Hyppää pääsisältöön

Mistä isä toisen tunnistaa?

Toimittaja Olavi Seppänen juontaa Isästudiota
Olavi Seppänen juontaa Isästudiota Yle Puheella. Toimittaja Olavi Seppänen juontaa Isästudiota Olavi Seppänen,isyys

Isyys ja äitiys ovat rooleina lähentyneet toisiaan. Ehkä jonain päivänä ihmisillä on vain ”vanhempia”. Erilliset isän- ja äitienpäivät tulevat kuitenkin epäilemättä säilymään, kirjoittaa Olavi Seppänen. Hän toimittaa Yle Puheella Isästudio-sarjaa, jonka kaikki vieraat ovat isiä tai isiksi haluavia.

Joillakin on lapsena mielikuvitusystäviä. Minulla oli mielikuvitusperhe, josta kerroin tarinoita. Ne muistuttivat usein tv:stä tuttuja Muumilaakson tarinoita, ja oma henkilöhahmoni vastasi Muumipappaa. Olin perheenisä, joka ei epäröinyt tarttua pyssyyn hätistääkseen uhkaavia tunkeilijoita pois. Olin myös isä, joka puuhaili perheensä kanssa: ruoanlaittoa, mehunkeittoa, saunomista ja uintia. Isä, aina valmis taisteluun – ja hellyyteen ja hauskanpitoon.

Myöhemmällä iällä, kuitenkin jo ennen kuin tapasin esikoiseni äidin, yhytin itseni silloin tällöin mielikuvituskeskustelusta uteliaan lapsen kanssa. Miten selittäisin sellaiselle vaikka nyt-hetken suhteellisuutta, toisen maailmansodan tapahtumia tai sitä, miten lapset syntyvät? Tai vaikka sitä asiaa, jota itse en pienenä ymmärtänyt, että kilo lyijyä ei painakaan enempää kuin kilo höyheniä. Jokin näissä keskusteluissa kiehtoi: niitä olisi ollut mukavaa käydä oikeastikin.

Olen kokenut, miten lapsuus tarttuu aikuiseen sekä varauksettoman ilon että kärsimättömän kiukun muodossa.

Nyt tarinat ovat käyneet jossain määrin toteen. Syksyllä 2019 minulle ja puolisolleni syntyi pieni poika, jonka kasvua olen seurannut läheltä ja tiiviisti. Olen rauhoitellut häntä nukkumaan, vienyt vaunulenkille, vaihtanut monta vaippaa ja syöttänyt monet ruuat. Olen kokenut, miten lapsuus tarttuu aikuiseen sekä varauksettoman ilon että kärsimättömän kiukun muodossa. Mielikuvituskeskustelut odottavat tosin vielä toteutumistaan, jos ei lasketa vauvaäänillä käytyä dialogia.

En silti vielä tiedä isyydestä käytännössä kovin paljoa, niin alussa tämä homma on. Siksikin oli jännittävää ja opettavaista istua Isästudiossa juttusille useiden varttuneempien isien ja yhden isyydestä haaveilevan miehen kanssa.

Suhde omaan lapseen on päätähuimaava asia

Isästudiossa keskustelemme isäsuhteista, elämästämme isinä sekä medioiden ja tarinoiden isäkuvasta. Selväksi tulee, että isyys ja isien kanssa kasvaminen on erittäin vaihtelevaa. Joku yhtyy ajatukseen, että lapset innoittavat aikuisia yksinkertaisempaan ja kestävämpään elämäntapaan, toinen taas torjuu sen. Joku muistaa 80-luvun isät hyvin osallistuvina ja lapsistaan kiinnostuneina, toinen etäisinä ja töihinsä uppoutuneina. Listaa voisi jatkaa ja jatkaa.

Eräs asia, joka perheenisiä kuitenkin yhdistää, on katsominen peiliin, jonka lapset omalla olemassaolollaan tarjoavat. Se on aikuiselle uusi tapa tutustua itseensä ja uusi haaste osoittaa rakkautta toiselle ihmiselle, lapselle – olla ensimmäinen, tai yksi ensimmäisistä, johon toinen tässä maailmassa tutustuu. Se on huimaava ajatus, kun sitä rupeaa oikein miettimään.

Se on lettujen paistamista, rajojen asettamista ja hallittua pettymystenkin tuottamista, toisaalta myös pinnan kiristymistä ja katkeamista.

Rakkauden osoittaminen on milloin sohvalla yhdessä loikoilua, milloin lasten tarinoiden kuuntelemista, milloin autoretkeilyä kruunan ja klaavan opastuksella. Se on lettujen paistamista, rajojen asettamista ja hallittua pettymystenkin tuottamista. Ja aina se ei tietenkään oikein onnistu. Isyys on myös pinnan kiristymistä ja katkeamista, siis oman itsen ikäviin puoliin tutustumista. Siitäkin puhumme Isästudiossa.

Tuollaiset asiat kuuluvat kuitenkin kaikkeen vanhemmuuteen. Viime kädessä isyyden erottaa vain sukupuolisuudesta: se on Homo sapiens -urosten lisääntymistä ja poikasistaan huolehtimista.

Isyys muuttuu mieheyden mukana

Maailmanhistorian mittaan monien miesten, myös isien, aika on kulunut metsästys-, kauppa- ja sotaretkillä, mikä oli kenties kätevä tapa jakaa kuolemanvaarat hieman tasaisemmin eri sukupuolille. Naisille osa niistä tuli jo raskauden ja synnytysten takia, ja muut henkeä uhkaavat hommat jäivät enemmän miesten vastuulle. Mutta onko meillä enää mitään ”miesten hommia”?

Turvallisemmat olot suosivat ymmärrettävästi roolien väljentymistä. Nyky-Suomessa naisia ei, ainakaan kovin monen mielestä, tarvitse säästellä synnytysten eikä miehiä sotimisen varalle. Kaupanteko on yleensä turvallista, ja saamme vatsamme täyteen metsästämättäkin. Elämänmenossa pääsevät näkyviin yksilöiden kiinnostukset ja taipumukset, kun lisääntymistalouden raaka logiikka väistyy taka-alalle. Isät voivat tehdä enemmän sitä, mitä äidit tapasivat tehdä ennen, ja päin vastoin. Molemmat voivat myös tehdä aivan ennen tuntemattomia juttuja. Sopii kysyä, miksi siis erillisiä miesten hommia enää olisikaan.

Emme suinkaan ole tilanteessa, jossa isyys täysin sulautuisi yleisluontoiseen vanhemmuuden ilmiöön.

Onko meillä siinä tapauksessa enää isyyttäkään? Rohkenen sanoa, että kyllä sentään vielä, vaikka yhtä oikeaa isän mallia ei olekaan. Isyyden erillisyydestä muistuttaa joskus erilainen kohtelu neuvolassa tai huoltajuuskiistoissa, joskus intiimi tietoisuus siitä, ettei ole kantanut lapsiaan oman ruumiinsa sisällä – tai yksinäisen miehen suunnaton vaikeus saada omia biologisia lapsia. Emme suinkaan ole tilanteessa, jossa isyys täysin sulautuisi yleisluontoiseen vanhemmuuden ilmiöön.

Yritän ottaa maailman ja ihmisen evoluution tosissani, joten varon julistamasta mitään ikuiseksi. Ehkä joskus koittaa sellainenkin päivä, jona synnytysvalmennuksessa ja neuvolassa puhutellaan kaikkia ”vanhemmiksi” eikä ketään äidiksi tai isäksi. Mutta pystymmekö kuvittelemaan sellaista päivää, ja toivoisimmeko sen oikeasti koittavan? Kuinka kiintyneitä lopulta olemmekaan isyyteen ja äitiyteen?

Tapahtui mitä tapahtui, luultavasti tänään vietettävä isänpäivä tulee kuitenkin säilymään kalenterissa erillisenä, samoin kuin äitienpäiväkin. Siitä pitävät huolen kauppiaat, joille nämä päivät merkitsevät kahta myyntipiikkiä vuodessa. Yksi vanhemmanpäivä keväällä ja toinen vanhemmanpäivä syksyllä ei varmaankaan toimisi yhtä hyvin.

Teksti: Olavi Seppänen

Lisää ohjelmasta