Laura Friman
Yle
”Koronatestisi on positiivinen eli sinulla on koronavirustartunta. Lääkäri soittaa sinulle viimeistään huomenna tuntemattomasta numerosta.”
Puhelimeni päästää viattoman piippauksen kello 6.31 keskiviikkoaamuna, ja yhtäkkiä tuntuu, kuin mikään ei olisi entisellään. Covid-19 on saavuttanut taloutemme.
Edellisenä päivänä olen hakeutunut läheiseen näytteenottopisteeseen tavallisen kurkkukivun ja muutaman satunnaisen yskähdyksen johdosta.
Todennäköisyyslaskelmat ovat koronan puolella: esikoiseni on saanut kahta päivää aiemmin koronadiagnoosin. Hän on altistunut virukselle koulussa, vaikka käsiä on pesty alvariinsa ja opettajat käyttäneet kuuliaisesti maskeja.
Minä en ole suhtautunut altistukseen tarpeellisella vakavuudella. Altistus schmaltistus! Mitäs sellainenkin mukamas merkitsee?
Vuoroviikkovanhempana en voi olla halailematta lastani murusiksi silloin, kun minulla on siihen mahdollisuus. Pöpöt tekevät iloisen loikan esikoisesta minuun.
Meitä puhelimitse konsultoiva lääkäri vahvistaa mutuni: ”Mulla on itelläkin lapsia. Ei niitä saa eristettyä. Ei kannata edes yrittää. Kaikki te sen taudin saatte.”
”Ajattelin, että lääkärinä olisit optimistisempi!” huudahdan hänelle.
”Mä olen realisti”, kuuluu lakoninen vastaus langan toisesta päästä.
Lapseni ihmeparanee taudistaan yhdessä yössä. Seuraavana aamuna hän murjoo jo joogatyynyjäni leikkiessään ”ihmistä, joka surffaa laavalla”.
Oma testitulokseni nostaa pintaan hirveän määrän tunteita.
Olen varma, että olen se tilastopoikkeus, joka kuolee virukseen perusterveenä.
Pohjustukseksi: olen harras hypokondrikko eli kammoan vakavia sairauksia yli kaiken.
Olen käynyt pelkästään tämän vuoden aikana niin hammaslääkärillä, ihotautilääkärillä, gynekologilla, kardiologilla ja noin tuhannen putkilon verikokeissa, joista on tutkittu kaikki kolesterolista maksa-arvoihin ja ferritiinistä paastoverensokeriin.
Voisiko rintasyöpä piilotella jossain tissini sisällä? Onko tämä luomi vähän outo? Pistikö rintaa juostessa, taitaa olla sepelvaltimotauti! Lääkäri toisensa jälkeen on lähettänyt minut kotiin optimaalisten testitulosten kanssa.
Jokainen luulosairas tietää, että sekään ei auta ollenkaan, kun pelko iskee. Sitä paitsi nyt en pelkää potentiaalista uhkaa, vaan oikeaa, diagnosoitua sairautta.
Käyn mielessäni läpi jokaisen kammottavan koronaotsikon ja olen varma, että olen se tilastopoikkeus, joka kuolee virukseen perusterveenä.
”Mieti, miten noloa!” itken poikaystävälleni. ”Mä kuolen juuri ennen mun 40-vuotispäivää… Oon tilannut sen kakunkin…”
”Ajatteletko sä kuolemaa ennen kaikkea nolouden kannalta?” hän varmistaa.
”No… joo.”
Toisina hetkinä taas tutkin hengitystäni uteliaana. Onko tämä pakotus rinnassani nyt se Baba Lybeckin ”tulipallo-olo?”
Ennemmin kuvaisin tunnetta vienoksi grillihiillokseksi! Entä mitäköhän virus sisässäni miettii juuri nyt ja millaista iskua se hioo seuraavaksi?
Hetkittäin taas olen täynnä jonkinlaista ylevää taistelutahtoa. Googlaan superterveellisiä smoothiereseptejä, napsin roiman yliannostuksen D-vitamiinia ja julistan puolisolleni olevani ”enemmän elossa kuin koskaan nyt, kun olen kasvokkain kuoleman kanssa!”
Se on teatraalinen lausunto, mutta jotenkin totta. Kaikki arkinen kirkastuu ihmeelliseksi ja odotetuksi. Jos vain tästä selviän! Haluaisin hirvittävästi nähdä mummin jouluna, käydä kävelyllä, ostamassa kukkia ja pullaa, ulos!
Livekontaktit ihmisiin ovat kesän jälkeen vähissä, mutta sosiaalinen mediani on täynnä ihmisiä, joilla on kiihkeitä mielipiteitä epidemiatilanteesta. Kun sairastun itse, haluaisin yhtäkkiä, että he kaikki olisivat hiljaa.
”Helvetin holhoamista valtion taholta!” julistaa yksi ikikatkera. Hän on erityisen harmissaan, kun koiran agilitykisa peruuntuu.
”Rokoteteollisuuden juoni!” ilmoittaa lapsen harrastuskaverin äiti, joka paljastuu pandemian keskellä pahimman luokan harhaiseksi foliohatuksi.
”Wear the damn mask!” paasaavat suihkurusketettu Mikko Leppilampi ja vaikuttajat rennoissa Insta-kuvissa.
Olen mielelläni tahdoton karitsa Jan Vapaavuoren talutushihnassa.
Me jotka olemme sairastuneet, valitsemme kahden koulukunnan väliltä. Joko vaikenemme kokemamme kuoliaaksi, kuin viruksen nappaaminen olisi ollut henkilökohtainen häpeä ja epäonnistuminen.
Toiset taas muuttuvat kokemusasiantuntijoiksi, jotka uskovat parantumisensa aateloineen heidät virologeiksi. Eräs tuttu traumatisoituu selvästi sairastumisestaan niin, että postaa kanavansa päivästä toiseen umpeen Marinin hallitusta kritisoivia, kitkeriä manifestejä.
Minä en jaksa olla hullusta vuodesta mitään mieltä. En nousta barrikadeille, en syyttää tartunnastani ketään. En paheksua, en kannustaa. Olen mielelläni tahdoton karitsa Jan Vapaavuoren talutushihnassa. Totellaan, totellaan. Sulkekaa vaikka kaikki.
Pormestarimyönteisyyteni lisäksi huomaan kummallisen viruksen lisäävän rakkauttani muitakin lähimmäisiä kohtaan.
Lasteni luokkien huoltajien WhatsApp-ryhmät eivät enää olekaan riesa (”onko kukaan nähnyt Eliaksen kadonneita hanskoja, ovat mustat liloilla raidoilla?), vaan lämmin tori, jolla kokoonnumme kopperoistamme vertailemaan testituloksia ja oireitamme.
”Joonalla positiivinen.”
”Hertallakin näytti positiivista.”
”Leolla sama.”
Sydän, sydän, sydän.
Sairautta ei toivoisi kenellekään, mutta yhteinen kokemus lähentää ja lohduttaa. Lapset itsekin vaihtelevat emojeita ja älähdyksiä omissa ryhmissään keskenään karanteenista käsin.
”MULLAKIN ON KORONAAAA!!!”
Peukku alaspäin, peukku alaspäin.
”TSEMPPII!”
Eniten itkettää kuitenkin opettajan viesti: ”Kyllä me vielä yhdessä juhlitaan, kun tämä on ohi.”
Kun pandemia vihdoin pääsee iholle, meistä kaikista kuoriutuu yhtäkkiä aika ihania ihmisiä. Nautitaan siitä yskimisen lomassa tämä pieni hetki.
