Kommentti: Olin varma, että tästä Vain elämää -kaudesta tulee floppi, mutta toisin kävi
Onko koronavuonna elämän jatkumiselle parempaa symbolia kuin ranskahousea luukuttava Ressu Redford, 59, kysyy YleX:n musiikkitoimittaja Anton Vanha-Majamaa.
Kun Vain elämää -realityn osallistujat julkistettiin viime keväänä, musiikkitoimittajien samanaikaisen pyrskähdyksen saattoi kuulla avaruuteen saakka. Ressu Redford, Reino Nordin, Jannika B, Stig, Arja Koriseva, Mariska, Herra Ylppö ja kaiken kruununa Vesku “Klamydia” Jokinen.
Kausi täynnä hasbeenejä, mitä vain korosti se, että edelliskaudella Satulinnan pöydässä istui rivi all-starseja Elastisesta Vesalaan.
Silloin joka jaksoon riitti kasapäin aitoja moderneja ikivihreitä: En kommentoi, Pikkuveli, Tarkenee, Seksi vie ja taksi tuo, Fairytale Gone Bad ja niin edelleen.
Mitä nyt – Ressun soolomateriaalia? Stigin albumiträkkejä? Jannika B:tä? (Kollega sanoi keväällä, että osaa nimetä enemmän ohjelmia, joissa Jannika B on vieraillut, kuin Jannika B:n kappaleita.)
Kaavailin lokakuun alkuun kolumnia, jossa julistaisin Vain elämää -formaatin viimein kuolleen, koska kiinnostavia, riittävän suosittuja artisteja ei vaan enää ole.
Onneksi se jäi kirjoittamatta. Uusi Vain elämää -kausi on ollut edellistä suositumpi, ja kirjoitushetkellä Suomen Spotifyn kärkikympissä on kappaleita Jannika B:ltä (Pyyntö, #2), Herra Ylpöltä (Minä liityin sinuun, #6) ja Stigiltä (Pojat ei tanssi, #9). Lisää ohjelman satoa löytyy myös sijoilta 12, 14, 15, 18 ja 19.
Olin väärässä, mutta miksi? Keksin muutaman selityksen.
Onko elämän jatkumiselle parempaa symbolia kuin ranskahousea luukuttava Ressu Redford, 59?
Jos et vielä ole huomannut, elämme poikkeusvuotta. Maailma meni keväällä säppiin, ja sen jälkeen kaikki on ollut vähän outoa.
Nostalgiankaipuu on korostunut pandemian ja sen aiheuttamien lockdownien aikana. Tutkija Timothy Yu-Cheong Yeung analysoi 17 triljoonaa Spotify-kuuntelua ja totesi, että ahdistavina poikkeusaikoina kuulijat etsivät lohtua menneestä.
Vanhemman musiikin, oli se sitten Fleetwood Macia tai Dixie Chicksiä, kuuntelu on lisääntynyt helmi–maaliskuun jälkeen huomattavasti. Yksin Bob Marleyn katalogi kiinnosti huhtikuussa 23 prosenttia enemmän.
Nostalgisointi on kuulunut myös uudessa popmusiikissa. Suomiräppärit ovat versioineet vanhaa iskelmää, dualipat ja ladygagat fiilistelleet diskomusiikkia ja Miley Cyrus, beabadoobee sekä Yungblud ammentaneet kasarin uudesta aallosta, ysärin vaihtoehtorockista ja millenniumin pop punkista.
Tätä vasten ei ehkä ole yllätys, että urahuippunsa menneillä vuosikymmenillä saavuttaneet artistit (ja heitä versioivat uuden sukupolven tekijät) kiinnostavat myös telkkarissa.
Onko elämän jatkumiselle parempaa symbolia kuin ranskahousea luukuttava Ressu Redford, 59?
Koronavuonna musiikkiesityksiä on myös paljon vähemmän, ja ehkä siksi tuntuu erityiseltä nähdä artistien nousevan lavalle – olkoonkin vain seitsemän kollegan eteen.
Olen itse käynyt maaliskuun alun jälkeen neljällä keikalla (Evelina, Booa Music, Behm, Maustetytöt), joista kolmella työn puolesta. Keikkatyhjiö on todellinen, ja siksi on kivaa nähdä ihmisiä esiintymässä, vaikka he eivät omia idoleitani olekaan.
Ja kun keikkatyhjiöön yhdistetään se, ettei Vain elämäästä tehdä enää kevätkautta, lopputulos on tämä: ohjelmaa ja näitä ihania, omille kappaleilleen vetisteleviä poppareita on kerennyt kaivata!
Vain elämään 10. kauden osallistujat. Kuva: Petri Aho / Nelonen. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.
Heti kakkosjaksossa Ressu Redford puhuu siitä, kuinka cover-versioiden kautta uudet sukupolvet löytävät vanhat kappaleet – “ja ehkä niiden esittäjätkin”.
– Jännä, tässähän meillä on ohjelmassa joku idea siis, Jannika B vastaa ja virnistää.
Tämä on nimenomaan syy ohjelmaformaatin suosioon ja tehoon. Uutta kautta katsoessa on ollut ihanaa tajuta, etten tiedä osallistujista paljoakaan.
Kuinka paljon uutta voin Elastisesta tai VilleGallesta oppia? En paljoakaan. Mutta Ressu Redfordista voin. Hänen soolomateriaalinsa ei varsinaisesti dominoi nykypoptietoisuutta, enkä muistanut edes eurodancebändi Sound of R.E.L.S.:iä (löysin genren vasta Coco Jamboon myötä).
En muistanut Jannika B:n ponnahtaneen julkisuuteen Idolsista enkä tiennyt, että Mariska on kirjoittanut Anna Puun Mestaripiirroksen. En tiennyt Vesku Jokisesta mitään.
Jos Vain elämään turboahdetummat kaudet ovat tarjonneet henkistä radionovaa – tuttuja biisejä, joiden mukana voi heti laulaa – viimeisin on lähempänä Kadonneen levyn metsästäjiä. Onnistuneella roolituksella se on tarjonnut katsojilleen löytämisen iloa insertien ja esitettyjen versioiden kautta.
Ressu Redford tulkkasi Mariskan Liekki-kappaleen haikeaksi houseksi ja muistutti, miten hieno sävellys ja sanat alkuperäisessä onkaan. Stig ja DJPP väänsivät puolestaan Kuningaskobran Tiktok-mini-ilmiöksi. Biisin tanssikoreografia on maailman tyhmin, mutta ainakin iskelmäklassikko oli taas relevantti parin päivän ajan.
Ja sitten on Mariskalaatio, Stigidilaation sukupuoliroolit kiepsauttava versio, jota en tiennyt kaivanneeni. Se, kun “Marsu raottaa rakkaudenpörröä”, on pieni tasa-arvoteko.
Sarjan ohjaaja-käsikirjoittaja Arja Lehtikangas on samaa mieltä siitä, että Vain elämää on parhaimmillaan silloin kun siitä oppii jotain uutta.
– Siinä juuri on tämän on sarjan suola. Artistit tutustuvat toisiinsa ja toisten musiikkiin yhdessä katsojien kanssa, hän kommentoi YleX:lle.
Vain elämään 11. kauden katsojaluvut ovat järjestään suurempia kuin vuoden takaiset, vaikka artistit ovat A-korin sijaan myöhempää aakkosista. Kaudelta on noussut useampi Spotify-ykkönen.
Numeroiden perään täytyy kuitenkin lisätä isot koronaviruspalleron muotoiset asteriskit.
Stig Vain elämään 11. kaudella. Kuva: Petri Aho / Nelonen. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.
Aiempina vuosina Vain elämään tuoreet jaksot on julkaistu etukäteen Ruutu+-palveluun, mutta nyt katsojat on paimennettu saman lineaarisen esityskerran äärelle. Tämä näkyy suoraan ohjelman esityspäivän keskikatsojamäärissä ja vahvistaa ohjelman kahviautomaattiefektiä (kaikki näkevät jakson samaan aikaan ja haluavat jutella siitä).
Perjantai-ilta on myös entistä otollisempaa tv-aikaa nyt, kun iltamenoja on koronarajoitusten vuoksi vähemmän.
Vain elämää -kappaleet ovat nousseet Spotifyn kärkisijoille, mutta elämme myös syksyä, jossa todelliset jättihitit ovat vähissä.
Behmin Frida (#3) julkaistiin heinäkuussa, Williamin Penelope (#8) helmikuussa. Molemmat vetelevät jälkihöyryillä. Gettomasan Veli mä vannon (#1) ja Mikael Gabrielin sekä Nublun Universum (#7) ovat suosittuja, mutta päiväkohtaiset striimiluvut ovat puolessa siitä mitä Penelope, Hei rakas ja vaikkapa Arttu Wiskarin ja Leavings-orkesterin Tässäkö tää oli parhaimmillaan vetivät.
Se, millä nyt pääsee Spotify-kakkoseksi, ei olisi kesäkuussa välttämättä riittänyt kärkikymmenikköön.
Radiohittejä Vain elämää ei ole vielä tuottanut. Soitetuimmista Vesku Jokisen Vain muisto jää (#10) soi ainoastaan Radio Suomipopilla, Stigin Kuka on se oikea (#11) Suomipopilla ja Iskelmällä. Suomipop on samaa konsernia Vain elämäätä esittävän Nelosen kanssa.
(YleX:n soittolistalle on nostettu Stigin Kuningaskobra ja Mariskan Mariskalaatio.)
Tämä on ollut outo vuosi, jonka aikana olemme saaneet kaivata monia aika tavallisia elämyksiä.
En tiedä, kuinka paljon koronavuoden Vain elämäästä voi oppia, mutta ainakin kaksi asiaa.
Ensinnäkin Satulinnan pöytään voisi jatkossa sopia enemmänkin tuoreita, uraansa vasta aloitelleita artisteja, kunhan heillä on katalogia ja tarinoita yhden päivän tarpeisiin. Ajatus siitä, ettei jollakulla olisi “riittävästi hittejä”, ei tämän kauden valossa ole kovinkaan olennainen.
Toiseksi: tämä on ollut outo vuosi, jonka aikana olemme saaneet kaivata monia aika tavallisia elämyksiä.
Voi olla, että perjantai-iltojen viihdykkeeksi riittäisi juuri nyt mikä tahansa ohjelma, jossa ihan oikeat ihmiset istuvat saman pöydän ääressä ja vähän remuavat.
