Hyppää pääsisältöön

Söisitkö kissanpennun tai panisitko yksisarvista?

Epäilyttävän söpö kissa
Epäilyttävän söpö kissa Kuva: imago images/MiS/ All Over Press KulttuuriCocktail

Söpöys on pään sekoittava voima, jolla on pimeä puolensa, kirjoittaa kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko Artemis Kelosaari.

Kauhu, nauru ja kiihottavuus ovat lähellä toisiaan. Ne edustavat kohtuuttomuutta ja rajojen rikkoutumista. Tähän epäpyhään kolminaisuuteen kuuluu vielä neljäs jäsen, jota ei tulisi heti ajatelleeksi: söpöys.

Pieni pörheä kissanpentu seisoo kameran edessä, tapittaa katsojaa suurilla silmillään ja naukuu kimeästi. Suunnilleen samaa jatkuu kolmen ja puolen minuutin ajan, vaikka mukana on useita videonpätkiä eri kissoista.

Katselukertoja: 95 miljoonaa. Kommenttikenttä on täynnä sisältöä, jonka voisi tiivistää lähinnä näin: "En kestä! Niin söpöä!"

Kissavideot ovat jo vuosia olleet internetin katsotuimman videosisällön joukossa. Niiden kintereillä tulevat videot muista söpöiksi kuvailluista eläimistä: koiranpennuista, minipossuista, kaneista, siileistä.

Suloiset kissat ovat myös Instagramissa oma julkkisten lajinsa. Niiden seuraajat lasketaan parhaimmillaan miljoonissa ja Suomessakin kymmenissä tuhansissa.

Samaan aikaan kissan- ja koiranpennut poseeraavat myös onnittelukorteissa, ja suurilla kimaltavilla silmillä varustetut värikkäät pehmoeläimet pällistelevät viereisessä lahjakrääsähyllystä. Facebook Messengerin tarravalikoimaa on jo vuosia dominoinut ehdottoman söpö, harmaa Pusheen-kissa.

Söpöyden kokemus on omalaatuinen, voimakas tunne. Se on kuin lämmintä hunajaa kaadettaisiin suoraan sydämeen.

Haluatko kirjoittaa vaikkapa elokuvaan alleviivatun pahan ja alhaisen hahmon, jota kohtaan kukaan katsoja ei varmasti tunne mitään myötätuntoa?

Järjestäisikö hän kansanmurhan? Ei, ei tarpeeksi pahaa.

Tekisikö raiskaus-paloittelusurmia sarjatyönä? Ei riitä vieläkään.

Mutta laitapa hänet kiduttamaan koiranpentuja. Onnittelut, olet onnistunut.

Söpöys tuntuu käskevän suojelemaan ja haluamaan pelkkää hyvää asianosaiselle olennolle. Söpönä nimittäin nähdään melkein poikkeuksetta elävä olento tai sellaista esittävä piirroshahmo.

Söpöyden kokemusta on tieteessä usein selitetty lajin säilymisen kannalta.

Alkuperäinen söpö asia olisi tämän ns. vauvaskeema-teorian mukaan ihmisvauva. Tämän teorian hahmotteli alun perin psykologi Konrad Lorenz 1940-luvulla.

Vauvat ja kaikki niitä muistuttava aktivoivat aivojemme palkitsemisjärjestelmän, siis herättävät välittömiä mielihyvän tunteita, ja siksi saavat meidät lähestymään niitä ja huolehtimaan niistä.

Monet söpöinä pidetyt ominaisuudet ovatkin tyypillisen vauvan piirteitä, kuten pieni koko, valtavat silmät ja pehmeänpyöreä ruumis.

Teoria ei kuitenkaan selitä esimerkiksi sitä, miksi söpöyteen katsotaan usein ehdottomasti kuuluvan pörröisyys. Sellaiseksi ei ihmisvauvaa voi kuvailla. Eikä aivan vastasyntynyttä kissanpentuakaan.

Jos internetiä on uskominen, söpöyden itseoikeutettu hallitsija on ihmisvauvan sijaan Felis catus domesticus. Aikuiset – kauniit, ylväät pikku pedot – eivät jää pennuista juuri jälkeen söpöydessä. Suosituimmat nelijalkaiset Instagram-tähdet ovat aikuisia kissoja.

xkcd-sarjakuvasta peräisin oleva meemikuva näyttää kaavion, joka vastaansanomattomasti todistaa älyllisyyden olevan kääntäen verrannollinen kissan läheisyyteen.

Söpöys iskee suoraan vyön alle. Se provosoi vakavaa ja järkevää aikuista ihmistä pakottamalla tuntemaan jotain liioiteltua ja hallitsematonta. Se järkyttää jopa mistään piittaamatonta kovaa äijää liikauttamalla sydämessä jotain vastenmielisen lämpöistä ja hellää.

Söpöys on transgressiota, arjen keskinkertaisuuden rikkomista. Aivan kuin nauru.

Tai porno, internetin katsotuin sisältö kissavideoiden ohella.

Söpöjä esineitä
Söpöjä esineitä Kuva: Artemis Kelosaari KulttuuriCocktail

Viime aikoina lyhytkuonoisten koirarotujen, kuten mopsien, sairaalloisuudesta on taas käyty kiivasta keskustelua, ja näiden rotujen kasvatusta on syystäkin vaadittu lopetettavaksi.

Syy, miksi ne on jalostettu nykyiseen kuntoonsa, on mitä ilmeisimmin se, että liian moni kokee tylpän kuonon ja ryppyisen naaman söpöinä.

Samoin monien söpöiksi tarkoitettujen pehmolelujen silmät ovat nykyään paljon isompia kuin vaikkapa 1990-luvun vastaavilla leluilla.

Jos hyväksymme, että söpöllä olennolla on suuret silmät (tai tylppä kuono), eikö valtavien silmien pitäisi olla entistäkin söpömpiä? Näin ei kuitenkaan aina ole.

Suhteettoman suurista silmistä tulee nopeasti pelkästään groteskeja – vastenmielistä, kuvottavaa, ahdistavaa. Vähän niin kuin kymmenen donitsin syömisestä ei tule kymmenkertaista mielihyvää, vaan oksennus. Tai vähän niin kuin liian kauheasta asiasta tulee helposti jollain kierolla tavalla hauska.

Groteski tarkoittaa järjestyksen ja sopusoinnun rikkomista – sitä, kun kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Se tuottaa kauhua, mutta sopivassa tilanteessa se voi tuottaa myös naurua. Tätä kutsutaan naurun epäsuhtaisuusteoriaksi.

Psykiatri Marjo Vuorela muotoilee asian niin, että söpöyden kokeminen aiheuttaa aivoissa voimakkaan tunnetilan muutoksen – ja tällainen äkillinen muutos on aina pelottavaa. Tästä johtuen söpöys assosioidaan levottomuutta herättäväksi, siis jollain tavalla karmivaksi tai naurettavaksi.

Söpöyden kokemus voi olla niin ylitsevuotava, että se aiheuttaa aivoissa vastareaktion. Ihminen saattaa esimerkiksi itkeä tai tuntea aggressioita – tunteita, jotka on tyypillisesti varattu vain pelottaville asioille. Yalen yliopiston neuropsykologit ovat antaneet tälle ilmiölle nimenkin: söpöysaggressio.

Tai ajatelkaamme mitä tahansa herttaista pehmolelua tai vauvanukkea. Jospa se olisi hylätty pariksi vuodeksi katuojaan, se olisi nuhjaantunut, reikiintynyt ja menettänyt toisen silmänsä?

Söpöstä tulee käden käänteessä karmiva. Lisäksi moisissa leluissa on sellainen levottomuutta herättävä piirre, että ne muistuttavat suuresti eläviä olentoja, mutta eivät ole sellaisia.

Tämä erityinen groteskiuden tila tunnetaan "outouden laaksona" (uncanny valley) ja sitä asuttavat nukkejen ohella muun muassa robotit ja kuolleiden ruumiit.

Tuollaisesta olennosta tai esineestä tulee määrittelemätön, outo, siis potentiaalisesti vaarallinen. Siksi Chuckyt, Annabellet ynnä muut ilkeät nuket ovat kauhuelokuvien vakiokuvastoa siinä missä zombit.

Taiteentutkija Susanne Ylösen mukaan söpöydestä tuli länsimaissa valtavirtainen estetiikan laji 1800-luvulla. Hän liittää sen lapsikuvan muutokseen.

– Lapsuus ja lapsi alettiin nähdä ihaltavana, suojeltavana asiana villin ja eläimellisen ihmisenidun sijaan. Söpöyden taustalla on siis eksotisoitu ajatus lapsesta jonakin villinä ja turmeltumattomana, luonnollisena, erilaisena, sanoo Ylönen.

Tämä on söpön viattomuuden harvoin ääneen sanottu puoli. Se on samalla myös moraalittomuutta, kerrassaan eläimellisyyttä. Niin kuin kissa, joka iloisena leikkii metsästämällään elävällä hiirellä.

Edellä mainittiin söpön olennon satuttaminen erityisenä kauhun ja pahuuden lajinaan.

2000-luvun alussa internetissä alkoi pyöriä animaatiosarja nimeltä Happy Tree Friends. Sarjassa söpöt, pastelliväriset, inhimilliset eläinhahmot elelevät idyllisessä pikkukaupungissa – ja sitten jotain menee kammottavalla tavalla pieleen ja heitä alkaa kuolla mitä verisimmillä ja mielikuvituksekkaimmilla tavoilla.

Suosikkini on valtavan diskopallon alle liiskaantuminen.

Happy Tree Friends rikkoo hellyttävien piirroshahmojen rajat kaikin mahdollisin tavoin. Lopputuloksena on niin absurdi sarja, että söpöjen olentojen kärsimyksen herättämä reaktio ei olekaan enää kauhu. Se on nauru.

Avaa Instagram postaus

Kissavideoille nauretaan yhtä usein kuin niille lässytetään. Ketäpä ei naurattaisi, kun kissalle puetaan vaatteita, tai kun kissa putoaa pöydältä tai säikähtää maassa lojuvaa kurkkua?

Tosin nämä tilanteet saattavat muuttua epähauskoiksi välittömästi, kun asiaa ajattelee kissan kannalta. Eläinparkahan pelkää ja stressaa.

Nauru luo yhteisöllisyyttä – niiden välille, jotka nauravat yhdessä. Mutta kuten kaikki yhteisöllisyys, se vaatii aina jonkun toisen, sen jolle nauretaan. Täten nauru sulkee pois samastumisen naurun kohteeseen.

Jopa Happy Tree Friends lakkaa naurattamasta muutamassa jaksossa, jossa hahmon kärsimys kestää ja kestää kyynelten valuessa. Toisin sanoen silloin, kun hahmoon ei enää voikaan ottaa etäisyyttä.

Henri Bergson kirjoitti jo yli sata vuotta sitten teoksessaan Nauru (1900) naurun ja empatian olevan toistensa vastakohtia. Legendaarinen Charlie Chaplin taas totesi tragedian ja komedian eron olevan vain se, kuinka kaukaa tilannetta katsotaan. Ja jo Platon arveli naurun olevan pohjimmiltaan ylemmyydentuntoa.

Söpöysreaktio merkitsee hellyyttä, mutta kuitenkin aina vähän alaspäin katsoen. Niin kuin aikuinen ihminen katsoo lasta tai harmitonta eläintä. Susanne Ylönen viittaa aiempaan, Daniel Harrisin analyysiin söpöydestä:

Söpöt hahmot ovat usein groteskilla tavalla epämuotoisia ja kaikkein ihanimmillaan silloin, kun ne kompastelevat ja säheltävät.

Kuten mopsit tai persialaiskissat hauskoissa eläinvideoissa.

Ylösen ja Harrisin mukaan söpöyden kokemus olisikin ennen kaikkea sääliä. Myös japanin sana söpöydelle, kawaii, onkin viitannut alun perin sääliin – lempeään tunteeseen, jota koetaan itseään heikompia kohtaan. Siihen, joka on itsensä kovettamiseen pyrkivien mukaan sairautta.

Vielä 1700-luvulla eurooppalaista rahvasta saattoi huvittaa kissojen tappamisella ja rääkkäämisellä. Siihen verrattuna kissan säikyttely kurkulla on toki varsin harmitonta huvia.

Mutta miten pitäisi tulkita se, kun teinityttö puhuu kiihkeänä söpöstä pojasta, tai nainen vertaa karvaista miestä ihastuksissaan nallekarhuun? Tai se, kun miehet puhuvat seksikkäästä naisesta kissana?

Viimeistään tämän pitäisi vetää matto alta yksioikoisen evoluutiopsykologisilta tulkinnoilta, jotka samastavat söpöysreaktion hoivaviettiin. Tai seksuaalisen halun pelkkään lisääntymiseen.

Söpöjen eli lapsenomaisten piirteiden yhteyksistä haluttavan naisen piirteisiin on toki puhuttu: suuret silmät, pieni nenä ja niin poispäin. Toisaalta, jos asiaa tarkastellaan silkan lisääntymisen kannalta, mitä järkeä olisi haluta keskenkasvuista?

PornHubin katsotuimmat aiheet viimeisen kymmenen vuoden ajalta eivät anna kysymykseen mitään yksiselitteistä vastausta. Kärjessä keikkuu sekä 18-vuotiaita “teinejä”, aasialaisnaisia eli stereotyyppisesti söpöjä sekä animaatiopornoa, mutta myös hyvinkin kypsässä iässä olevia naisia (“MILF” tai “mature”).

Susanne Ylösen mukaan juuri Japanissa kawaii-estetiikka kytketään sekä erotiikkaan että kauhuun aivan toisessa mittakaavassa kuin länsimaissa.

Lännessä nousi 2010-luvulla mediahuomion kohteeksi brony-alakulttuuri eli nuoret miehet, jotka tykkäävät My Little Pony: Friendship is Magic -animaatiosarjasta. Eli siis ehdottoman söpöistä, pastellivärisistä, inhimillisistä piirrosponeista – jostain, mikä ainakin edeltävän sukupolven silmissä olisi ollut absoluuttisen epämiehekästä.

Asia muuttuu entistäkin kummallisemmaksi, kun selviää, että brony-kulttuurin ja alt-rightin kesken on merkittävää päällekkäisyyttä.

The Atlanticin artikkeli aiheesta selittää ilmiötä juuri transgression viehätyksellä. Netin kuvalautoja kansoittavien nuorten miesten silmissä karkkiväristen ponien fanittaminen on provokatiivista siinä missä äärioikeistolainen retoriikka.

My Little Ponyista tehtyä pornoa on yllättävän paljon netissä, esimerkiksi Pornhub-sivuston animaatiopuolella. Nettislangissa siitä käytetään termiä clop. Periaatteessa se ei poikkea peruspornosta: kovakouraisesti joka reikään ja spermat kasvoille.

Mutta edelleenkin se jättää kysymyksen: miksi kukaan kokee piirretyt ponit jotenkin kiihottavina?

Toisinaan niiden inhimillisyyttä on korostettu antamalle niille ihmisnaisten piirteitä kuten rintoja. Toisinaan taas ne ovat vain korostetun lapsellisen näköisiä tyyliteltyjä poneja. Suuret silmät, pieni turpa, ei rintoja. Läpeensä söpöjä ja viattomia.

Toisin sanoen niitä voisi mielensä mukaan käyttää. Ne eivät ole liian voimaantuneita, niin kuin useimmat nykynaiset alt right -miesten mukaan ovat, vaan muistuttavat enemmän viktoriaanista nukkevaimoa ruseteissaan. Ne eivät ole oikeastaan edes ihmisiä, niinpä niihin ei tarvitse samastua liikaa.

Myös Susanne Ylönen kertoo, että söpö olento on aina tuottanut mielihyvää juuri avuttomuudellaan ja hauraudellaan, ja toisaalta erilaisuudellaan:

– Sitä himon spektaakkelia, jota eläimellinen mutta viaton hahmo tuotti viktoriaanisella ajalla ja tuottaa yhä, voi kuvailla joko äidilliseksi tunteeksi tai haluksi omistaa.

Seksuaalisuus ylipäätään on kohtuutta ja itsehillintää seuraamaton voima. Sen olemassaolo rikkoo ihmisen ja eläimen rajaa siinä missä inhimillistetyt eläimet. Freudilaisen huumoriteorian mukaan se on myös verraton naurun lähde, koska nauru syntyy tukahdutettujen impulssien hallitsemattomasta purkautumisesta.

Tällaisten impulssien armoilla olemme kaikki enemmän tai vähemmän groteskeja. Itse asiassa koko groteski-sana viittasi alun perin antiikin Rooman aikaisista maanalaisista raunioista löydettyihin seinämaalauksiin, jotka kuvasivat muun muassa inhimillisiä eläimiä.

Avaa Instagram postaus

Englannin sweet ja ruotsin söt tarkoittavat söpön ohella makeaa, imelää, hunajaista – makuja, jotka tuovat samanlaisen miellyttävän olon kuin söpön olennon näkeminen.

Olet niin söpö, että voisin syödä sinut, sanotaan. Vähän samaan tapaan kuin sanotaan seksuaalisesti haluttavasta ihmisestä (tai inhimillistetystä eläimestä). Toiset saattavat tuntea halua rutistaa sitä näkemäänsä pientä kissanpentua vaikka kuoliaaksi asti.

Söpöysaggressiossa – mielikuvissa söpön olennon vahingoittamisesta – on aiemmin mainitun tutkimuksen mukaan kyse samasta ilmiöstä kuin miksi jotkut saattavat itkeä onnesta, tai nauraa kuullessaan järkyttävästä onnettomuudesta ja kertoa vitsejä sarjamurhaajista.

Noin puolet ihmisistä, sukupuolesta riippumatta, kokee tällaisia tuntemuksia.

Ilmiötä kutsutaan laajemmin nimellä dimorphous expression of emotion, suomeksi suunnilleen "tunneilmaisun kaksinaisuus". Se perustuu siihen, että tietty asia aiheuttaa asianosaisessa henkilössä kerta kaikkiaan liian voimakkaan tunnereaktion.

Hänen aivojensa on ikään kuin pakko jäähdyttää itseään viskaamalla kehiin kyseisen tunteen vastakohdan. Muuten hän ei kykenisi selviytymään ilmeisen stressaavasta tilanteesta.

"Söpöys on mautonta! Söpöys mädättää älykkyyden!" huutaa sarjakuvakissa Karvinen yhdessä stripissä Nekulle, "maailman söpöimmälle kissanpennulle". Eikä osaa vastata, kun Nekku tiedustelee, mikä tekee rumuudesta sitten parempaa.

Kulttuurissamme mauttomuus on synonyymi liioittelulle – oli kyse sitten melodraamasta, 1980-luvun muodista tai barokin ajan taiteesta. Älykön laakereita tavoittelevan henkilön on syytä pitää sellaisesta korkeintaan ironisesti, postmodernismin tai "campin" nimissä.

Eikä mikään ole pelottavampaa liioittelua kuin hävytön söpöys. Se ei anna aseita käteen, toisin kuin kauhistuminen tai nauru, vaan päinvastoin riisuu niistä. Jopa kriittinen ajattelu haihtuu kaavion mukaisesti.

Toisessa stripissä Karvinen ilmoittaa Nekun olevan "niin söpö, että ällöttää". Näin saattavat todeta myös tosielämän kyynikot.

Heitä ei siis kuvota julmuus, ei vääryys, ei saasta – mutta kylläkin söpöt eli (yleensä) harmittomat olennot. He eivät kykene suhtautumaan söpöön kylmän välinpitämättömästi eli toteuttamaan johdonmukaisesti filosofiaansa, jonka mukaan minkään ei pidä hetkauttaa.

Ehei; söpöys herättää heissä jopa niin äärimmäisiä lempeitä ja helliä tunteita, että ne kääntyvät tunneilmaisun kaksinaisuuden lain mukaisesti kuvotukseksi. Toisin sanoen äärimmäiseksi, hallitsemattomaksi kauhun tunteeksi.

Tämä jos mikä paljastaa, millaisia kaappiromantikkoja tai -moralisteja suurin osa kyynikoista on keinotekoisen särmikkään kuorensa alla.

Artemis Kelosaari

Kommentit