkälle reissulle Australiaan, Uuteen-Seelantiin ja Indonesiaan. Kun hän palasi takaisin, kaikilla oli omat arjen menemisensä, eikä bänditreenejä enää saatu järjestettyä. Suunnitelma kuihtui kasaan.

Kymmenen vuotta myöhemmin keikoille lähteminen tuntuu vieläkin vaikeammalta. Kulttimaine Beheritin ympärillä on kasvanut niin suureksi, että se on alkanut jo vähän stressata Laihoa.

”Jos buukkaat vaikka vuoden päähän jonkun vitun ison festarikeikan, niin mua alkaisi ainakin jännittää ihan hulluna. Promoottori vetäisi homman samantien isoksi, ja sitten se ei olisi enää peruttavissa. Mutta tietenkään mikään ei ole poissuljettua.”

Kiinnostus Laihon menneisyyttä kohtaan tuskin hiipuu jatkossakaan. Pelkästään tänä syksynä häneltä ilmestyi kaksi retrospektiivistä julkaisua. Toinen levyistä on yhdysvaltalaisen Nuclear War Now! -yhtiön julkaisema 30-vuotisjuhlapainos Beheritin The Oath of Black Bloodista (1991). Toinen on kokoelmalevy Goat Vulvalta: dokailuprojektilta, jossa Laiho ja Beherit-rumpali Jari Pirinen soittivat vuosina 1989-1992.

Marko Laiho
Sodomatic Slaughter (Jari Pirinen) ja Nuclear Holocausto Vengeance (Marko Laiho) promokuvassa vuonna 1991. Marko Laiho Kuva: Marko Laihon kotialbumi Marko Laiho

Lappeenrantalaisen Werewolf Recordsin julkaisemalle Goat Vulva -kokoelmalle on koottu bändin demot ja yksi treeninauha. Kappaleiden nimet antavat osviittaa materiaalista: Midnight Suck Session, Wanna Drill Your Black Hole, Nuclear Clit Game, Blasphemous Sexfago.

”Kun Late (Werewolf-pomo Lauri Penttilä) lähestyi ja ehdotti julkaisua, olin alkuun, että eihän tuossa ole mitään järkeä. Koko projekti oli enemmänkin tape-treidauksen sivutuote, että sai jotain matskua jakoon. Ei sitä suunniteltu, ja biisit tehtiin minuuteissa. Late oli kuitenkin että joo joo joo. Sai se sitten ylipuhuttua, ja kun kuulin testiprässit, ne kuulostivat ihan viralliselta.”

Laihon skeptisyydelle julkaisua kohtaan oli syynsä: iän myötä syntynyt piinaava itsekriittisyys. Ennen internet-aikakautta hän ei kärsinyt siitä: mitä tahansa saattoi tehdä, koska kukaan ei tullut antamaan välitöntä palautetta. Siksi Goat Vulvan kaltaisia yhtyeitä syntyi. Siksi Beherit syntyi.

”Se mikä tappaa luovuutta on, kun alkaa miettiä, että mitähän muut ajattelevat tai mitä ne netissä kirjoittavat. Vaikka ketään ei vittu varmasti kiinnosta palan vertaa. Todellisuus on ehkä hämärtynyt nykyisessä someaikakaudessa, kun esimerkiksi omassa kuplassani jaetaan Beherit-videoita, linkkejä ja tällaista. Siinä saattaa helposti sokaistua luulemaan, että olisi jotenkin merkittävä, vaikka loppupeleissä on vaan yksi pieni sielu, jonka tekemisillä ei ole yhtään mitään merkitystä.”

Kuuntele Marko Laihon haastattelu kokonaisuudessaan:

EDIT: Jutun otsikkoa muutettu 11.11.2020