Arto Huhtinen tunnetaan Reino- ja Aino-tohveleiden valmistajana. Tohvelitehtailijasta paljastuu kuuden kuvan kautta myös keräilijä, tarinankertoja ja aktiivinen Juice Leskisen muiston ylläpitäjä. Esineitä keräillessä niiden taustalla oleva tarina alkaa nousta pintaan ja suorastaan elää.

Kuusi kuvaa tohvelitehtailija Arto Huhtisen elämästä

Kolhossa, Pirkanmaan pohjoisimmassa kolkassa, sijaitsee kapoisen hiekkatien varrella pienen pieni ortodoksinen kirkko. Nimeltään tämä pyhäkkö on Karjalan valistajien kirkko. Sen rakensivat Arto Huhtisen äidin puolen sukulaiset ja muut Karjalasta evakkoina saapuneet. Pieneen Kolhon kylään tuli tuolloin monta kymmentä perhettä. Laatokan rannoilta heidät ajoi pois sota. Perillä odotti työ ja saha.

Huhtinen osaa kertoa varsin tarkasti sukunsa vaiheista. Muuan kolholainen sahanhoitaja, Leo Lehtinen, oli aikanaan ollut Impilahdella Pitkänlahden sahan esimiehenä. Kun Kolhoon tarvittiin lisää työvoimaa, hän tiesi mistä kysyä. Huhtisen äidin perhe oli juuri impilahtelaisia.

– Kun miehet olivat olleet sodassa ja tarvittiin lisää työvoimaa, Impilahdesta muutti Kolhoon yli sata ihmistä, kaksikymmentä perhettä. He olivat valmista työvoimaa sahalle, Huhtinen sanoo.

Huhtisen isä, Kosti Huhtinen, ja äiti, Maire Kedonoja, kuitenkin tapasivat vasta Tampereella. Molempien vanhemmat, siis Arto Huhtisen isovanhemmat, asuivat Kolhossa.

Huhtinen itse puolestaan syntyi Mäntässä, jossa kaikki elämä pyöri Serlachiuksen tehtaita varten. Serlachiuksen suku rakennutti tehtaiden lisäksi koulut ja kirkot. Olipa Mäntässä myös Serlachiuksen teollisuusoppilaitos, jonka Huhtinenkin aikoinaan kävi. Hänestä valmistui sähköasentaja.

Lukuharrastuksen vuoksi Huhtisella oli alun pitäen lapsena ollut toiveissa papin virka. Hän kertoo tuon harrastuksen olleen hieman epäonninen, sillä heillä kotona hyllyssä oli vain kolme kirjaa: Raamattu, Seitsemän veljestä ja Täällä Pohjantähden alla. Huhtinen hekottelee ja sanoo, että se oli vaarallinen yhdistelmä.

– Siinähän on tavallaan kaksi raamattua suomalaisille. Täällä Pohjantähden alla oli mänttäläisten raamattu, joka opetti yhteiskuntaoppia ihmisille.

Tossutehtailija Huhtinen

1990-luvun lama ajoi Huhtisen opiskelemaan ja tekemään töitä siellä, mistä niitä sai. Huhtinen kertoo, että kouluttautuminen oli turvallisuudenhakua. Vuosikymmenen alussa koettiin unettomia öitä monissa perheissä.

– Yhtäkkiä asuntolainojen korot alkoivat huidella jopa 16 prosentissa. Laskin, että eihän minulla riitä vuosipalkka koron maksamiseen. Se oli monelle kova opetus.

Huhtinen ei ole koskaan joutunut jäämään työttömäksi, mutta työn syrjässä kiinni pysyminen on vaatinut uutteruutta. Prosessitekniikan ja markkinoinnin opintojen myötä työtehtävätkin muuttuivat. On ollut ydinvoimalaa, maakaasuvoimalaa ja tuntiopettajan töitä. Vuonna 2000 Huhtinen aloitti Nokian jalkineella tehtaanjohtajana.

– Siinä tuli opiskeltua, tehtyä työtä ja vielä kolmattakin työtä, Huhtinen sanoo.

Huomattavin urakka oli kuitenkin suomalaisten tossuttaminen. Huhtinen osti vuonna 2004 Nokian jalkineelta Reino- ja Aino-tohveleiden tuotemerkin. Huhtisen kipparoinnin aikana yhtiö myi lähes kolme miljoonaa paria tohveleita.

Huhtinen kuvailee tohveleiden markkinoiden kehitystä: Hän kertoo, että suurin osa, noin 90 prosenttia, tohveleista myytiin suurissa hypermarketeissa. Kopioitakin tohveleista valmistettiin, mutta Huhtisen mukaan se teki vain hyvää alkuperäisen “reiskan” suosiolle.

Markkinat alkoivat jossain vaiheessa kypsyä. Silloin suosio alkoi selvästi, lähes lineaarisesti, hiipua. Silloin Reinot ja Ainot eivät enää olleetkaan kovin houkuttelevia hypermarketyhtiöille. Yhtiöt ilmoittivat lähes yhtä aikaa tohveleiden siirtyvän hyvin vähän myyvien luokkaan.

Huhtinen mietti asiaa viikon ja teki mitä kuka tahansa bisnesihminen tekisi. Hän haki yhtiönsä konkurssiin.

– Päätös oli helppo. Yksi ratkaisu olisi ollut siirtää tuotanto ulkomaille ja hakea hinta alas, mutta se ei olisi ollut minun ideologiaani, Huhtinen sanoo.

Keräilyharrastus vai tapa tutkia maailmaa?

Huhtinen on harrastanut keräilyä koko ikänsä. Hänen kotonaan on hyllyittäin ja mappikaupalla julisteita, valokuvia ja kaikenlaisia esineitä. Hänen rakkain keräilyesineensä on hänen ensimmäisensä – vuoden 1971 Suomen liigan jääkiekkoilijoiden keräilykortit kokoava kirjanen.

Huhtinen esittelee näyttelyistään kirjoitettuja lehtiartikkeleita. Otsikoissa journalistit toistuvasti liittävät intohimoisuuden Huhtisen keräilyharrastukseen.

Tarkemmin kuunneltuna keräilystä alkaa piirtyä jotain muuta kuin harrastusta tai intohimoa esittävä kuva. Se on tapa tarkastella maailmaa ja kertoa tarinoita.

Kun Huhtinen keräilee, hän lukee ja etsii tietoa, syventyy tarkasti valitsemaansa aiheeseen – hyvässä ja pahassa.

– Siitä voisivat psykiatrit sanoa jotain, Huhtinen sanoo ja nauraa.

Huhtinen kertoo ulkomuistista Juri Gagarinin elämäntarinan, Vostok-avaruussukkulasta kuolinvuosiin.

Hän esittelee myös 1940-luvulta peräisin olevaa suomalaista, neuvostosotilaille suunnattua propagandaa. Lehtisessä luvataan lämmintä keittoa antautuneille sotilaille.

Menneiltä vuosikymmeniltä peräisin olevat esineet esittävät sitä maailmankuvaa ja kulttuuria, joka tänä päivänä saattaa vaikuttaa aivan vieraalta ja tuntemattomalta – siitä huolimatta, että ne sukupolvet ovat vielä elossa.

Huhtinen tuntee joskus myötätuntoa vanhempia ikäpolvia kohtaan, kun heitä arvostellaan rasistisista tai vanhentuneista näkemyksistä. Heidän elämänsä aikana esimerkiksi rasistiset näkemykset ovat olleet arkipäivää ja tavallista. Se on ollut osa kulttuuria – ilmaa, jota hengitetään.

– Eiväthän he välttämättä tiedä. Minun nuoruudessani rasismi oli aivan yleistä. Tulitikkuaskin etiketitkin saattoivat olla todella rasistisia, Huhtinen kiteyttää.

Hänen viimeisin keräilyartikkelinsa on elokuva Pekka ja Pätkä neekereinä. Dvd-levy maksoi marketin hyllyssä 4,95 euroa.

Näyttelyillä, kertoivatpa ne sitten rasismin, fasismin, kommunismin, Tuntematon sotilas -elokuvan, Juri Gagarinin tai Huhtiselle rakkaan Juice Leskisen tarinaa, Huhtinen voi esittää piilossa olleita tai unohtuneita näkökulmia maailmasta.

Näyttelyissään Huhtinen haluaa tuoda iloa ja hyötyä ihmisten elämään.

”Tämän kaiken minä annan sinulle”

Tibidabovuoren huipulla sijaitsee Jeesuksen pyhän sydämen kirkko. Se on tavattoman kaunis näky itsessään, mutta vuorelta avautuu myös upea näkymä Barcelonaan. Uusgoottilaisen kirkon korkeimman tornin huipulla Jeesuksen patsas toivottaa kirkossa vierailevan avosylin tervetulleeksi.

Tänne Huhtinen haluaisi viedä rakkaan vaimonsa Katariina Huhtisen.

Vuonna 2019 Huhtinen pisti tohvelitehtaan pillin pussiin ja alkoi eläkeläiseksi. Koronakevät laittoi suunnitelmat uusiksi, mutta jossain vaiheessa hän haluaisi lähteä Katariina Huhtisen kanssa Interrail-matkalle, jonka päätepysäkki olisi juuri Barcelona ja Tibidabovuori.

Tibidabon nimen takana oleva tarina kiehtoo Huhtista. Nimi tulee Matteuksen evankeliumista. Siinä paholainen vie Jeesuksen korkean vuoren huipulle ja sanoo: ”Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua”. Tibidabo tarkoittaa kirjaimellisesti ”minä annan sinulle”. Tunnetusti Jeesus kieltäytyi maallisesta loistosta.

Siellä vuorella Huhtinen ottaisi vaimonsa kainaloonsa, aivan kuten vuonna 1976 otetussa kuvassa Mäntässä Myllynrannassa, kun he olivat alkaneet ”styylaamaan”.

– Kaikkea on tapahtunut elämässä, mutta kaikkein tärkein suhde ja oman tarinani punainen lanka on ollut Katariina.

teksti: Jaakko Suorsa