Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Teeman elokuvafestivaali pääkuva

Kwaidan ja silmä taivaalla – japanilainen kauhuklassikko opetti, että tarinan muotin voi särkeä

Munkin kasvoja koristellaan japanilaisella kirjoituksella. Kuva elokuvasta Kwaidan.
Sokea biwansoittaja Hoichi on yksi Kwaidanin henkilöistä. Munkin kasvoja koristellaan japanilaisella kirjoituksella. Kuva elokuvasta Kwaidan. Kwaidan,Teeman elokuvafestivaali,Masaki Kobayashi,Teeman elokuvafestivaali 2020

Elokuvaohjaaja ja kirjailija Janne Kuusi oppi Kwaidanista sumeaa logiikkaa ja sen, että draaman kaari ei ole pyhä.

Eräästä japanilaisfilmistä tuli 40 vuotta sitten elokuvakoulussa minulle monessa mielessä käänteentekevä kokemus niin tarinankerronnan kuin visuaalisen ja muunkin elokuvailmaisun suhteen. Elokuva oli Masaki Kobayashin Kwaidan, jota tuolloin esitettiin kahdessa osassa, nimillä Kwaidan – kauhun kasvot ja Verisen kuun tarinoita myrskyn jälkeen.

Vasta myöhemmin huomasin, miten väkevästi Kwaidan on vaikuttanut elokuvalliseen näkemykseeni ja vähän jopa elämän ymmärtämiseen. Tunnustettakoon, että olen varastanut esimerkiksi viimeiseen elokuvaani (Boheemi elää) taivaalle muodostuvia silmiä, joita Kwaidanissa tarjoillaan anteliaasti.

Henkeäsalpaavan visuaalisen ilotulituksen lisäksi neliosaisessa Kwaidanissa puhuttelee tarinoiden eriskummallinen kerrontatapa.

Silmiä taivaalla, öinen talvinen maisema. Kuva Kwaidan-elokuvasta.
Kwaidan: silmiä taivaalla. Silmiä taivaalla, öinen talvinen maisema. Kuva Kwaidan-elokuvasta. Kwaidan,Teeman elokuvafestivaali,Masaki Kobayashi,Teeman elokuvafestivaali 2020
Tarina myy hyvin, totta tai ei.

Näinä päivinä tarina on saavuttanut trendihuippunsa: lähes kaikilla elämänalueilla korostetaan nykyään tarinan merkitystä – varsinkin myynti- ja mainosalalla. Taustalla on yleinen harhakäsitys elämänmenosta, mitä hyödynnetään pidäkkeettömästi syöttämällä kansalaisille virtuaalista maailmankuvaa. Tarina myy hyvin, olipa se sitten totta tai ei.

Tuo nykytrendikäs tarina pohjautuu kreikkalaisen Aristoteleen (384–322 eaa) Runousoppiin, joka on länsimaisen dramaturgian pyhä kirja, suoranainen draamattu.

Aristoteleen mukaan tarinassa on oltava alku, keskikohta ja loppu tässä järjestyksessä: päähenkilön (protagonisti) pyrkimys johonkin, jolla tiellä ilmenee esteitä ja vastavoimia (antagonisti), käänteitä, yllätyksiä ja huipentuma (kliimaksi). Ja viimein loppuratkaisu (katharsis) ja lauhdutus.

Hollywoodissa sen päälle on tekaistu happy end sikäläistä ultrapositiivista bisnesajattelua myötäillen. William Shakespeare ei useimmiten nähnyt sellaista tarpeelliseksi, vaikka muuten noudatti lojaalisti aristoteelistä dramaturgiaa.

Aikoinaan elokuvakoulussa opiskellessamme meille näytettiin elokuvia kaikkialta maailmasta, ja häkellyttävän vaikutuksen tekivät muutamat itämaiset elokuvat, joissa ei ollut läntiseen draamaan olennaisesti kuuluvia alkua, keskikohtaa ja loppua lainkaan.

Vanhoihin japanilaisiin asuihin pukeutuneita ihmisiä sumussa. Kuva Kwaidan-elokuvasta.
Kwaidan: Heike-klaani sumuisessa yössä. Vanhoihin japanilaisiin asuihin pukeutuneita ihmisiä sumussa. Kuva Kwaidan-elokuvasta. Kwaidan,Masaki Kobayashi,Teeman elokuvafestivaali,Teeman elokuvafestivaali 2020
Kwaidan pelasi täysin eri säännöillä.
Silti se toimi. Tai siksi.

Siihen nähden, mihin meidät oli kasvatettu, varsinkin Kwaidan pelasi täysin eri säännöillä: tarinoiden syyt ja seuraukset eivät olleet Aristoteleesta kuulleetkaan, ja kerronta noudatti pikemminkin elämän sokkeloista ja sumeaa rakennetta.

Silti Kwaidan tuntui toimivan. Tai ehkä juuri siksi.

Ihmiselämä ja todellisuus eivät noin vain mukaudu aristoteeliseen muottiin, vaikka toisin yleisesti oletetaan.

Kwaidanin nähtyämme kajosimme opiskelijahuumorin verukkeella Aristoteleen pyhyyteen ilveilemällä, miten tämä oli kehitellyt draaman kaarensa jonkun (naisen, miehen, lapsen tai vuohen) kanssa irstaillessaan: enemmän kuin ihmiselämää kaikkine epäloogisuuksineen, todellisuuden kokemuksineen, unineen, valheineen, haaveineen sekä irrationaalisine käyttäytymisineen ja pelkoineen se noudattaa sukupuoliyhdynnän kliseistä kaavaa esileikkeineen, työntö- ja vastavoimineen, huipennuksineen ja raukeine tupakointeineen.

Koska naiskentelu on eittämättä monin verroin viihtyisämpää puuhaa kuin tylsä arjen syrjässä sinnittely, aristoteelinen draama on ankean elämän viriilinä korvikkeena mennyt kuin kuumille kiville jo vuosituhansien ajan.

Ymmärsin jo tuolloin, että Aristoteleen dramaturgia, joka on länsimaisen tarinankerronnan peruskallio ja muodostaa sokkelin koko elämänmuodolle, ei olekaan Jumalan näpelöimää geeniperimäämme, kuten meille on aina uskoteltu, vaan kulttuuriympäristön tuote.

Happy endin julistin näin ollen Hollywoodissa kyhätyksi uskonnoksi, jota suurin osa länsimaalaisista on saatu harjoittamaan.

Mies katsoo hämmästyneenä eteensä lumisessa metsässä. Kuva Kwaidan-elokuvasta.
Kwaidan: kurkistus katoavaan. Mies katsoo hämmästyneenä eteensä lumisessa metsässä. Kuva Kwaidan-elokuvasta. Kwaidan,Masaki Kobayashi,Teeman elokuvafestivaali,Teeman elokuvafestivaali 2020
Jopa metsän puut huojuvat hydrauliikan avulla tuulikoneiden viimassa.

Aristoteelinen tarina on levinnyt jo itäisillekin maille peitoten laajalti sikäläistä vanhaa ja perinteistä kerrontaa. Kwaidan on siksi ultimaattinen ikkuna, josta vielä pääsee kurkistamaan sinne, mikä mahdollisesti on lopullisesti katoamassa.

Kwaidanin neljä tarinaa perustuvat 1890-luvun Japanissa vaikuttaneen kreikkalais-irlantilaisen Lafcadio Hearnin keräämiin kansantarinoihin. Vuonna 1964 valmistunut elokuva, alkuperäiseltä nimeltään Kaidan (suora käännös: Kummitustarinoita), sai Suomen-ensi-iltansa vasta 1970-luvun lopulla.

Kwaidan on toteutettu lähes kokonaan studiolavasteissa isoja maisemakuvia myöten, ja niinpä siitä tuli siihen mennessä kallein japanilaiselokuva. Jopa metsän puut huojuvat hydrauliikan avulla tuulikoneiden viimassa ja lumimyrskyissä.

Kuvaus on kuitenkin toteutettu viimeisen päälle tyylipuhtaasti, eikä pahvikulissikömpelyyttä näy, vaikka elokuva on tehty kauan ennen minkäänlaista digitaalitekniikkaa.

Realismia se ei ole, vaan väkevästi tyyliteltyä kerrontaa, joka pohjautuu vanhaan japanilaiseen kauhu- ja kummitustarinoiden perinteeseen.

Köyhä suomalainen elokuva voi enimmäkseen vain haaveilla yhtä rikkaasta ilmaisusta, mutta Kwaidanin visuaalisuudesta olisi syytä ottaa oppia, varsinkin kun vastaava nerokkuus on nykyisin toteutettavissa paljon helpommalla ja huokeammalla tekniikalla.

Jutun kirjoittaja Janne Kuusi on elokuvaohjaaja ja kirjailija, joka on ollut aina liian uupunut uidakseen myötävirtaan. Nykyään hän muun muassa valmistelee romuautofiktioksi nimeämäänsä satiiriromaania Apinan vuosi, joka löylyttää työelämää etenkin elokuva-alan hiippakunnassa.

Kwaidan – kauhun kasvot

Huikeasti visualisoitu kokoelma perinteisiä japanilaisia kummitustarinoita – elävien ja kuolleiden aavemaisia, pelottavia, koskettavia, rakastavia ja väkivaltaisia kohtaamisia. Cannesin elokuvafestivaalilla palkitun, sittemmin kulttimaineeseen kohonneen elokuvan ohjasi Masaki Kobayashi. Ensiesitys Suomen televisiossa. (Kaidan, Japani 1965)
Teeman elokuvafestivaalilla keskiviikkona 25.11. 2020 klo 22.
Areenassa 30 vrk

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri