Dan ”Uniikki” Tolppanen kirjoitti kirjaksi oman räppärin kasvutarinansa. Uniikki elämä on kertomus, josta ei puutu käänteitä. Danille on tuttua niin paniikkihäiriö kuin itsetuhoinen masennuskin. Vankka oman perheen tuki, kaveripiiri ja musiikki ovat pitäneet Danin pystyssä. 39-vuotiaana räppäri tekee edelleen musiikkia, mutta pohtii myös uusia polkuja elämäänsä.
Oli vuosi 1997. Teini-ikäinen Dan Tolppanen oli äitinsä kanssa Lastenklinikalla. Pojan kasvukäyrä oli kummallisen vaisu ja terveydenhoitaja oli kehottanut käymään luustotutkimuksessa, jossa katsottaisiin paljonko luissa olisi vielä kasvunvaraa.
Danin maailma romahti: 162 senttiä eikä yhtään enempää.
– Tulin ulos sieltä lääkärin huoneesta ja itkin äidin sylissä aivan lohduttomasti. Se tuntui niin epäreilulta. Että tuunko mä ikinä samaan mimmejä ja ottaako mua kukaan vakavasti.
Dan sanoo, että tuntui kuin kaikki värit olisivat muuttuneet harmaiksi, ja tulevaisuuden ovi sulkeutunut. Nuori mies kulki syvissä vesissä. Mutta toisin kävi. Dan löysi hiphop-kulttuurin ja oman heimon, porukan, jossa erilaisuus olikin ainutlaatuista.
–Olin pienenä tosi introvertti. Mutta sitten löysin breakdancen ja aloin tanssia ja esiintyä ja sitä kautta tuli kavereita. Kun ne sanoivat, että hei sä olet hyvä tyyppi, kiltti jäbä, niin itsetuntokin alkoi parantua.
Lyhyt poika sopi kehotyypiltään hyvin breakdanceen ja lapsuudenkaverina vierellä vaikutti eräskin Kimmo, joka tunnetaan tänä päivänä Elastisena.
Jo Malminkartanon kerrostalojen hiekkalaatikolla 1-vuotiaana tutustuneet pojat olivat kasvaneet yhdessä ja tapailleet räppiä englanniksi.
Kun Dan kuuli Kimmon räppäävän suomeksi, loppu on historiaa, niin kuin tavataan sanoa. Ja kun Danille lisätään vielä juutalaiset sukujuuret, ja ärrävika, niin Elastisen kaverista tuli Uniikki, ainutlaatuinen.
Isoisä pelastui keskitysleiriltä
Danin äidinpuoleinen suku on kotoisin Puolasta. Juutalainen perhe joutui Puolan natsimiehityksen aikana Majdanekin keskitysleirille. Danin isoisä oli ainut, joka selvisi leiriltä hengissä ja sodan jälkeen hän muutti Ruotsiin.
– Siellä hän tapasi isoäitini ja lopulta perhe muutti töiden perässä Suomeen. Isoisää en ole koskaan nähnyt ja tiedän, että sodanaikaisista asioista hän ei koskaan puhunut.
Juutalaiset juuret ovat Danille tärkeä asia, varsinkin kaikki perhejuhlat. Mukana on usein myös eno Ben Zyskowicz, pitkän linjan kansanedustaja.
– Isoisä kuoli kun äitini ja Ben olivat pieniä ja elämä oli tosi niukkaa. On se sellainen selviytyjäperhe. Jotenkin pitää vaan uskoa, että se parempi päivä joskus tulee.
Dan rakastaa juutalaisia tarinoita, joita kerrotaan juutalaisten pyhien yhteydessä.
– Vaikka nyt pääsiäinen. Miten Mooses johdatti kansansa faaraota karkuun ja oltiin 40 vuotta erämaassa, kunnes päästiin luvattuun maahan.
Danin käsivarteen on tatuoitu Daavid ja Goljat.
– Mä olen Daavid. Siinäkin se tarina, Daavid ritsansa kanssa, vastassa Goljat ja jättimäinen armeija. Se puhuttelee, kun itsekin on ollut tosi altavastaaja ja kuitenkin sitten onnistunut menestymään monellakin tavalla.
Kuka oikein olen?
Dan pääsi Uniikkina maistamaan kovaa työntekoa, tiukkaa keikkailutahtia ja menestystä legendaarisen Kapasiteettiyksikön riveissä. Eräänlainen artistin ja itsetunnon korkeakoulu?
– Kyllä niin voi sanoa. Yli tuhat keikkaa ja ei ole montakaan Suomen sopukkaa, jossa ei olisi käyty.
Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan ja kun bändi päätettiin 10 vuoden jälkeen lopettaa, oli Dan isojen identiteettikysymysten äärellä. Kuka olen, jos en olekaan enää rap-artisti?
– Silloin sairastuin ensimmäistä kertaa, sain mun ensimmäiset paniikkikohtaukset. Luulen, että syynä oli se kova stressi, pelko, että miten tässä käy.
Danille kävi loppujen lopuksi hyvin, sooloura lähti käyntiin, mutta paniikkikohtaukset jatkuivat.
– Sen ensimmäisen mä muistan aina. Katselin telkkaria ja yhtäkkiä pulssi alkoi takoa, pyörrytti, en päässyt ylös, maailma jotenkin kääntyi ylösalaisin. Makasin sikiöasennossa ja ajattelin, että kuolen.
Dan peitteli asiaa ja pelkäsi koko ajan, että paniikki iskee keikalla, yleisön edessä. Näin ei onneksi käynyt. Sen sijaan kohtaus tuli perheen yhteisellä aterialla.
– Isä hoksasi heti, että mistä on kysymys ja sanoi, että ei siinä mitään, hänelläkin on ollut samanlaisia kohtauksia. Alettiin puhumaan asiasta ja se helpotti ihan valtavasti.
Loppujen lopuksi Dan sai paniikin hallintaan. Hän luki asiasta paljon ja kehitti oman mielenhallintakeinon päästäkseen pelon ohi ja yli.
– Ajattelin, että mikä on pahinta, mitä voisi sattua. Se, että mä kuolen. Sitten mietin sitä. Jos kuolen niin kuolen. En ainakaan sitten enää saa paniikkikohtauksia. Vähän vinksahtanutta, mutta mulle se toimi. Kohtaukset lievenivät ja lopulta hävisivät.
Rankat kokemukset saa jakaa
Dan puhuu puhumisen puolesta. Hän kuvitteli, että on yksin paniikkihäiriön kanssa. Ei ollut, isäkin oli sen kokenut.
Et ole yksin, sehän pätee muihinkin sairauksiin, etenkin mielenterveyden ongelmiin. Siksi Dan haluaa myös biiseissään kertoa rankoistakin asioista. Korkki kii kertoo isän kamppailusta alkoholismin kanssa.
– Vaikka faija oli hyvä faija, oli rankkaa tajuta, että toinen on aina humalassa. Mutta korkki meni kiinni ja nyt takana on 16 raitista vuotta. Siitä erityismaininta isille, koska meillä on mielettömän hyvä suhde nykyään.
Danin levy myi kultaa ja isälle on teetetty oma levy, joka on vanhempien seinällä kunniapaikalla.
–Tuntuu tosi hyvältä nähdä se levy siinä seinällä.
Kaiken piti olla hyvin, kun Dan sai itsensä taas kiinni kummallisista ajatuksista. Hän katseli korkealta kerrostalon ikkunasta ja pohti, että kuolisiko, jos nyt hyppäisi.
– En kyllä tiedä olisinko oikeasti hypännyt. Mutta jo tuollaisia ajatuksia pelästyy. Jotenkin se alakulo oli hiipinyt pikkuhiljaa ja sitä vaan ihmetteli, että miksi on niin vetämätön eikä saa mitään aikaiseksi.
Nyt Dan ymmärsi hakea apua ja masennusdiagnoosin.
– Sain lääkityksen, mutta ne lääkkeet halusin lopettaa. Olin kuin sumussa ja ajattelin että parempi olla ilman. Ensiapu ne voivat olla, mutta kyllä terapia on tärkeämpi, ainakin minulle.
Näistä kokemuksista syntyi biisi Valitsen elämän: “Mulla on kaks vaihtoehtoa; taistella tai hajota, kohota tai vajota.”
Haluan auttaa muita
Dan on kiinnostunut mielenhallinnasta ja läsnäolon voimasta. Voisiko niistä kehittää uuden uran?
– Saa nähdä. Musiikkia kyllä haluan vielä tehdä, mutta se mikä kiinnostaisi olisi eräänlainen mentaalivalmentajan työ. On paljon nuoria muusikoita, jotka ovat samanlaisia introverttejä kuin minäkin aikoinaan ja kun suosiota alkaa tulla, niin moni on aika hukassa sen asian kanssa. Ehkä mun kokemuksista voisi olla jotakin apua.
