Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Flinkkilä & Kellomäki pääkuva

Esitystaiteilija Meiju Niskala: Ymmärtääksemme elämää, meidän kannattaa puhua kuolemasta

Esitystaiteilija Meiju Niskala kuvattuna Medipoliksen studiossa Anne Flinkkilän haastattelussa.
Esitystaiteilija Meiju Niskala kuvattuna Medipoliksen studiossa Anne Flinkkilän haastattelussa. Kuva: Harri Hinkka, Yle Flinkkilä & Kellomäki,Meiju Niskala

Vuosikausia äitinsä hidasta kuolemaa vierestä seurannut Meiju Niskala haluaa lisätä suoraa puhetta kuolemisesta. Tiedolle on tarvetta, sen taiteilija huomaa aina, kun tekee kuolemakasvatustyötään sosiaalisessa mediassa.

Meiju Niskala oli alle kolmikymppinen, kun hänen äitinsä sairastui kognitiivisia kykyjä rappeuttavaan sairauteen. Kun opiskelijakaverit bailasivat, Meiju matkusti Etelä-Suomesta Keski-Suomeen äidin luo huolehtimaan tämän pärjäämisestä.

Äidin yli 10 vuotta kestäneen sairastamisen aikana Meiju tutustui itselleen aivan uuteen maailmaan, eikä mikään siinä ollut helppoa tai mukavaa.

Oli etsittävä työikäiselle sairastuneelle apua, kun sitä tuntui olevan saatavilla vain muistisairaille vanhuksille, ja ennen kaikkea oli opittava kestämään äidin hätää, jota ei etänä voinut lainkaan helpottaa.

Meijun äiti kuoli sairauteen hyvin hankalien vuosien jälkeen. Kun kuolema tulee hyvin pitkällä aikavälillä ja hivuttaen, on läheisen suru usein erilaista, kuin nopean ja yhtäkkisen kuoleman kohdatessa.

Kaikki se, mikä oli imenyt ajan ja energian vuosien ajan, olikin nyt ohi. Sen ymmärtäminen vie aikaa.

– Tavat, joilla päästämme irti kuolleistamme, ovat hyvin erilaisia. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samanlaisen läheisen pitkän kuoleman prosessin, tunnistavat minun kokemukseni. Aivoilla menee aikaa ymmärtää uusi todellisuus, eikä uurnaa voi vain yhtäkkiä laittaa johonkin, Meiju toteaa.

Tuhkarinki ja rakkaat paikat

Meiju heitti hyvästejä pitkään. Hän kuljetti äidin uurnan Keski-Suomesta pohjoiseen äidille rakkaisiin maisemiin ja otti uurnan mukaan marjametsälle ja kauppaan. Hän luki myös uurnalle otteita sanomalehdistä. Se oli hyvä tapa saattaa äiti matkaan rauhassa.

– Entisaikaan ruumis usein käytettiin kotona heittämässä hyvästit. Minun äitini kuoli sairaalassa, eikä siksi enää päässyt rakkaille paikoilleen sairautensa edettyä pitkälle. Se oli lahja, jonka halusin vielä antaa hänelle.

Oli pidettävä huolta myös itsestä, ja niinpä Meiju piirsi äidiltään perimänsä talon ympärille turvaringin äidin tuhkalla.

– Valitettavasti äitini oli kuoleman hetkellä niin hoikka, että jouduin jatkamaan osan ringistä suolalla.

Kuolema tulee jokaiselle, mutta kaikille eri tavalla

Saattohoitaessaan äitiään Meiju huomasi, että kuolema ja jäljelle jääneiden läheisten tunteet ovat edelleen yllättävän suuria tabuja. Kuolemasta myös puhutaan helposti vain yhtenä, aina samankaltaisena asiana.

Meiju pitää enemmän ajatuksesta, että kuolemia on yhtä monenlaisia kuin on elämiäkin. Hänestä on tärkeää puhua aiheesta suoraan myös silloin, kun kuolema ei ole elokuvista tuttua kaunista leijailua tuonpuoleiseen.

Omaiset joutuvat rakkaan ihmisensä kuoleman eteen usein täysin valmistautumattomina ja tietämättöminä asioiden kulusta, kuten Meiju joutui hyvin nuorena. Todellisuus voi silloin lyödä kunnolla vasten kasvoja.

– Minun äitini esimerkiksi kuoli hyvin huonoissa oloissa ja teki kuolemaa monta viikkoa ilman nestettä, lisähappea tai minkään näköistä antibioottia tai kipulääkitystä, joilla normaalisti lievitetään kuolemisen oireita, joita kehossa tapahtuu. Vasta aivan lopussa hän sai morfiinia, Meiju muistelee.

Kuolema ei ole elämässä epäonnistumista

Meiju on kiinnittänyt huomiota siihen, että kuolemaan suhtaudutaan usein elämässä epäonnistumisena, jonkinlaisena vältettävänä asiana. Se pyyhitään puheista pois, aivan kuin se olisi sillä tavoin mahdollista siivota kokonaan omasta kokemusmaailmasta.

Pelko ja epävarmuus tekee asiallisesta ja rauhallisesta keskustelemisesta vaikeaa.

– Joskus ihmiset sanovat, että toivovat kuolevansa saappaat jalassa, jäävänsä auton alle tai muuten kokevansa äkkikuoleman. Ymmärrän sen oikein hyvin. Kuolemisen oireet kehossa ovat inhottavia, kivuliaita ja saavat meidät voimaan huonosti.

Meiju olisi kaivannut myös lisää tietoa esimerkiksi siitä, miten äidin kuoleman oireita olisi voitu helpottaa.

– Lääkäriä tuntui kiinnostavan eniten se, mitä kuolleelle ruumiille tapahtuu. Minua surettaa edelleen, etten kyennyt ja osannut silloin vaatia enempää.

Lisätäkseen puhetta kuolemasta ja käsitelläkseen omaa suruaan Meiju kirjoitti vuonna 2019 ilmestyneen teoksen Sata kirjettä kuolleelle äidille.

Kirjan vastaanotto todisti, että tarvetta kuoleman kokemusten jakamiselle todella on. Kirja voitti ilmestymisvuonnaan ylivoimaisesti Varjo-Runeberg -äänestyksen.

Nykyisin Meiju tekee sosiaalisessa mediassa kuolemakasvatustyötä, eli pitää asiaa esillä kuvilla ja sanoilla.

– Välillä ihmiset reagoivat siihen ahdistuneesti tai aggressiivisesti. Joskus koetaan, että pitäisi antaa sisältövaroitus siitä, että päivitys sisältää asiaa kuolemasta. Mutta toisaalta näyttää myös siltä, että ihmisillä on hirveä tarve puhua kuolemasta. Saan jatkuvasti viestejä, joissa ihmiset jakavat omia kokemuksiaan.

Hyvän kuoleman järjestelyt

Meiju sanoo, ettei pelkää kuolemaa, vaikka joutuikin seuraamaan sen lähestymistä äitinsä rinnalla monet raskaat vuodet. Kuolemisen tapa sen sijaan mietityttää häntä paljonkin.

Meiju toteaa, että tämän hetken tiedolla hänen äitinsä sairastama kognitiivisia kykyjä rappeuttava sairaus on melko perinnöllinen.

Siksi hän onkin tehnyt suunnitelmia oman kuolemansa suhteen siltä varalta, että sairastuisi samaan tautiin ja ettei oma terveys enää riitä toiveiden esittämiseen, kun niiden toteuttamisen aika tulee.

Hän on perustanut säästötilin toiveiden toteuttamiseksi ja kertonut lähipiirin tärkeille ihmisille suunnitelmistaan.

– Mikäli sairastun kuten äitini, haluan kuolla muualla kuin Suomessa, sairauden alkuvaiheessa ja avustetusti. Haluan matkustaa ystävieni kanssa kuolinpaikkaani junalla Euroopan halki ja pelata matkalla muutaman erän Shanghaita, jos vielä siihen pystyn. Ehkä juon lasin hyvää viiniä, ja voisi siinä olla sellistikin soittamassa.

Talonsa, sen äidiltä perityn, Meiju on testamentannut kuolemansa jälkeen residenssikäyttöön ja perustanut rahaston viimeisiä, hyvän kuoleman toiveitaan varten.

– Toivon myös, että hautajaisissani soittaa sadan ekaluokkalaisen lapsen nokkahuiluorkesteri Albinonin itketyskappaleen Adagio.

Ennen kuolemaa on kuitenkin elämä elettävänä. Viime keväänä tulvavesi nousi Meijun perimän talon pihaan. Se huuhtoi yhden vaiheen Meijun ja hänen äitinsä tarinasta uudeksi.

– Tulva pyyhki mukanaan pois osan äidin tuhkasta. Sen jälkeen tuntui tosi tärkeältä maalata lattia siniseksi, Meiju kertoo.

Flinkkilä & Kellomäki Yle TV1 21.11. lauantaina kello 17.10 ja 22.11. sunnuntaina kello 9.05 sekä Yle Areena.