Hyppää pääsisältöön

Suunnannäyttäjä, hämmentäjä, instituutio, esikuva, rock-ikoni – tämä on tarina aina uusiutuvasta Ismo Alangosta

Ismo Alangon kasvot, silmät ovat kiinni.
Ismo Alangon kasvot, silmät ovat kiinni. Kuva: Anne Hämäläinen/Yle Ismo Alanko

Nauru ja itku. Epätoivo ja pakahduttava onni. Ismo Alangon lauluja kuunnellessa on synnytty, rakastuttu ja kuoltu. Koko inhimillisen elämän kirjo pitää vastustamattomasti otteessaan. Musiikin vaikutus suomalaiseen elämänmenoon on kiistaton, ovathan monet Alangon kappaleet porautuneet alitajuntaamme aina Rappiolla-ajoista Kun Suomi putos puusta -ajankuviin. Ismo Alanko: Ihminen, mutta mikä se on? -dokumentin toimittaja J.P. Pulkkinen kohtasi taiteilijan työn touhussa työhuoneellaan ja pianon äärellä Yleisradion kuvausstudiossa.

“Elämähän maksaa kaikille, kyllä. Aika vaikea määritellä, minkä hinnan on itse maksanut. En oo pannut ylihintaa. Aina kun kumartaa jonnekin päin, pyllistää jonnekin päin. Kun avaa oven ja kävelee sisään, tekee valinnan. Kaikki maailman mahdollisuudet eivät ole sinun saavutettavissasi enää sen jälkeen. Kun ovi on avattu ja sinne menty, on paljon paikkoja mihin ei oo paluuta.”

Ismo Alanko täyttää kuusikymmentä vuotta 12. marraskuuta 2020. Jo neljänkymmenen vuoden ajan Ismo Alangon olemus, ääni, sanat ja sävelet ovat olleet Suomi-rockissa ohittamattomia.

Hän on näkynyt rock-bändin keskimmäisenä, isomman orkesterin ytimessä, sinfoniaorkesterin edessä, yksin lavalla kitaran tai pianon kanssa. Helposti tunnistettava ääni on soinut selittämättömänä, avoimena kysymyksenä ja jännitteenä. Kun ääni kuuluu ja nimi tulee huulille, aktivoituu monta tarinaa.

Tämä on yksi niistä.

Kivijalka

Helsingin kaduilla on lunta, on tammikuu vuonna 2019. Tunnen, että tilanne on poikkeuksellinen, vaikka käynnissä ei ole mitään sen kummempaa kuin ensimmäinen tapaaminen samassa kaupunginosassa asuvan herrasmiehen ja ikätoverin kanssa.

Odottelen kuvausryhmän kanssa porttikongin edessä suomalaisen rockin kivijalkaa.

Tuolta Ismo tulee! Mäkeä nousee talvivarusteissakin ryhdikäs hahmo, hivenen ohenneet hiukset tutusti sekaisin.

Kantakaupunki on maan muuttumattominta aluetta, kivitalot eivät hievahda eikä asfaltti liiku. Suurin osa näistä taloista on rakennettu ennen kuin Suomi itsenäistyi. Ismon treenikämppä on talossa, joka rakennettiin Aleksanteri III:n aikaan.

Ohjaaja Laura Joutsi, kuvaaja Petteri Lappalainen, äänittäjä Pekka Pylkkö ja minä tiedämme, että Ismo tulee treenikämpälle valmistelemaan uutta levyä.

Teemme syksyllä 2020 kuusikymmentä täyttävästä rokkarista dokumenttielokuvaa, joka tulee ulos syntymäpäivän aikoihin. Dokkaria on kuvattu jo marraskuusta 2017, jolloin Ismo esiintyi Joensuun kaupunginorkesterin kanssa.

Minä astun remmiin vasta nyt.

Levynteko on juuri sopivaa kuvattavaa haastattelujen lomaan, se ei ole mitään näennäistoimintaa tai kuvitusta.

Tsaarinaikaisen talon kivijalassa Ismo näyttää, miten biisinteko etenee kerros kerrokselta.

Hän kertoo tarinoita rokkilevyn tekemisestä, kuvailee apulaisiaan (mielikuvitus- tai sarjakuvaorkesteria) ja esittelee kovia kokenutta Fender Telecasteria, joka on tuttu näky lavoilta ja levynkansista, kuuluisuus kitaroiden joukossa.

Kitara.
Ismo Alangon Fender Telecaster vm. 1967 Kitara. Kuva: J.P. Pulkkinen/Yle kitarat,Ismo Alanko

Seurassamme on leikkivä, erehtyvä, innostuva Ismo Alanko, ei Suomi-rockin kivijalka Alanko.

Mieleen tulee lukemani haastattelu Soundista vuodelta 2015, jossa Ismo sanoi olleensa hölmö, kun ei ottanut taiteilijanimeä:

– Nyt maailmalla liikkuu kaksi Ismo Alankoa, jotka tuppaa sekoittumaan, vaikka ne on kaksi eri henkilöä.

Kultalevyt ovat treenikämpän lattialla muuttolaatikoissa, niitä Ismo ei halua ripustaa seinille.

– Tulee kauheet paineet, hän sanoo.

Kultalevylaatikot kuitenkin kertovat, että tässä ollaan rockin pyramidin huipulla. On oma tuotanto ja tuotantoprosessin hallinta, on omaperäisiä visioita ja uskollisuus niille, on kyky murtautua uusille alueille ja rikkoa genrerajoja.

On pitkä ura, jonka aikana uskottavuus on säilynyt eikä yksityiselämää ja persoonaa ole myyty tabloidikäyttöön. Kaikki ruksit paikallaan populaarikulttuuritutkija Roy Shukerin määrittelystä, joka nostaa esiintyjän auteur-asemaan. Hän on Tekijä.

“Olen ihminen, mutta mikä se on?” Ismo lauloi Sielun Veljien Suomi-Finland -levyllä.

Kysymys saa lisäkierrettä, kun kysyjänä on julkisuuden kautta elävä ihminen. Niin kuin poliitikot ja muut julkiset eläimet, tunnetun laulajan ammattitaitoa on myös se, miten hän säätelee etäisyyttä yleisöön.

Poliitikolla ja rokkilaulajalla pitää olla persoona, joka tuntuu aidolta ja arkiselta, mutta on samalla myös naamio (persona, lat. naamio). Elokuvatutkija Richard Dyer on kirjoittanut, että kuuluisan ihmisen kasvoista näemme, mitä on olla ihminen nyky-yhteiskunnassa. Samalla naamion varaan on perustettu koko ura ja toimeentulo.

“media, rakas media
sua yli kaiken mä aina rakastan
sä olet mä, mä olen sä, älä jätä”

(Media, 2000)

Valo siilautuu sisäpihalta kellarikerroksen huoneeseen, Ismon edessä pöydällä on kaksi tietokoneen näyttöä, takana kosketinsoitin. Jalkalampun takana huoneen nurkassa on sello.

Ismo panee luurit korvilleen, painaa läppärin näppäintä ja alkaa hakata Telecasteria ja tallentaa yhtä raitaa Voi ei! -kappaleeseen.

Jatkossa kappale menee työstöön tuottaja Riku Mattilan kanssa. Siitä tulee osa kokonaisuutta, jota markkinoidaan kaikkien tunteman ikonisen Ismo Alangon persoonalla, joka muuttuu osaksi sen toisen Ismo Alangon tarinaa.

Työskentelyä katsellessa mielessäni herää kysymyksiä. Mitä lehtijutuissa tarkoitetaan, kun Ismoa kuvataan termeillä “suunnannäyttäjä”, “hämmentäjä”, “itsestäänselvyys”, “instituutio”, “esikuva”, “rock-ikoni”?

Miksi Ismo Alanko yhä hakkaa kitaraa kuin kahdeksantoistavuotias?

Plastisia lauseita lasten suissa

Toukokuussa 2019 tapaamme Ismon uudelleen Pasilassa. Kevään eteneminen ei näy studioon lavastettuun matkustajakodin huoneeseen, jonka ikkunasta suodattuu keinovaloa.

Ismo Alanko.
Ismo Alanko. Kuva: Petteri Lappalainen/Yle Ismo Alanko

Huone on tyylitelty ja hivenen romanttinen, mutta siinä on piirteitä, joiden oletan olevan liikkuvaa elämää viettäneelle rokkarille hyvinkin tuttuja. Nyt on tarkoitus edetä vuosikymmenten taakse.

“Muoviruusuja omenapuissa
plastisia lauseita lasten suissa
soluissa vieraat geenit
migreeni jumalaisten puutarhojen torppareilla”

Häkellyttäviä rivejä ja yhtä häkellyttävää soittoa Hassisen koneen ensimmäisellä levytetyllä biisillä. Ismo Alanko muistaa kirjoittaneensa Muoviruusuja omenapuissa -kappaleen kertosäkeen jo kuusitoistavuotiaana joensuulaisena lukiolaisena matematiikantunnilla.

Lopullisen muotonsa se sai, kun hän palasi Tukholmasta siivoamasta ja keräsi ympärilleen Joensuun taitavimmat soittajat. Hassisen kone syntyi 1979.

Biisistä tuli yksi Alangon uran perusteoksista, joka on soinut monilla kokoonpanoilla Hassisen koneesta Radion sinfoniaorkesteriin. Siitä kuuluu vaikutteiden runsaus, joka kurottaa kauas suomalaisen punk-skenen soinnista. David Bowien ja Talking Headsin musiikilliset maailmat olivat Hassisen koneen nelikon taitojen ja näkemyksen ulottuvissa.

Hirmuisella itsevarmuudella edennyt Hassisen kone oli Rock SM -kisan uuden aallon sarjan voittaja 1980. Punk ja uusi aalto ravistelivat käsityksiä siitä, mikä on hyvää rockia, joten vuosina 1978–1980 kisassa palkittiin bändit erikseen progressiivisen, keskityylin ja uuden aallon sarjoissa.

Soundi-lehdessä Pertti Ojala kirjoitti samalla edellisvuoden voittajaan, pihtiputaalaiseen Ratsiaan viitaten, että uusi aalto elää ja voi hyvin nimenomaan vanhojen rock-keskusten ulkopuolella. Lopuksi Ojalan tuomio: “Ismo Alanko tulee olemaan kotimaisen uuden aallon seuraava supertähti.”

Muistan omat reaktioni, kun näin Hassisen koneen ensimmäisen kerran. Bändin tiukkuus ja Ismon vimma erottuivat. Sielun Veljien vuoden 1987 Rakkaudesta-singlestä lähtien Ismon kanssa yhteistyötä tehnyt Riku Mattila oli todistamassa Hassisen koneen voittoa Oulussa. “Vakuuttava”, on Mattilan kommentti.

Pelkkä taito ja päättäväisyys eivät läpimurtoa ratkaiseet. Hassisen kone osui juuri oikeaan hetkeen. Uuden aallon myötä oli käynnissä kantaaottavan lyriikan renessanssi.

– Tuli sellainen olo, että nyt on just oikea momentum, et tuonne pitää hypätä sekaan. Mun tapa tehdä biisejä ja musaa sopi siihen hetkeen tosi hyvin, Ismo sanoo.

Hassisen kone.
Hassisen kone. Kuva: Kari Hyttinen Hassisen Kone,Ismo Alanko

Se, miksei Muoviruusuja päätynyt Hassisen koneen ensimmäiselle LP:lle, avaa ikkunan kestävään jännitteeseen Ismo Alangon tuotannossa. Se on jakolinja suoraviivaisen rillumarein ja taiteellisemman soiton välillä.

– Meillä oli alussa jo heti vähän kahtiajakoinen tyyli, et oli hauskoja, hilpeitä rokkibiisejä, ja sit oli tommoisia vakavampia, vähän artsumpia kappaleita. Mikä ehkä on ollut leimallista mun toiminnalleni aina, Ismo sanoo.

Tuottaja Pantse Syrjällä oli ratkaiseva ääni, kun Muoviruusuja jätettiin pois ja ensimmäiselle levylle valittiin suoraviivaisempi ja hilpeämpi linja.

– Ehkä tuottaja halusi siitä sellaisen hauskan rokkilevyn, mitä se nyt pääasiassa olikin.

Bändi taipui moneen, esimerkiksi Syöksylaskijoita kaikki tyynni -biisin “paskajazziin”. Kitaristi Reijo Heiskanen kuunteli yhtä hyvin Genesistä kuin Pelle Miljoonaa.

– Siellä on sellaisia lieviä progressiivisen musiikin vaikutuksia. Hyvin omalaatuista punk-rockia, Heiskanen sanoi, kun bändiä haastateltiin dokkariin marraskuussa 2019.

Hassisen kone treenasi silloin Helsingin Kaapelitehtaalla Ratinan stadionille seuraavaksi kesäksi suunniteltuun 40-vuotiskonserttiin. Korona tuli väliin, näillä näkymin loppuunmyyty konsertti on elokuussa 2021.

Johdonmukaisempi “artsu”, taidemusiikki urana, olisi myös ollut mahdollisuus.

“Karjalaistaustainen musiikkisuvun vesa” on yksi Alankoon liitetyistä luonnehdinnoista. Perheessä kannustettin soittamaan ja tutustumaan kirjallisuuteen, äiti Anna-Liisa oli lausuntataiteilija ja opetusneuvos.

Kaksi Alangon sisaruksista, Satu ja Petri valitsivat taiteellisen tien. Ismo ja Ilkka alkoivat soittaa rokkia. Tolppa I -tutkintoon saakka selloa soittanut Ismo perusteli valintaansa: “Sellon kanssa oli nuottien kanssa naimisissa.”

Esiintyminen sinfoniaorkesterin edessä, jollaiseen Ismo myöhemmin on uskaltautunut, on siksi myös paluu toisenlaiseen kulttuuriin.

Hassisen koneen ensimmäisen LP:n nimi Täältä tullaan Venäjä oli suora kommentti vuoden 1980 puhutuimpaan kotimaiseen elokuvaan Täältä tullaan elämä.

Ironiset ja satiiriset tekstit pilkkaavat perinteisiä auktoriteettejä, vodkaturisteja ja Suomi-kliseitä. Ja tietysti myös sitä tv-tuolissa vaimolta kaljaa huutavaa miestä, joka on liian laiska vaihtamaan kanavaa.

Levy oli täynnä räväkkää Eppu Normaali -henkistä rytistystä, mikä teki siitä Ismo Alangon tuotannon myydyimmän levyn. Hän oli välittömästi huipulla.

Suomenkielinen rock oli tuossa vaiheessa nuorta. Ismon luettelosta ei tule kovin pitkä:

– Esikuvat oli oikeastaan... Suomen Talvisota -albumi, Jarkko Laineen ja M.A. Nummisen tekstit. Ja sitten Hectorin, Daven ja Juicen varhainen tuotanto. Virtanen-yhtye. Niitä oli tosi vähän.

Vanhat hokemat kääntyivät lauluissa nurinniskoin, niin kuin mainitulla toisella itäsuomalaiset juuret omaavalla lauluntekijällä, Juice Leskisellä.

Juice itse analysoi kirjassa Vaikuttajat korvissamme (1993) Ismon tapaa käyttää humoristisia paradokseja ja esimerkiksi vääntää vanha hokema nurinniskoin kappaleessa Jumalat jalassa (ja housut mielessä):

– Johtuneeko itäsuomalaisista juuristamme, en tiedä, mutta alusta alkaen olen ollut viehättynyt Ismon tapaan käsitellä juttujaan.

Totisempi Suomi ei ollut yhtä innoissaan. Debyyttilevyn soitetuin biisi Rappiolla sai erityishuomiota. Moraalinvartija Maija Dahlgren suomi Hassisen konetta Puolin ja toisin -radiopakinassaan:
– Kyllä on murheellista, että tuollaista roskaa syötetään nuorisollemme.

Toinen radiopersoona Anneli Tempakka säesti. Tällaista voi pitää kunniamerkkinä, joka muistetaan rokkipiireissä yhtä hyvin kuin Hesarin Raija Forsströmin Sex Pistolsin äänentoistolaitteistoa kuvaava “kätkättävät äänensärkijät”.

Rappiolla-biisiin pätee sama kuin kirjallisuuteen tai taiteeseen ylipäätään: lukkoon lyötyjä merkityksiä ei ole. Satiiri ja musta huumori siittävät erityisen paljon tulkintoja, kun laulu matkaa ajassa.

Ehkä Dahlgren ja Tempakka olivat omalla tavallaan oikeassa. Rappio-sanasta tulee biisissä jännitteinen: sen perinteinen merkitys ja Ismo Alangon tarjoama uusi merkitys kisaavat. Jännitteisyys on Alangon tuotannossa läsnä kaikkialla.

Rumat sävelet (1981) oli rock-Suomen läpijuosseen bändin vakavampi levy. Harsoinen teräs (1982) puolestaan kunnianhimoinen askel, johon Ismo antoi ison kokoonpanon käsiteltäväksi kaikki musiikilliset vaikutteensa.

Levyä tehdessä paukut olivat kuitenkin jo lopussa. Studioon annettiin ohjeita hotellin sviitistä puhelimitse.

Bändin sisällä oli stressiä ja paniikkihäiriöitä. Asiaa ei helpottanut suomalaiseen rock-kulttuuriin sisäänleivottu skitsofreeninen asenne kaupallisuuteen ja tähteyteen, jotka tuntuivat olevan asetelmallisesti vastoin rockin edistyksellisyyttä.

Uskottava rock ei ollut kaupallista. Tähteys oli kirosana, joka kertoi itsensä myymisestä ja astumisesta taantumuksen riveihin. Jos hankki elantonsa rockilla ja oli suosittu, rikkoi kahta tabua kerralla.

Levyjä kuunnellessa tuntuu kuin Ismolla olisi ollut koko maailma vastassaan: merkonomiarmeija, tuomiopäivä, Jeesus. Tieto oli keksintö pirun, tuhannet sillat vievät pimeydestä pimeyteen, jopa rauhanturvajoukko saattoi tulla ja tappaa. “Eikä meitä pelasta Juan Carloskaan”. Biiseillä on möhkälemäisiä nimiä kuten “Totuus” ja “Pelko”.

Ismo sanoo, että Hassisen kone teki periaatteessa kymmenen vuoden hommat 2,5 vuodessa. Kunnianhimoinen musiikki ja tanssilavat esiintymisympäristönä olivat vaikea yhdistelmä.

– Olin ihan loppu sen kahden ja puolen vuoden jälkeen, hän sanoo.

– Mä tunsin itteni vanhaksi kehäraakiksi, mä olin 21.

Mun on mentävä taas vaikka just äsken tulin tähän

Meille 60-luvun taitteessa syntyneille rock merkitsi oman äänen löytämistä.

Omaäänisyydessä juuri kukaan ei ollut esimerkillisempi kuin David Bowie. Bowie loi itsensä kerta kerralta uudelleen ja se tulee myös mieleen tavasta, jolla Ismo Alanko on urallaan kääntänyt kurssia.

Siirros kohti progea liukuneesta Hassisen koneesta Sielun Veljiin on hyvä esimerkki tällaisesta.

– Halusin räjäyttää palasiksi sen koko paskan, mitä oli siihen asti tehnyt, ja aloittaa alusta, Ismo sanoo.

Alkoi projekti, jossa oli tarkoitus päästä eroon kaikesta opitusta, puhdistaa ajattelu ja musiikki konventioista. Päästä tilaan, jossa perustarpeet ja perustunteet puskevat esiin: nälkä, jano, himo, pelko, rakkaus. Suodattamattomuus, tunteen raakuus. Mielet palautettiin tehdasasetuksiin.

Sielun veljet poseeraa bändikuvassa.
Sielun veljet poseeraa bändikuvassa. Kuva: Riitta Sourander Ismo Alanko,Sielun Veljet

Markkinointia ei tarvittu, sillä kaikki tiesivät, että Ismo Alangolla oli uusi bändi ja se oli syytä nähdä.

– Ei meidän tarvinnut antaa mitään haastatteluja. Ei meidän tarvinnut yrittää myydä sitä juttua kellekään, kun jengi osti sen joka tapauksessa, Ismo sanoo.

– 1 500 ihmistä jossain Nivalan Tuiskulassa. Ja sit me aletaan soittaa jotain käsittämätöntä räminää siellä ja ihmiset on ‘mitä helvettiä’. Sit pikkuhiljaa väki vähenee. Me vedetään neljä tuntia kauheeta sekoilua, meitsi on rummuissa lopussa ja siellä on loppujen lopuksi kymmenen ihmistä salissa jäljellä, Ismo kuvailee Sielun Veljien alkuaikojen keikkaa.

Sielun Veljien jälkimaine kävi hyvin ilmi vuonna 2011, kun bändi teki Ilosaarirockin innoittaman paluun. Kaksikymmentä tuhatta ihmistä näytti, että bändin legenda oli kasvanut ja levinnyt uusiin sukupolviin.

Bändi teki vielä syyskiertueen klubeilla.

Itse olin todistamassa keikkaa Tampereen Tullikamarilla. Muutkin kuin minä ja vaimoni olivat sitä mieltä, että Sielun Veljet oli jotain kiistämättömän merkittävää. Katsoessa ei välttämättä muistanut, miten ristiriitaisen vastaanoton bändi aikanaan sai. Rikki räjäyttäminen tuotti 80-luvulla kirskuntaa, joka lumosi jotkut, mutta säikäytti toiset.

Hassisen kone syntyi, kun Ismo haki käsiinsä Joensuun parhaat soittajat. Sielun Veljiin hän haki “henkisesti sopivia ihmisiä, sellaista komboa, missä on ihmisiä, jotka jakaa samanlaiset ajatusmaailmat ja samanlaisen idean siitä, että mitä bändi vois olla”.

Se, miten primitiiviseltä ja raa’alta Sielun Veljet aluksi kuulosti, saattoi hämätä. Itse asiassa bändikavereista kitaristi Jukka Ormalla ja rumpali Affe Forsmanilla oli epäilyttävä määrä kokemusta ammattimuusikkoina.

Ormalla oli musiikkiopintoja Sibelius-Akatemian nuoriso-osastoa myöten, kokemusta tanssiorkesterista, Kojonbändeistä ja Jussi Raittisen ja Riki Sorsan levytyssessiosta. Hän soitti Pedro’s Heavy Gentlemenin ja Jim Pembroken levyillä ennen kuin tuli Hassisen koneen laajentuneeseen kokoonpanoon.

Affe Forsmanilla oli takanaan muun muassa Dave Lindholmin ja Jim Pembroken bändit ja Tuomari Nurmion Viides kolonna. Todisteita siitä, miten Forsman panee bändin liikkeelle voi löytää esimerkiksi levyltä Maailmanpyörä palaa.

– Mun ensimmäinen kosketus Affe Forsmaniin oli se, että se käveli mua vastaan bassorumpu sylissä poistumassa lavalta ja sanoi ‘vittuun siitä, vittuun siitä‘, Ismo kertoo.

Basisti Jouko Hohko toi tinkimättömän asenteen, joka oli tarpeen matkalla rockmusiikin ytimeen. Hän oli Ismon tuttu Tukholman-ajoilta, taustallaan turkulainen punk-bändi TV:n orjat.

Sielun Veljet oli siis taitava bändi, jonka päämäärä ei ollut esitellä taitoja tai osaamista, vaan jotain ihan muuta. Junakompit, fuzz-bassot, sahaavat kitarat, hokemiksi huipentuvat sanoitukset. Lavalla kolme ylävartalot paljaana edestakaisin risteilevää mielipuolta ja heitä rummuilla kirittävä neljäs, kuin Emil Zatopekin päässä naksuttava kello.

Kuuntelen Sielun Veljien ensimmäisiä levyjä, katselen vanhoja klippejä ja muistelen, miten kohkaamisen mielettömyydessä tuntui olevan metodi. Olin päässyt opiskelemaan kirjallisuutta ja teatteritiedettä yliopistoon ja älylliset ja kulttuuriset tulkinnat olivat kovaa valuuttaa.

Alkuaikojen Sielun Veljille biisit eivät olleet pääasia. Tärkeintä oli bändi, tärkeintä oli esiintymisen rituaali, rajoja rikkova hurmos. Jos teatterivertaukset otetaan mukaan – ja näin Sielun Veljien kohdalla usein tehtiin – bändi rikkoi neljännen seinän, mursi illuusion rock-yhtyeestä esiintymässä rajatussa tilassa ja käymässä läpi biisilistaa.

Se oli kuin uskonlahko, jonka esiintymiset olivat performansseja. Se kävi “toisella puolella” ja välitti heimolleen salattua tietoa.

Kari Boy Saaristo kirjoitti Ylioppilaslehdessä ja Teatteri-lehdessä (“Sielun veljet maaginen teatteri”) bändin yhteydestä shamanismiin. Tulkintaan saattoi vaikuttaa myös Siekkarien valomiehen Hannu “Vinski” Viholaisen luoma omintakeinen näytteillepano alavaloineen.

Punkin jälkeisenä aikana musiikkiskene muuttui yhä barokkisemmaksi uusromantikkoineen, diskoineen ja gootteineen. Siekkarit luovi vastavirtaan. Se karsi ornamentteja ja pyrki kohti alkuräjähdystä. Kitaraa hakkaava Ismo oli elementissään.

– Fysiikka on tärkeää, Riku Mattila sanoo.

– Ismo edustaa sitä tiettyä artistityyppiä, jolle fyysisyys on olennaista.

Unesta herätettynä tai usean promillen humalassakin Sielun Veljiä voisi välittömästi siteerata se, joka on kerran bändin vaikutukselle altistunut. Etenkin bändin toinen julkaisu, mini-LP Lapset kiteytti sen mistä oli kyse: “apua! apua! elintaso laskee!”, “lapset ovat likaisia”, “nyt nykii”, “taas tukka kasvaa”. Tärkeät asiat ovat luonto, elämä, ruumis.

Lapset-levy on sivilisaatiokritiikin kiteytynein ilmaus Suomi-rockissa.

Ja mitä hokemiin tulee, huumorikaan ei jäänyt kyydistä. Hei soturit -levyn (1984) Aina nälkä -biisin säe “mun on mentävä taas vaikka just äsken tulin tähän” tuo minulle aina mieleen Groucho Marxin absurdin huumorin Koirankeksit-elokuvan laulusta Hello I Must Be Going: “I'll do anything you say/In fact I'll even stay!/But I must be going!”

Järjetön ja merkityksellinen lyövät kättä.

Taloudellisesti touhu ei kannattanut, elintaso todella laski, niin kuin Vesa Sirén kirjoittaa Sielun Veljet -kirjassa: “Yleisö oli jäänyt miesvoittoiseksi ja tyttöjen sydämet vei syksyllä 1983 porilainen Yö.”

Vähitellen bändi liukui lähemmäs mainstreamia. Mukaan ilmaantui pop-koukkuja ja klassisia kertosäkeitä. Keikat toimivat ja soundit paranivat. Vuosi 1985 oli käännekohta, T.T. Oksalan tuottama L’amourha oli soundillisesti täysipainoinen, “ajanmukainen”. Peltirumpu oli hitti, jossa oli kaikki vaatimukset täyttävä, mukana seuraava kertosäe.

L’amourha toi takaisin sitä yleisöä, joka oli kaikonnut, mutta samalla syntyi uusi yleisö. Se joka koki nostalgiaa vuonna 2011.

Asenteestaan Sielun Veljet ei tinkinyt. Instituutiot, tabut ja media olivat hampaissa.

On mulla unelma joutui soittokieltoon Yleisradiossa. Sen sanojen (“mä pyyhin perseeni siniristilipulla ja panen lsd:tä syömään Suomen leijonan”) tulkittiin häpäisevän Suomen lippua. Kulttuuristen tabujen tökkimisessä tapaus asettui kunniakkaaseen jatkumoon, jonka varrella olivat niin Hannu Salaman Juhannustanssit kuin Rappiolla-biisi.

Kahdeksankymmenluvulla Sielun Veljien olemassaolon ajan vanha Suomi oli kuolinkouristuksissaan (“on täällä vielä helvetisti kaunista katseltavaa”). Elettiin muutoksien aikaa. (“hulluus/ kuka sen kuljettaa/ kallooni riehumaan?”)

Mediakentällä kupli, Suomi ei enää ollut kahden kanavan, yleis- ja rinnakkaisohjelman maa. Maa avautui länteen (“villiä länttä enää ole ei”), vieressä rapautui Neuvostoliitto (“on vallanvaihdon aikaan satujen julma taikayö”). Joku keksi rinnastaa Tshernobylin ja Siekkareiden ydinlatauksen.

Vaikka Sielun Veljet muistetaan menobiisiensä voimasta ja särmästä, niin myös Ismon taiteellisempi puoli kuului. Hassisen koneen Tällä tiellä edusti jo balladeita, joissa musta huumori väistyy jylhän tunteen tieltä. Muistokirjoitus, Rakkaudesta ja Talvi ovat tämän lajin muistettavimpia. Niiden syntyyn tarvittiin isän kuolema, rakastuminen ja 40 asteen kuume.

Sielun Veljet kävi maailmalla, esiintyi Pohjoismaissa, Neuvostoliitossa, Britanniassa ja Saksassa, julkaisi englanninkielisiä levyjä. Vaikka kiinnostusta ja kiitosta tuli ja Metallica fanitti, projekti jäi kesken. Yksi syy saattoi olla se, että nimeä myöten (L’amourder) ulkomaisen yleisön oli vaikea ottaa selvää, mistä Sielun Veljissä oli kysymys.

Bändin levy-yhtiön Poko Recordsin pomo Epe Helenius tiivisti breikkaamisen ehdot:
– Pitää toistaa sitä omaa juttuaan yhä uudelleen, aina uusille yleisöille uusissa maissa.

Loputon toisto ei kuitenkaan ollut ohjelmassa.

– Olisi pitänyt tehdä Metallicat ja mennä terapiaan koko porukka, Ismo totesi jälkeenpäin.

Jälkiviisaana voi tulkita, että jos ulos ei ole pääsyä, mennään sitten kotiinpäin. Kun kunnolla mennään kotiin, mennään itään, mennään pohjaan saakka.

Martti Luther ja muovipussi

Olemme jälleen Pasilassa, kevät on edennyt päivän verran. Matkustajakodin huone on kadonnut ja keskellä tummaa studiotilaa on vain Ismon kotoa tuotu piano. Virittäjäkin on käynyt paikalla, mikä on hyvä asia, sillä vaikka Ismon ensimmäisillä Teosto-rahoilla 1981 ostama soitin on rakas, niin se ei ole mikään Steinway.

Piano sopii tähän, sillä Sielun Veljien kitarakoulun jälkeen alkaneella soolouralla pianolle oli taas enemmän käyttöä. Soolokonserttilevyllä Yksin Vanhalla (2017) yhdeksän kappaletta soi pianosäestyksellä. Kuulemme monet niistä tänään studiossa. Yksi on se tunnetuin: Kun Suomi putos puusta vuodelta 1990.

Ajoitus tässä oli tärkeä niin kuin Hassisen koneen läpimurronkin kohdalla.

Suomi eli pitkään Neuvostoliiton turvallisessa, hieman ahtaassa kainalossa. Kun markkinat huojahtivat lännessä, kaveri idässä tuki. Kahdeksankymmenluvun mittaan Neuvostoliitto alkoi horjua. Suomi isotteli nousukauden uhossa. Pian jupit ja kasinotalous muuttuivat hilpeyden aiheista kirosanoiksi.

Populaarikulttuuri kurkisteli menneisyyteen. Nostalgia antoi turvaa muutosaikana. Topi Sorsakoski ja Agents esittivät rautalankaiskelmiä, Tangomarkkinat paisuivat. Vuonna 1991 Suomen suosituimpien yhtyeiden kärkinimiä oli rääkkyläläinen kansalaulupohjaista musiikkia tekevä Värttinä.

Ismo Alangon ensimmäinen soololevy Kun Suomi putos puusta (1990) osui tähän nostalgia-aaltoon, mikä ei vähennä sen tarkkanäköisyyttä.

Karjalainen kierosilmä katsoi näyttöpäätteeseen
Litmas-Unto osti pullon busoleeta murheeseen
savolainen juniori acid haussiin män
pohjiks veti pontikkaa ja päälle enemmän

(Kun Suomi putos puusta)

Jo Ismon varhaisimmissa sanoituiksissa karjalaisuus ja luonnonläheisyys olivat arvo sinänsä. Hassisen koneen laulajaveikkojen tulkittiin tulevan Kalevalan ja alkukodin ja luovuuden lähteiltä. Alkuvoimainen rock ja puhdas suomalaisuus sikisivät syrjäkulmilla.

“Karjalan urheat urhot on kuolleet/ihanien impien korvista vuolleet/pahat päälliköt tuhkakuppeja/joistain tehty jopa koristenuppeja”.
(Muoviruusuja omenapuissa)

Kun Suomi putos puusta oli Helsingin Juhlaviikkojen tilaamaan Valheita ja onnenpekkoja -esityksen kärkibiisi. Ismo kertoo laulun innoituksen syntyneen, kun hän kuunteli urheilutalon saunassa vanhojen miesten ihmettelyä aikojen muutoksesta. Ne olisivat voineet olla hänen omien vanhempiensa kokemuksia.

– Äitini lähti metsän keskeltä sähköttömästä mökistä hiihtämään kouluun joka päivä, ja yhtäkkiä oltiinkin yltäkylläisessä nousukauden Suomessa, Ismo kertoi Soundin haastattelussa vuonna 2017.

Taustalla vaikutti kaksi Ismon kokemaa taide-elämystä: Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia ja Jouko Turkan ohjaama Seitsemän veljestä -sarja.

Säe “Martti Luther ja muovipussi” on antanut nimensä Soundi-lehden palstalle, jossa analysoidaan suomalaisia poplauluja kulttuurihistorian valossa. Soveliaammasta kappaleesta nimeä ei olisi voinut napata.

Kun Suomi putos puusta -kappaleessa Suomen henkinen perintö ja kansallinen mytologia kohtaavat nykyajan tavarakulttuurin. Se mikä oli 80-luvulla toisille – esimerkiksi itseni kaltaisille nuorille kaupunkilaisille – avautumista, vapautumista, tuulettumista ja värien löytämistä, oli toisille arvojen rapistumista, juurettomuuden lisääntymistä ja EU-kuntoon pusertamista.

Kappale oli tarkka havainto tiivistettynä neljään sanaan. Massatyöttömyyden keskellä putoaminen oli kollektiivinen kokemus, ei enää vain osana modernisaatiota ja metsäläisten ontuvaa urbanisaatiota. Se oli kansallinen tragedia. Laman keskellä Ismon säkeet tuntuivat vielä painavammilta.

Aloittelin itse vuonna 1990 toimittajauraani Ylellä. Kun Suomi putos puusta soi kanavalla joka päivä useita kertoja, Radiomafian musiikkipäällikkö Jukka Haarma muistaa kehottaneensa toimittajia hillitsemään soittoa.

– Tuntui, että jokainen toimittaja vuorollaan halusi ehdottomasti soittaa sen. Ja koska kyseessä oli sanomaltaan ja tulkinnaltaan voimakas biisi, se ikään kuin hyppäsi eetteristä voimalla esiin, hän sanoo.

Seuraava muistikuva voimakkaasta radiosoitosta on, kun levyn Jäätyneitä lauluja (1993) avausraita Pornografiaa alkoi jyrätä radioaalloilla.

Ensimmäisen soololevyn akustis-agraarinen henki, jota rikastivat äänisuunnittelija Pekka Karjalaisen äänimaisemat, oli vaihtunut Raptorin Izmon ja Mitron konemusiikin saostamaksi menoksi. Kannessa on Stefan Lindforsin poptaidetta, alaston Ismo-sikiö keltaisella pohjalla. Yksi uudelleensyntymä oli jälleen tapahtunut.

Studiossa syntikka on aseteltu pianon päälle, rytmikone nakuttaa ja Ismo lurittelee hilpeää sävelmää.

– Täähän on aika hyvä sävellys. Jos tästä sais biisin, jos tähän tekis sanat, Ismo kertaa kappaleen syntyä.

Hilpeän syntikkakuvion päälle hän rallattelee: “Kolme grammaa hassista on päiväannoksein”.

Ja niin edelleen, yliannoksen vaara on ilmassa.

– Sitten tuli sellainen olo, että pitäis päästä johonkin.

Kappale eli Taiteilijaelämää (1995) taittuu 180 astetta kertosäkeen paatokseen, jossa laulajan lisäksi on läsnä joukko legendaarisia taiteilijaboheemeja. Itseironian ja mustan huumorin läsnäolo ei pitäisi olla epäselvää kenellekään.

Joskus Ismon lähtökohta voi kuulostaa puhtaan parodiselta, mutta käsittelyn pistävä hartaus tukehduttaa naurun. Levyltä Pulu (1998) löytyvä Tuulipuvun tuolla puolen yhdistelee muun muassa Satumaan ja Kulkurin valssin fraaseja: “jossain on maa/… /humina se soi”.

Kannattaa kuunnella studioversion lisäksi myös live-veto, jossa fraseeraus on koruttomampaa ja itse biisin tehot nousevat paremmin esiin. “Siellä síllat poltetaan illoin/ ja ne aamulla rakennetaan.”

Studiossa kuulemme kappaleita, joista vanhimman (Tällä tiellä, 1981) ja tuoreimman (Lintuperspektiivi, 2015) välinen ikäero on 34 vuotta.

Alastomina ne kuulostavat iättömiltä. Mieleen tulee biologisia keloja. Ihmisen soluista suurin osa uusiutuu kymmenessä vuodessa lukuun ottamatta joitakin aivojen soluja, jotka saattavat kestää koko elämän. Tällä tiellä -biisin tekijä on suurelta osin toinen kuin Lintuperspektiivin tekijä.

Sitten Ismo aloittaa biisin Kuka puhuu (2008), jossa identiteetin huokoisuus on tiivistetty muutamiin riveihin.

kuka mä oon/ kuka puhuu/ isäni suu avautuu/ ei mua oo/ ei mua jää/ jää vain yö/ valoisa yö/ kuka mä oon/ kuka puhuu/ isäni suu avautuu/ äitini luut haurastuu/ isäni suu sulkeutuu

Tarjolla tänään klassinen pulma

– Mähän oon tehnyt siis koko ajan, lähes 40 vuoden ajan mä oon levyttänyt ja esiintynyt käytännöllisesti katsoen koko ajan ilman mitään taukoja, Ismo sanoo.

Ismo Alangon kasvot.
Ismo Alangon kasvot. Kuva: Anne Hämäläinen/Yle Ismo Alanko

Palaamme treenikämppään, missä Voi ei! etenee ja kitara saa kyytiä. Soitto muistuttaa enemmän nuoren Joe Strummerin tyyliä kuin moninkertaisesti palkitun Itä-Suomen yliopiston kunniatohtorin käsittelyä.

Ismo nimittää itseään kitaristina rähmäkäpäläksi.

– Mulla ei sormet liiku, nakit ei juokse nopeasti täällä vasemmassa kädessä kielen otelaudalla. Sanoisin, et mulla on soundi ja rytmi hallussa. Mutta rinnalla on ollut aina mielettömän hyviä kitaristeja, Ismo sanoo.

Hassisen koneessa oli Reijo Heiskanen, Sielun Veljissä Jukka Orma, sen jälkeen esimerkiksi Riku Mattila, Timo Kämäräinen, Samuli Laiho ja Jussi Jaakonaho.

Vaikka Ismo Alanko ei sanojensa mukaan ole koskaan treenannut kitaransoittoa, se ei tarkoita, että treenaamisesta muuten luistettaisiin.

Tilanne taitaa olla päinvastainen.

Viulisti Sanna Salmenkallio soitti Sielun Veljien levyllä Softwood Music Under Slow Pillars (1989) ja sen jälkeen monissa sooloprojekteissa.

– Ismo on äärimmäisen kurinalainen treenaaja jopa kuivakkuuteen asti, hän sanoo.

– Kun kokonaisuus on harjoiteltu kuntoon, konserteissa bändi hallitsee sen niin hyvin, että on mahdollista irrotella, on mahdollista liikutella palasia.

Riku Mattila nimittää Ismon tapaa treenata “tyhjennysharjoitukseksi”.

Neljäkymmentä vuotta esiintyvän taiteilijan ammatin harjoittamista on pitkä aika.

Yleisö saattaa jumittua omiin suosikkeihinsa, omiin pisteisiin, joissa laulu ja elämä ovat kohdanneet unohtumattomalla tavalla. Usein ne ovat niitä suosituimpia kappaleita: Rappiolla, Peltirumpu, Kun suomi putos puusta, Taiteilijaelämää, Levottomat jalat.

Taiteilijan on mentävä eteenpäin. Kysyn Riku Mattilalta, mikä on Ismon uudistumisen moottori.

– Yksinkertainen vastaus: inspiraatio. Se, että voi ajatella toisenlaisia musiikin toteutustapoja kuin aiemmin. Hän ei tee totutusti tai turvallisesti, Mattila sanoo.

Uran alkupäässä uudistumisen ongelmat eivät rasittaneet. Hassisen kone pomppasi estradille suurin piirtein raamit kaulassa ja julisti “tarjolla tänään Hassisen kone!”

Vuoden 2008 Blanco Spirituals -levyltä löytyy kappale Päästänkö irti?, jossa Ismo laulaa “tarjolla tänään klassinen pulma”.

“Päästänkö irti vai pidänkö kiinni?/ siinäpä kysymys/ syöksynkö uuteen vai syvennän vanhaa?”

Itsetutkiskelu on samaistumiskelpoista, vaikka kuulija ei luovaa ilmaisua harjoittaisikaan: “nuori, kaunis, itsevarma/ vanha, viisas, hyvä karma/ valintoja, valintoja”.

Voi ei! esittää tästä ihmiselle ja artistille kohdistetusta vaatimuksesta taas uuden kulman.

Ismo panee kitaran syrjään ja nousee tuolilta. Mikrofoni seisoo betoniseinäisen huoneen patjoilla vuoratussa nurkassa: "Sun täytyy olla taas tehokas/ voi ei, voi ei, oonks mä tehokas?/ Sun täytyy tehdä jotain järkevää!/ Voi ei, voi ei, ei kai järkevää".

Biisi on itse asiassa dialogi, jossa sinä ja minä käyvät kamppailua: “Nyt sinä tahdot tuottaa kipua/…./ kun minä tahdon juottaa minua”.

Jännite syntyy näinkin, rakentamalla minidraama biisin sisälle. Laulaja vaihtaa paikkaa ja näkökulmaa kappaleittensa sisällä. Ismo kertoo, miten pyrkii pääsemään tilanteeseen, jossa leikkii musiikin ja sanojen kanssa. Mielestä purkautuu vuosien, kuukausien, päivien ajan siellä pyörinyttä materiaalia.

Veijo Meri ilmaisi saman asian näin:
– Kaunokirjailija kirjoittaa aina välittömiä vaikutteita tai saa niitä tekstistään, johon hän panee ties mitä materiaalia. Ne ovat sinä hetkenä syntyviä vaikutelmia ja tunteita ja ajatuksia ja tilan ja ajan kokemuksia, vaikka hän kirjoittaisi kivikauden savipadasta tai faaraon pyramidista.

Ismo kertoo, miten materiaalia purkaessa mukaan astuu kokemus.

– Se vuosikymmeniä hioutunut instrumentti, joka mulla on, se joka muuntaa ajatuksia ja tunteita laulettavaksi lyriikaksi, raksuttaa niitä tulemaan sieltä. Sitten mä pystyn jälkeenpäin miettimään, et ahaa, tässä on tästä kysymys. Voin halutessani ohjailla tekstejä älyllisellä tasolla ja viedä niitä johonkin suuntaan, jos mä haluun. Mutta kysymys on kuitenkin heittäytymisestä kohti tuntematonta. Ja leikkiä siellä.

– Ismo on roolimalli sille, että uraa voi tehdä omaehtoisesti, Riku Mattila tiivistää Ismon merkityksen suomalaiselle musiikille.

– Voi tehdä asioita juuri niin kuin haluaa, kun vain löytää kipinän, oman jutun, mitä seurata. Omaehtoisen tekemisen viesti on tärkeä saada läpi nuorille poppareille, joilla on kaupallisuuden paineet niskassa.

Palataan lopuksi vuoteen 1979, jolloin Ismo Alanko oli 18-vuotiaana töissä Tukholmassa. Koulu oli loppunut, hän oli ensimmäistä kertaa poissa kotoa, muuttanut vieraaseen maahan, suurkaupunkiin. Tukholman Humlegården oli symboli suuren maailman meiningille.

– Mulla oli hirveä meininki, mä olin tosi innoissani, aivan riemuissani elämästä silloin. Ja kaikki, tiskaajana oleminen jossain tavaratalon kahvilassa, se tuntui joltain ihan jumalaiselta missiolta. Mutta samanaikaisesti mä olin tosi arka ja pelokas.

Kokemus liittyy Maailmanlopun sushibaarin (2013) kappaleeseen Kahdeksantoista aina. Vuosikymmeniä myöhemmin Ismo vieraili samassa Humlegårdin hotellihuoneessa ja alkoi käydä dialogia 18-vuotiaan itsensä kanssa.

– Lähinnä se pointti siinä oli, että älä pelkää, anna mennä vaan. Kyllä se elämä kantaa.

“Sullon ovet ja ikkunat auki/ suureen ja kiehtovaan maailmaan/ mä oon sulkenut niistä muutaman”

Lähteitä:
Juha Metso, Vesa Sirén: Sielun Veljet (Johnny Kniga 2013)
Janne Mäkelä: Ismo – suomalaisen rock-auteurismin jäljillä (teoksessa Pohjan tähteet, toim. Hannu Salmi ja Kari Kallioniemi, BTJ Kirjastopalvelu 2000)

J.P. Pulkkinen (s. 1959) on toimittaja ja kirjailija. Hassisen koneen aloittaessa hän soitti Päät-yhtyeessä. Sielun Veljien syntyaikoihin hän oli perustamassa Keba-yhtyettä. Se osallistui rockin SM-kisoihin vuonna 1984 ja sijoittui kolmanneksi Peer Güntin ja Kolmannen naisen jälkeen. L’amourhan ilmestymisen aikoihin hän lopetti rockin soiton. Hänestä tuli pienen pojan isä.

Yle Teema

Teema Twitterissä ja Facebookissa