Äidinkielenopettaja Pia Vatanen tunnisti Ismo Alangon kielelliset lahjat jo varhain. Hän ruokki oppilaansa luovuutta ja tuki tätä läpi kapinallisten teinivuosien. Opettajan kannustuksesta Alanko sai eväät, joilla hänestä kasvoi suomirockin suuri sanankäyttäjä. Nyt he muistelevat yhdessä kouluaikojen tarinoita.
Ismo Alanko, 60, on ammatiltaan sanankäyttäjä. Äidinkieli on suomirock-laulajalle instrumentti, jonka hän on virittänyt soimaan. Samalla se on lauluntekijän työkalu, jolla hän sanoittaa havaintonsa ihmisyyden olemuksesta. Välillä jopa peliväline, jolla voi leikitellä.
Kielen ilmaisuvoima on työntänyt Alankoa läpi neljän vuosikymmenen levytysuran. Ylen dokumentista Ismo Alanko: Ihminen, mutta mikä se on? käy ilmi, että alkusysäyksen tälle tutkimusmatkalle antoi yksi rohkaisija, joka tunnisti pikkupojan sisäisen palon.
– Opettaja Pirjo-Liisa Vatanen, joka oli hyvin merkittävä hahmo mun elämässä siinä mielessä, että oli kahdeksan vuotta mun luokanvalvoja ja äidinkielenopettaja, kannusti mua omaehtoiseen ilmaisuun aika paljon, Alanko kertoo dokumentissa.
Nyt on tarkoitus palata noihin varhaisiin 70-luvun kouluvuosien ratkaiseviin hetkiin, jotka antoivat joensuulaispojan luovuudelle mahdollisuuden puhjeta kukkaansa. Vuodelle 2020 tyypilliseen tapaan Alanko ja opettaja eivät voi kohdata kasvokkain vaan on tyytyminen puheluun, mutta jännitystä on silti ilmassa. Millaisia muistoja opettajalla on Alangosta? Entä Alangolla opettajasta? Kuinka opettaja tunnisti erityislahjakkuuden ja ruokki sitä? Miten hän sai pidettyä kapinoivan teinin koulutiellä ylioppilaskirjoituksiin asti – ja mitä me kaikki voisimme heidän kokemuksistaan oppia?
"Sulla on ollut niin paljon oppilaita, mutta mulla oli vain yksi äidinkielenopettaja kahdeksan vuotta"
Hetki on arvokas mutta kömpelö. Olemme marraskuun lopun arkiaamuna Ismo Alangon työhuoneella helsinkiläisen kerrostalon kellarissa. Puhelin on pöydällä, kaiutin on kytketty päälle ja muutaman hälytysäänen jälkeen opettaja vastaa.
– Ismo tässä, terve!
Nyt voidaan jo puhutella etunimillä. Opettajan nimi on nykyisin virallisesti Pia. Sillä nimellä hänen ystävänsä ovat häntä aina kutsuneet. Pienen säädön jälkeen Pia kuulee Ismon äänen.
– Sitä on ollut miehellä vähän pyöritystä viime aikoina, Pia sanoo ja viittaa Ismon 60-vuotisjuhlallisuuksiin.
Kaksikko vaihtaa kuulumiset: miten on korona-aikana pärjäilty puolin ja toisin, missäpäin nykyisin asustellaan ja niin edelleen. Pia kertoo olleensa eläkkeellä vuoden 2009 alusta asti. Ismo pahoittelee, ettei tänäkään vuonna päässyt perinteiseen luokkakokoukseen, vaikka sai kyllä sähköpostiinsa kutsun. Hetken pohdiskelun jälkeen he muistavat, milloin näkivät toisensa viimeksi kasvotusten: Joensuun yhteiskoulun satavuotisjuhlassa syyskuussa 2007.
– Sittenhän me nähtiin myös luokkatapaamisessa kesällä 2000, mutta siitäkin on jo kaksikymmentä vuotta, Ismo sanoo.
Mä olen varmaankin ollut silloin aika rasittava oppilas.
Dokumentissa Ismo vetää esiin sattuman kaupalla säilyneen pahvikansion, johon hän on kerännyt kouluaineita ja varhaisia laulujen sanoituksia. Hän esittelee teiniaikojensa aineita ja tunnustaa oikkunsa: hän ei suostunut kirjoittamaan asia-aineita vaan halusi kirjoittaa pelkkää proosaa.
– Mulle oli henkilökohtaisesti järisyttävää nähdä se. Ajatella, jollakin on jokin vanha aine tallella! Itse muistan hyvinkin tarkkaan joitakin kirjoittajia, mutta en tietenkään yksittäisiä tekstejä, Pia sanoo.
– Sulla on ollut niin paljon oppilaita, mutta mulla oli vain yksi äidinkielenopettaja kahdeksan vuotta. Varsinkin jälkeenpäin olen tajunnut, miten tärkeää oli, että sellaiseen luovaan kirjoittamiseen kannustettiin, Ismo kertoo.
Ensikohtaamisesta lähes puoli vuosisataa
Ismon ja Pian ensikohtaamisesta on kulunut miltei puoli vuosisataa. Silti molemmat muistavat sen elävästi. Joensuussa elettiin syksyä 1971 ja aikaa ennen peruskoulu-uudistusta. Nelivuotisen kansakoulun jälkeen Ismo pääsi oppikoulun ensimmäiselle luokalle. Tuolloin oppikoulu jakautui viisivuotiseen keskikouluun ja kolmivuotiseen lukioon.
– Luokassa oli muutama pieni poika, joilla oli sellainen vaalea liinatukka, ja oli kauhean vaikea muistaa, kuka niistä oli kukakin. Ismon kuitenkin oppi muistamaan heti, kun sillä oli jatkuvasti pieni pilke silmäkulmassa ja ajattelin, että mitäköhän koiruuksia tuo kaveri miettii, Pia kertoo ja naurahtaa.
Ismoa hymyilyttää. Hän kertoo oman muistikuvansa: kansakoulun ensivuosina oli ollut ”ihan sotilaallinen kuri”. Opettajat olivat lähes eläkeikäisiä – tai ainakin pikkupojasta tuntui siltä. Ismo koki heidän auktoriteettiaan kohtaan suoranaista pelkoa. Sitten luokanvalvojaksi tulikin hahmo, joka ei ollutkaan yhtä pelottava.
– Muistan ilahtuneeni siitä, kun meille tuli opettajaksi nuori nainen. En mä tiedä, olitko sä silloin nuori, mutta ainakin verrattuna muihin opettajiin.
Pia vahvistaa Ismon mielikuvan todeksi: hän oli vasta 25-vuotias, kun aloitti Ismon luokanvalvojana ja äidinkielenopettajana. Siihen aikaan hän oli nuorin koko Joensuun yhteiskoulun opettajakunnasta. Myös hänen pedagoginen ajattelutapansa edusti uutta sukupolvea.
– Itse olin käynyt kunnon ankaran koulun ja henkisesti kritisoinut sitä, että tämä ei ole millään lailla oppilaiden näköinen koulu. Siksi minulle oli opettajana tärkeää, että edes yrittäisin tajuta oppilaiden maailmaa.
Kafka teki vaikutuksen Ismoon
Oppikoulun ensimmäisestä luokasta alkoi opettajan ja Ismon välinen kahdeksan vuoden tiivis suhde. Ismon luokka oli Joensuun ensimmäinen musiikkiluokka. Sen oppilaat muodostivat koulun sisällä selkeästi oman yhteisönsä. Muut saattoivat pitää heitä vähän outoinakin, mutta se vain lujitti luokkahenkeä. Ennen kaikkea porukassa jokainen sai olla oma itsensä.
Pian mukaan äidinkielenopettajan ja oppilaan välinen suhde muodostuu erityisen intiimiksi. Koska kieli on niin vahvasti yhteydessä persoonaan, äidinkielenopettaja pääsee – tai joutuu – hyvin lähelle oppilaan henkilökohtaista minää. Silloin myös oppilaan ohjaaminen on vaikeaa, jos hän ei luota opettajaan.
– Kielellinen lahjakkuus näkyy jännästi oppilaissa hyvinkin varhain. Jo siinä vaiheessa, kun kirjoitellaan vielä sanoja ja tarinoita, Ismon tyyppiset oppilaat alkavat hakea ja löytää sellaisia persoonallisia ilmaisuja, joilla asiat voi sanoa hyvin ja tehokkaasti.
Pia kysyy, onko Ismo nähnyt luokkatoverinsa Mauri Vihkon Facebook-päivityksen tämän vuoden toukokuulta. Kun Ismo vastaa, ettei ole tekstiä nähnyt, Pia haluaa lukea sen hänelle ääneen. Vihko työskentelee nykyisin kirkon ulkosuomalaistyön johtajana. Päivitys on julkinen, joten sen tohtii jakaa. Hiljennymme kuuntelemaan.
Hevosjuttuihin liittyy myös merkityksellinen kokemus kirjallisista harjoituksista oppikoulun toisen luokan ainekirjoitustunnilta. Innostuin näet kerran kirjoittamaan tamma Lumottaresta, joka oli yksi hevosista ravitallilla, jolla tuohon aikaan hengailin.
Niin runsaasti tuota hevosjuttua riitti, että aika tuppasi loppumaan kesken. Onneksi oli päivän viimeinen tunti. Niinpä äidinkielen opettajamme Pia Vatanen antoi minun ja yhden luokkatoverini, joka myös puhkui kirjoittamisen intoa, jäädä yliajalle tarinoitamme tuottamaan. Siinä me kirjoitimme kaksi poikaa kynät sauhuten ja posket punaisina innostuksesta puhisten toisillemme: ’Nyt kynä kulkee!’
Jonkin päivän kuluttua koitti sitten aineiden palautuspäivä. Tapanahan oli, että parhaita tekstejä äikän opet lukivat aineiden palautusten yhteydessä koko luokalle ääneen.
Tamma Lumottaresta luokkamme ei tuolloin kuullut. Sen sijaan Pia luki ääneen tuon toisen, yliajalle kanssani kirjoittamaan jääneen luokkatoverini tekstin.
En yhtään muista, mistä aiheesta kaveri kirjoitti. Sen sijaan muistan pysäyttävästi sen, MITEN hän kirjoitti. Olin aivan ihmeissäni ja ihastuksissani hänen kyvystään käyttää kieltä. ’Että noinkin voi osata asioita sanoa ja sanoittaa!’, muistan äimistelleeni mielessäni.
Olimme 12-vuotiaita, mutta kielenkäyttömestarin lahjat olivat ilmeiset jo tuolloin. Luokkatoverini nimi oli Ismo Alanko.
Ismo on sekunnin hiljaa. Sitten hän avaa suunsa.
– Okei. Vau.
Arvatenkin kymmeniätuhansia kouluaineita työuransa aikana lukenut Pia ei muista, mikä olisi voinut olla Lumotar-tamman tarinan kanssa kilpaillut kertomus, mutta Ismolla on siitä aavistus.
– Muistan ainakin yhden aineen, jonka kirjoitin oppikoulun ekalla tai tokalla luokalla. Mähän olin ahkera Suosikin lukija ja Hurriganes-fani. Kirjoitin maailman rajuimmasta bändistä, jossa basisti soitti bassoa tanssimalla sen päällä ja rumpali sytytti rummut tuleen. Se oli sellainen hurmoksellinen kuvaus uskomattoman rajusta yhtyeestä. Jälkeenpäin mietin, että sehän kuulosti melkein Sielun Veljiltä!
Mun mielestäni opettajan työn arvostus pitäisi nostaa ihan toiselle tasolle.
Ismon intohimo suomen kielen ilmaisuvoimaan näkyi myös siinä, miten hän ahmi kirjoja pikkulapsesta aikuiseksi asti. Ensin hän kahlasi läpi Joensuun kirjaston lasten- ja nuortenkirjat, kunnes siirtyi aikuisten osastolle ja alkoi ottaa klassikkoja haltuun. Kotonakin oli kirjahyllyt täynnä kaikenlaista luettavaa. Myös Ismon äiti, lausuntataiteilija Anna-Liisa Alanko, kannusti aktiivisesti poikaansa lukemaan.
– Muistan ihan selviä juttuja, miten jonkun Kafkan lukeminen vaikutti välittömästi. Rupesin kirjoittamaan sellaisia psykedeelisiä aineita.
Pia muistelee, että Ismon kouluvuosina heidän luokallaan oli tavoitteena lukea kirja kuukaudessa. Oppilaat eivät aluksi saaneet valita kirjoja itse, vaan täytyi tyytyä niihin teoksiin, joita koulun kirjastossa sattui tarpeeksi monta kappaletta olemaan. Yhtä kaikki, lukutahti oli rivakkaa.
– Kun on tutkittu, kuinka kirjoitustaitoa pystytään parantamaan, olennainen tekijä on ihan kaikenlainen lukeminen. Kun tarpeeksi lukee, kirjoja alkaa väkisinkin lukea myös niin, ettei vain kiinnitä huomiota siihen, mitä tapahtuu, vaan että kuinka on kerrottu, mitä tapahtuu. Sitten alkaa kiinnittää huomiota myös omaan tekstiinsä, että kuinka tämän ajatukseni ilmaisisin.
Yo-kirjoituksissa piti kirjoittaa asia-aine
Vaikka Pia halusi tukea Ismon luovuutta eikä tukahduttaa sitä, häntä velvoittivat myös realiteetit. Työtä piti tehdä opetussuunnitelman puitteissa, ja lukiovuosina oppilaita piti valmentaa ylioppilaskirjoituksiin. Siksi kaikki kirjoittaminen ei voinut olla pelkkää vapaata vuodatusta. Nyt vuosikymmenten jälkeen Pia selittää tätä asiaa suoraan Ismolle.
– Ilmaisunhaku ja kokeilu ovat kauhean tärkeitä juuri tietynlaisilla kirjoittajilla, joista sitten tulee sananikkareita tai jopa kirjailijoita, kuten sinustakin. Pidän sinua kirjailijana lyriikoidesi kautta. Opettajan ongelma on pystyä suitsimaan siinä vaiheessa, kun on pakko. Viimeistään kirjoituksiin mennessä täytyy saada vakuutettua, että tämän kerran menet ruotuun ja näytät, että osaat kirjoittaa ihan asiallista tekstiä, etkä lähde kokeilemaan mitään maailmaasyleilevää.
Ismoa alkaa naurattaa. Hän kyllä muistaa, miten Pia häntä patisteli, mutta teinivuosina oli jo ”niin villi meno”, ettei hän tietenkään uskonut.
– Sä aina sanoit, että kirjoitat sitten ylioppilaskirjoituksessa sen asia-aineen, ja enhän minä tietenkään kirjoittanut. En edes kirjoittanut kunnolla toista ainetta, koska olin niin vakuuttunut ensimmäisestä aineestani, että uskoin saavani siitä L:n. Enkä saanut, koska ne olivat sitä mieltä, että olin kirjoittanut otsikon vierestä. Sain M:n kuitenkin!
Pirjo nauraa, mutta pysyy yhä suojattinsa tukena.
– Se oli ainakin hyvin kirjoitettu otsikon vierestä. Olisi voinut mennä vielä paljon kurjemmaksikin, jos oikein olisit revitellyt!
Ismo tunnustaa saaneensa kyllä opetuksen.
– Se oli myös mulle pieni näpäytys, ettei pidä olla liian itsevarma.
Musiikin ja kielen yhdistäminen oli tajunnanräjäyttävä oivallus
Teinivuosina 70-luvun puolivälissä Ismon ilmaisuvimma alkoi suuntautua koulun ulkopuolelle, kun rockmusiikki imi yhä vahvemmin mukaansa. Innokkaiden musiikinystävien porukka oli perustanut hänen kotikaupunkiinsa vuonna 1971 Joensuun Popmuusikot ry:n, joka järjestää edelleen Ilosaarirock-festivaalia. Joensuun musiikkielämässä oli Ismon mukaan tuohon aikaan ”aktiivista säpinää”. 14–15 vuoden iässä Ismo alkoi jo ihan tosissaan tehdä omia kappaleita ja soittaa bändeissä. Hänen ensimmäiset kokoonpanonsa, kuten Sight ja Kuulovaurio, pääsivätkin saman tien keikoille.
– Kun keksin sen, että pystyn toteuttamaan itseäni yhdistämällä musiikin ja kielen, se oli tajunnanräjäyttävä oivallus. Olin teini-iässä tosi innoissani siitä musahommasta.
Matematiikantunneilla Ismon kouluvihot eivät enää täyttyneet laskutehtävistä vaan lauluteksteistä. Lopullisesti kiinnostus koulunkäyntiin romahti lukiossa. Heti ensimmäisellä lukukaudella todistuksen keskiarvo putosi kahdella kokonaisella numerolla. Samalla poissaolot lähtivät nousuun. Pia muistaa, että kirjoitustehtävissä Ismon kokeilunhalu intoutui entistäkin villimmäksi.
– Kokeilunhalun laajeneminen ei ole sinänsä yhtään haitallista, mutta joskus sitä on vaikea arvostella numeroilla. Se on sitten opettajan ongelma, kun joutuu päättämään, että onko tämä kokeilu kutosen vai ysin arvoista, jos kirjoittaa puoli sivua tekstiä, kun pitäisi kirjoittaa koko konsu täyteen.
Dokumentissa vilahtaa konseptipaperi, jolle Ismo oli vain ryöpsäyttänyt lyhyen mutta vimmaisen teiniangstinpurkauksen, lopettanut tekstin kesken ja antanut itselleen arvosanaksi neljä miinus. Pian kirjoittamasta palautteesta välittyi aito huoli: ”Mikä kiikastaa? Kiikastaako yleensä jossain vai kirjoittamisessa?”
– Kyllähän monen vuoden perusteellinen suhde saa aikaan ajatuksen, että voisiko tätä kaveria vähän auttaa eteenpäin, jos elämä potkii tällä hetkellä näin kovasti päähän, Pia sanoo.
– Se murrosikä oli aika myrskyisä, Ismo toteaa.
Sello hukassa
Murrosiän myrskyistä Pialle tulee mieleen, että luokanvalvojana hänen tehtävänään oli vahtia myös Ismon poissaoloja. Entinen oppilas aavistaa pahaa.
– Aijai, mä arvasin, että tähän tullaan vielä!
Pia ei halua julkisesti kiusata Ismoa liikaa, mutta sanoo nyt ”paljastavansa koko maailmalle” yhden tarinan.
– Kerran olit keskellä päivää yhden tunnin poissa, ja sitten tivasin, että missä nyt oot ollut. Sanoit, että piti käydä isän kanssa etsimässä selloa, kun et muistanut, missä se on.
Kaiken nähnyt entinen luokanvalvoja alkaa nauraa.
– Ajattelin, että jotkut hukkaavat avaimia ja lompakkoja, mutta kuinka kukaan voi hukata sellon! Se meni kyllä läpi. Oli niin hyvä selitys.
Ismo muistelee, että luova kirjoittaminen kukki myös poissaolovihkossa. Se oli niin täynnä älyttömiä selityksiä, että kun hän sai lukion käytyä loppuun, Pia olisi halunnut vihkon muistoksi.
– Kaduttaa jälkeenpäin, että jostain kumman syystä en antanut sitä sulle, koska mä olen hukannut sen. Sulla se olisi ehkä säilynyt paremmin.
– Sillä olisi voinut olla dokumentaarinen arvonsa, mutta olihan tuo sellon hukkaaminenkin jo aikamoinen muisto, Pia naurahtaa.
Ismo korjaa asentoaan tuolissa. Hän sanoo, ettei ole juuri muistellut kouluvuosiaan, ja on vain ajatellut, että kirjoittihan hän sentään ylioppilaaksi. Nyt kun jutellessa muistot heräävät, vuosien takaa alkaakin valottua totuus.
– Se mun koulunkäyntihän oli lukiossa aivan lekkeripeliä. Mun mielestä koulussa oli ihan hauskaa käydä, koska siellä oli hyviä kavereita ja keksittiin kaikkia konnankoukkuja, mutta mähän pääsin sen läpi ihan rimaa hipoen. Enhän mä tehnyt koulussa mitään silloin viimeisinä vuosina!
Kiitosta myös ruotsin opettajalle
Levottomina teinivuosinakin Pia jaksoi seistä Ismon tukena. Hän näki, että meneillään on vain ohimenevä vaihe. Sillä hetkellä Ismo yksinkertaisesti sai elämänsä merkityksellisimmät kokemukset koulun ulkopuolelta.
– Et sinä mikään täysin koulua heittänyt luuseri ollut siinäkään vaiheessa. Muistan kyllä erinäisiä opettajainhuoneessa käytyjä keskusteluja, että voiko sinua vielä roikottaa koulussa, kun et siellä ole etkä mitään tee. Monta kertaa jouduin sinua puolustamaan, että odottakaa vaan: siitä Ismosta tulee vielä jotain, ja sitten kadutte näitä puheitanne.
Kun rockmusiikista oli tullut Ismolle tärkeä ilmaisukanava, Pia antoi oppilaansa bändille esiintymismahdollisuuden koulun juhliin. Siitäkin tuli sanomista opettajainhuoneessa.
– Lauloit joistain haisevista varpaista!
Ismo naurahtaa ja muistelee, että he esittivät koulun juhlassa myös 20-minuuttisen Kanttori-teoksen, joka oli ”satiiria kirkosta”. Sitten hän heittää toteamuksen vähän anteeksipyytävällä nuotilla.
– Mä olen varmaankin ollut silloin aika rasittava oppilas.
Pia vastaa, että hän ei kokenut Ismoa rasittavaksi. Hän vain näki systeemiä vastaan kapinoivan teinin. Eikä hän kokenut, että se kapina olisi kohdistunut häneen ja äidinkieleen. Ismo vahvistaa nyt vuosikymmenten jälkeen, ettei se kohdistunutkaan.
– Kyllä mulla oli kuitenkin koko ajan taustalla ajatus, että pääsen lukiosta läpi. Sen verran yritin pitää huolta koulunkäynnistä. Se oli varmasti myös kodin ansiota. Sieltä tuli niin vahva nootti, että se homma oli pakko hoitaa.
Lopulta Ismo kirjoitti C:n paperit ja sai ylioppilaslakin. Matematiikka ja reaaliaineet menivät läpi rimaa hipoen, mutta onneksi kielet olivat kohtuullisesti hallussa. Ismo kiittelee siitä myös ruotsin opettajaansa.
– Kukaan ei tykännyt ruotsista, mutta jotenkin hän onnistui takomaan kaikkien inhoaman aineen meidän päähän niin, että useimmat selvisivät siitä kielestä kirjoituksissa.
Ruotsin taidosta oli hyötyä heti lukion jälkeen, kun Ismo teki irtioton Pohjois-Karjalasta ja muutti toviksi Tukholmaan. Palattuaan Joensuuhun hän perusti Hassisen Kone -yhtyeen, jonka esikoisalbumi myi heti kultaa. Siitä lähtien hän on ollut suomenkielisen rockmusiikin ammattilainen.
Oppitunnin pitäminen on kuin keikalle meno
Siinä missä Ismo Alanko on ollut oman tiensä kulkija suomirockin sanankäyttäjänä, Pia Vatanen on epäilemättä ollut samanlainen edelläkävijä 70-luvun työyhteisössään. Eivätkä heidän ammattinsa muutenkaan ole niin kaukana toisistaan. Molemmat ovat luovia esiintyjiä, joiden tehtävänä on vangita edessään olevan yleisön kiinnostus.
– Mulla on ystävä, joka on sekä opettaja että muusikko. Hän sanoo, että kun menee pitämään oppituntia, se on ihan sama kuin menisi keikalle, Ismo sanoo.
Pia allekirjoittaa väitteen.
– Kyllä se on ihan totta silloin, kun sitä sydämellä tekee. Onneksi meillä on vähän lyhyempi setti!
– Joo, mutta teillä niitä keikkoja on useampi päivässä!
Opettaja ja oppilas nauravat yhdessä.
Pia palaa vielä näkemykseensä opettajan tehtävästä. Äidinkielenopettajana hän puhuu nyt ennen kaikkea kirjoittamisesta ja kielestä. Hän sanoo, että olennaisinta on löytää kunkin oppilaan vahvuudet ja auttaa niitä kehittymään vielä vahvemmiksi. Toisaalta täytyy myös auttaa oppilasta löytämään ne alueet, joilta voisi löytyä vielä lisää oivallettavaa.
– Ajatukset, joita kirjoittaja ilmaisee, ovat hänen omiaan. Kukin voi löytää oman tapansa ilmaista ajatuksiaan vielä paremmin, kun oppilaan kanssa keskustelee hänen teksteistään. Ihan pienellä tönimisellä – ”Sanoitpa tämän hienosti!” tai ”Ai, miten upea juttu!” – voi lähteä liikkeelle kiinnostus omaan kirjoittamiseen.
Ismo todistaa, että Pian metodit toimivat myös käytännössä.
– Ainakin mun kohdallani olet onnistunut siinä hyvin. Olen jo pienestä pitäen kiinnostunut suomen kielestä ja rakastunut siihen. Sillä on ollut hirveän iso merkitys, että olen saanut siihen koulusta ja sinulta kannustusta.
Myös omien lasten seuraaminen on vahvistanut Ismon käsitystä opettajien merkityksestä. Jos opettajalla on kyky innostaa, oppilas voi päästä pitkälle aineessa kuin aineessa.
– Mun mielestäni opettajan työn arvostus pitäisi nostaa ihan toiselle tasolle. Sillä on niin valtava merkitys koko yhteiskunnassa. Se on tärkeimpiä ammatteja tässä maailmassa.
Pia on pienen hetken hiljaa. Sitten puhelimen kaiuttimesta kuuluu vastaus.
– Kiitoksia moisesta ajatuksesta. Kaikkien opettajien puolesta.
