Karkki tuo hyvää oloa, piristystä ja auttaa jaksamaan. Silti moni syö karkkinsa salaa. Miksi karkkiin liittyy syyllisyys ja voiko karkkisuhteesta tulla neutraali?
Perjantai, sohva, hyvä sarja tai elokuva ja karkkia. Olen jälleen selvinnyt arjesta ja ansainnut palkinnon uurastuksesta. Pussi tai suklaalevy vetää viivan velvollisuuksien ja vapaa-ajan välille ja toimii siirtymäriittinä kohti viikonloppua.
Haluaisin nauttia tästä. Haluaisin, että karkki olisi vain karkkia eikä kohtuuton henkinen taistelu, jonka lopussa ei seiso kiitos, vaan itseinho.
Joskus ahdistus alkaa jo matkalla kauppaan, joskus vasta muutaman karkin jälkeen. Viimeistään silloin, kun pussi on tyhjä, morkkis lyö nyrkillä palleaan.
Miksi halusin juuri karkkia? Olisi paljon tyylikkäämpää syödä pari macaron-leivosta.
Tiedän, että minulle tulee helposti huono olo sekä fyysisesti että psyykkisesti, miksi teen tämän silti? En myöskään tiedä, olenko ollut tarpeeksi ahkera tai liikkunut tarpeeksi, jotta minulla olisi oikeus karkkiin.
Miksi haluan syödä nämä yksin, miten säälittävää? Ja miksi pilasin tämän kivan illan syyllistämisellä?
Näissä tunnelmissa karkit katoavat, ja viikonloppu julistetaan alkaneeksi. Mikä ihana riitti, jota toistan ymmärtämättä miksi.
Aikuisuuden parhaita puolia on se, että saa syödä karkkia milloin haluaa, mutta huonoimpia se, että karkkiin liittyy paljon enemmän negatiivisia tunteita kuin lapsena.
Aikuisena pitää elää järkevästi. Pitää tehdä työtä tai opiskella, syödä terveellisesti, liikkua säännöllisesti, hoitaa sosiaalisia suhteita, harrastaa, olla hyvä puoliso ja mahdollisesti hyvä vanhempi. Katsotaan eduksi, jos ehtii myös palautua hyvän kulttuurin parissa ja nukkua riittävästi.
Tähän kuvaan eivät kuulu esanssinmakuiset pinkki-turkoosit karkit tai supermakea toffeekrokanttisuklaa. Tai jos kuuluvat, ne ovat harvinaista herkkua. Tämä on istutettu meihin jo lapsena karkkipäivän muodossa.
Karkki ei ole vain yhdistelmä sokeria ja muita aineita, vaan vaaka, jolla ihmisen kunnollisuus punnitaan. Ja ennen kaikkea se on tunteita: helpotusta, lohtua, piristystä.
Näillä uskomuksilla ja merkityksillä olemme nostaneet karkin jalustalle. Karkki on palkinto, jota ei pitäisi tavoitella, mutta jota on koko ajan tarjolla.
– Se on aika salakavala kehä, joka siitä lähtee.
Näin sanoo ravitsemusterapeutti Ulla Kärkkäinen. Ammattinimikkeestä tulee mieleen himoliikkuja, jonka hurjin pahe on viinirypäleet ja joka tulee nyt kertomaan, kuinka pitää ottaa itseä niskasta kiinni.
– On valitettavaa, että mielikuva on se, että me olemme tiukkapiposia ja sellaisia “raasteterapeutteja”, että on se lautasmalli ja that’s it.
Kärkkäinen on hoitanut vastaanotollaan painonhallinta- ja syömishäiriöpotilaita kymmenisen vuotta ja kirjoittanut väitöskirjansa nuorten aikuisten painoihanteista ja terveydestä. Tällä hetkellä hän opiskelee psykoterapeutiksi.
– Syömiskäyttäytyminen vaikuttaa koko elämään, ja koko elämä vaikuttaa syömiskäyttäytymiseen.
Tiedetään, että kielletty hedelmä houkuttaa enemmän kuin sallittu. Tutkimusten mukaan syömisen rajoittaminen ei toimi painonhallinnassa, vaan on itsessään ongelma.
Haluaisin sallia karkin, niin itselleni kuin muillekin. On kuitenkin vaikea sivuuttaa karkin maine pahana asiana – ja ihan ymmärrettävistä syistä. Eihän se ole tarpeellista.
Koukuttava dopamiini
Tylsä totuus tarpeeksi tiheistä ruokailuväleistä ja riittävästä energiansaannista pitää kutinsa.
– Jos kokee hallitsematonta tunnetta herkkujen äärellä, iso osa selittyy sillä, että kroppa käytännössä huutaa ruokaa, Ulla Kärkkäinen sanoo.
Karkki on aivojen näkökulmasta hyvä vastaus tähän huutoon.
Erityisesti suklaa on jättipotti dopamiinia, koska siinä on sokerin lisäksi myös rasvaa. Olo helpottuu sokerin ja rasvan yhdistelmällä todella tehokkaasti, ja ihminen selviää hengissä, kunnes löytää ruokaa. Tilanteen vakavuus on nykyihmisellä harvoin tätä luokkaa, mutta aivomme ovat vanhanaikaiset.
Suklaakoukku syntyy niin nopeasti, että hirvittää. Kärkkäinen vertaa toimintamekanismia paniikkikohtaukseen.
Jos ihminen saa paniikkikohtauksen esimerkiksi kauppakeskuksessa, paikan ja ahdistavan olon välille syntyy voimakas yhteys. Jos paniikkikohtaus toistuu uudestaan kauppakeskuksessa, pian jo pelkästään kauppakeskuksen ajattelu voi riittää laukaisemaan kohtauksen.
Järjestelmä siis suojelee meitä, mutta se vetää mutkia suoriksi. Vaikka karkki tai suklaa ei olekaan heroiinia, riippuvuuden syntymisessä on paljon yhtäläisyyksiä. Avainroolissa ovat nopea mielihyvä ja tietyn tilanteen toistuminen.
– Suklaan mielihyvävaste on niin voimakas aivoille, että kun tietyssä tilanteessa syö suklaata kerran-kaksi, siihen ehdollistuu. Tietyssä väsymyksen tilassa aivot sanovat, että hei, muistatko sen patukan, se auttoi viimeksi.
Myös häpeä ja syyllisyys kuuluvat riippuvuuteen. Kun karkki symboloi itsekontrollia, jokainen haukku nakertaa sitä. Ja se jos mikä hävettää. Tähän liittyy myös jännitysmomentti, joka osaltaan edesauttaa riippuvuuden syntymistä.
– Että pysynköhän tänään ruodussa vai enkö. Se voi viedä aika paljon energiaa.
Tämä sisäinen kamppailu johtaa helposti luovuttamiseen. Ulla Kärkkäinen kuvaa ajatusketjua näin:
– Nyt kun kerran “repsahdin”, antaa mennä, kaikki on pilalla. Ja huomenna uusi parempi elämä.
Yksin vai salaa?
Karkin syöminen yksin on parhaimmillaan aivan mahtavaa. Saa syödä juuri sitä mitä haluaa ja juuri sen verran kuin haluaa – yksin tosin syö enemmän kuin seurassa.
Itsekseen karkkia voi mättää täysillä tai napostella hitaasti, eikä kukaan vie omia lemppareita. Karkki saa jakamattoman huomioni.
– Tällaista pääsyä makean äärelle ei ole koskaan ollut.
Hetkeen liittyy jonkinlaista lapsekkuutta, vapautta, puhdasta hedonismia. Rentoutumista ja viihtymistä, joihin karkki on myös brändätty: elokuvaillat ovat niitä harvoja hetkiä, joihin karkki kuuluu.
Helsingin yliopiston ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelä mainitsee elokuvateatterin erityislaatuisena sosiaalisena syömistilanteena.
– Elokuvateatterihan on ihan täydellinen. Siellä pimeässä voi syödä vähän niin kuin yksin, vaikka olisikin koko sali täynnä.
Yksin syömisessä on myös se etu, että silloin ei tarvitse paljastaa muille, kuinka paljon merkityksiä karkkiin itse liittää. Kukaan ei ole näkemässä, kun kontrolloidun aikuisen kulissi särkyy. Silloin ei voi jäädä kiinni siitä, että tekee jotakin kiellettyä.
Näin liu’utaan kohti salaa syömistä.
Tiedän ihmisiä, jotka syövät karkkia perheeltään salaa autossa kotipihallaan. Kuulostaa surulliselta – onneksi minä en tee tällaista.
Mutta totuus on, että minulle yksin asuvana on vain paljon helpompaa syödä salaa.
Syön karkkia mieluiten silloin, kun olen yksin. En huutele siitä somessa, niin kuin huutelen joistakin muista ruoista. Jos karkinsyönti tulee kavereiden kanssa puheeksi, huomaan välillä jättäväni oman syömiseni tietoisesti mainitsematta. Ja kun roskakorissani on tyhjä karkkipussi, haluan viedä roskat ennen kuin joku näkee sen.
Tämän myöntäminen sattuu. Tuntuu kuin joku hankaisi rintalastan alta teräsvillalla.
Ravitsemusterapeutti Ulla Kärkkäiselle ilmiö on tuttu.
– Uskaltaisin väittää, että salaa syömistä tapahtuu aika paljon. Kun siihen liittyy häpeä, niin siitä ei välttämättä paljon puhuta.
Salaa syöminen on Kärkkäisen mukaan hyvin tyypillistä syömishäiriöoireilua. Joskus ihminen on saattanut kamppailla huojuvan painonsa kanssa vuosikymmeniä, ennen kuin asia nousee esille.
– Voi olla, että se terapiaistunto on ensimmäinen kerta, kun siitä uskaltaa puhua, että itse asiassa on syönyt salaa teini-iästä asti.
270 grammaa viikossa
Karkkia myydään niin monessa paikassa, että on helpompaa nimetä paikkoja, joista sitä ei saa. Kampaamot, vaatekaupat ja erikoisliikkeet ovat useimmiten karkkivapaata aluetta.
Etenkin joulun lähestyminen paisuttaa valikoimaa niin, etteivät karkit pysy alkuunkaan omassa hyllyssään. Mittailin makeisten esillepanoa käydessäni taannoin eräässä liikenteen solmukohdassa sijaitsevassa ruokakaupassa: kuusi pitkää hyllyä, neljä pientä lavaa ja viisi hyllypäätyä. Yksi karkkitorni tuli vastaan leipäosastolla.
Ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelä muistuttaa, että sokeri oli ylellisyystuote vielä melko vähän aikaa sitten. Saatavuuteen on vaikuttanut olennaisesti esimerkiksi toinen maailmansota, joka laittoi sokerin kortille.
– Tällaista pääsyä makean äärelle ei ole koskaan ollut. Tämä on poikkeuksellista ihmiskunnan historiassa.
Makeisten kulutuksessa Suomi on ollut vaihtelevasti kärkikahinoissa.
Keskivertosuomalainen on viimeiset kymmenen vuotta syönyt karkkia noin 14 kiloa vuodessa. Viikossa tämä tekee 270 grammaa, jonka saa täyteen yhdestä keskikokoisesta pussista tai noin kuudesta suklaapatukasta.
Tämä on keskiarvo: on paljon ihmisiä, jotka eivät syö karkkia edes viikoittain, joten on myös hirveä määrä ihmisiä, joilla määrä on paljon suurempi.
Keväällä korona sulki irtokarkkien luukut, mutta muut makeiset ovat tehneet kauppansa – tosin eivät niin rajusti kuin kevään otsikot antoivat ymmärtää. Filmtownin ja Candytownin toimitusjohtaja Tero Nurminen kertoo myynnin siirtyvän kovaa vauhtia verkkokauppaan, Woltiin ja Foodoraan.
– Mitä enemmän karkeissa on värejä, makuja, koostumuksia ja muotoja, sitä enemmän syöt.
Viime vuosikymmeninä myös pussit ovat suurentuneet. Yli 300-grammaiset säkit tunnettiin ennen jättipusseina, mutta nyt ne ovat hyllyn tavallisin pussikoko. Pussien yläreunoja koristavat jakamiseen kannustavat sanat kuten “share” ja “party”, ikään kuin kompensaationa.
Hyllyille ovat ilmestyneet lisäksi vajaan kilon kokoiset muovirasiat. Näiden laatikoiden myynti on ollut S-ryhmässä viime vuosina nousussa. Keskolta taas nostetaan esiin kampanjoiden merkitys ja tarjoukset, jotka houkuttavat ostamaan useamman pussin kerralla.
Verkkokauppa.comin myyntitilastot puolestaan kertovat, että yksityisasiakkaat ostavat aiempaa enemmän kahden kilon makeislaatikoita.
Mutta onneksi on irtokarkki, jota saa nykyään lähes joka marketista. Irtokarkkien tarjonnassa meitä edellä on vain Ruotsi, jossa se tuotteistettiin 80-luvun puolivälissä sellaiseksi laareista kauhomiseksi, millaisena me sen nyt tunnemme.
Ajatuksena irtokarkki on nerokas: saan ottaa pelkästään niitä karkkeja, joista pidän ja juuri sen verran kuin haluan syödä. Jälkimmäisessä en ole onnistunut juuri koskaan ja irtokarkkimaussanikin olen tilastojen valossa hyvin geneerinen.
Seuraaviin kuviin on koottu Suomen myydyimmät irtokarkit. Juttu jatkuu kuvien jälkeen.
Keskimääräinen irtokarkkiostos on K- ja S-ryhmissä sekä Filmtowneissa reilun 350 gramman luokkaa. Siitä ei ole tietoa, ostetaanko karkkeja yhteiseen pöytään vai vain itselle.
Aivoille irtokarkki on vähintäänkin haaste.
Skaala on mieletön
Kerta toisensa jälkeen ihmettelen, miksi syön liikaa karkkia. “Liikaa” ei määrity grammoissa, vaan huonossa olossa, joka iskee ennemmin tai myöhemmin. On käsittämätöntä, miten vähän se estää pussia hamuavaa kättä.
– Merkitys vaikuttaa siihen, mitä määriä syödään. Jos ruoka-aine on neutraali, sitä menee huomattavasti vähemmän, ravitsemusterapeutti Ulla Kärkkäinen tiivistää.
Kun ihminen näkee ja haistaa ruoan, se laukaisee halun syödä. Kärkkäinen kertoo muistisairaille tehdystä tutkimuksesta: koehenkilöille on annettu ensin normaalikokoinen lounas, ja kun he ovat sairautensa vuoksi unohtaneet syöneensä, he ovat pystyneet syömään vastaavan annoksen heti perään uudestaan.
Kärkkäinen nostaa esiin vielä yhden aivoille vaikean asian: laajan valikoiman.
– Mitä enemmän karkeissa on värejä, makuja, koostumuksia ja muotoja, sitä enemmän syöt.
Omassa irtokarkkipussissani tämä toteutuu täydellisesti. Makeaa hedelmäkarkkia tasapainottaa salmiakki. Suolaisen jälkeen suklaa uppoaa taas oikein mainiosti.
Sääntö on otettu myös Suomen karkkihyllyillä erityisen hyvin huomioon. Sen lisäksi, että makuja ja muotoja riittää metritolkulla, suomalaisissa karkeissa on erityispiirteensä.
Yksi on rakenne. Maailmalla varianssi on pienempi: karkki on useimmiten sitkeää ja venyvää viinikumia, kun suomalaisissa karkeissa eri tekstuureja on valtavasti.
Toinen suomalainen erikoisuus on sekoituspussit, joita on hyllystä valtaosa. Vain yhden sortin pakkauksissa on useimmiten suklaata, salmiakkia, lakritsia tai nostalgiatrippi vuosikymmenten taakse.
Fazerin markkinointijohtaja Anne Repo kertoo, että optimaalisessa sekoituspussissa on 8–13 eri karkkia. Sekoituspusseja on toki muuallakin, mutta ei hänen mukaansa samassa mittakaavassa.
Tähän liittyy olennaisesti kolmas ja itsestäänselvä erityispiirteemme, salmiakki ja lakritsi. Mustan kymmenet sävyt laajentavat makuvarianssia, koostumusmahdollisuuksia sekä sekoitusyhdistelmien määrää.
Sitten on vielä suklaa, joka on myös alkanut tunkeutua sekoituspusseihin ja jota voi yhdistää mihin vain. Sen suosio on aivan omassa luokassaan: päivittäistavarakauppojen myydyimmät makeiset ovat suklaata.
Tuntuu epäreilulta, että ihmisen pitäisi selvitä näiden hyllyjen ohi tai yrittää ostaa irtokarkkeja kohtuudella.
– Kyllähän se ruokkii itseään se homma. Ja tottakai siihen liittyy bisnes, ravitsemusterapeutti Ulla Kärkkäinen pohtii.
Tarjontaa ei kuitenkaan voi täysin syyttää.
Tunne karkkisi
Tunnesyömisestä on puhuttu viime vuosina paljon. Karkkia syödään ihan kaikkiin tunteisiin, ja niiden tunnistamisella ja pilkkomisella pääsee Ulla Kärkkäisen mukaan pitkälle.
Karkkilakkoa tai totaalista lopettamista Kärkkäinen ei suosittele.
– Jos karkki on ainoita keinoja, joilla saa pidettyä päänsä kasassa elämän tiimellyksessä, ja se otetaan pois, jää aikamoinen tyhjiö.
Kärkkäinen puhuu kokemuksesta. Hän sairasti nuorempana ensin bulimiaa, sitten ahmimista, jonka jälkeen syömishäiriö muuttui järjettömäksi suorittamiseksi. Tarkkojen diagnoosien ystävä Kärkkäinen ei kuitenkaan ole, sillä harvan oireet ovat suoraan oppikirjasta.
Nykyisin Kärkkäinen syö jotain makeaa lähes joka päivä, ja keittiön kaapissa on tälläkin hetkellä ainakin kahta erilaista suklaata. Karkin pitäminen kaapissa olikin aluksi tietoista harjoittelua ruokasuhteen neutralisoimiseksi.
Tuntuu absurdilta, että ostamalla ja syömällä karkkia parantaisin omaa karkkisuhdettani. Ehdin jo haaveilla täydellisestä karkkisuhteesta, jossa ei tulisi morkkista vaikka vetäisi vartissa puoli kiloa karkkia, mutta Kärkkäinen toppuuttelee.
– Silloin voisi ajatella, että no, nyt oli näköjään vähän nälkä, tuli syötyä suklaata kuin leipää. Tai että olikohan minulla joku tunne, joka painoi alas.
Kärkkäisellä on kaksi sääntöä. Karkkia ei syödä nälkään – tai ei ainakaan pelkästään karkkia. Toinen sääntö taas suosittelee rikkomaan kaikkia sääntöjä.
Jälkimmäistä Kärkkäinen käyttää silloin, kun syömishäiriön muistijälki nousee pintaan.
– Jos jostain ruoasta tulee ajatus, että ei pitäisi ottaa tätä enempää tai ostaa tuota, teen päinvastoin, rikon sen heti. Todellakin otan.
